Joulun ahdistus ja oivallus

[ristiriita34]

Hei vaan foorumeille. Luettuani muutaman päivää näitä viestejä päätin itse kirjoittaa.

Olen reilu kolmikymppinen mies ja olen viimeisen 2-3 vuoden aikana alkanut ymmärtää, että tulen perheestä, jossa toinen vanhempi omaa narsistisia piirteitä. Olen jo huomattavasti kauemmin ottanut jo etäisyyttä ennestään vanhempiini/perhetapahtumiin, ihmettelin pitkään miksi mulla on heidän seurassa aina jotenkin todella epämielyttävä ja riittämätön olo, sellainen tasainen vaimea stressi. Elimistö taisteli selkeästi vastaan aina kun piti mennä isänpäiville, pääsiäispäivällisille, jouluihin yms.

Viime joulu oli ensimmäinen joulu omassa elämässäni kun en ottanut osaa perheen rientoihin. En voi väittää, että olisin silloinkaan vielä täysin ymmärtänyt minkälaisesta historiasta oikeasti tulen, ajatukseni olivat varmaankin enemmän "Mä olen vain niin erilainen, että en siks sovi siihen porukkaan". However, tapailin yhtä naista sinä aikana ja vietin joulun hänen kanssaan, mulla oli siis ns. selitys miksi en tule. Nyt kuitenkin kun joulu on alkanut lähestyä olen kokenut valtavia ahdistusaaltoja. En ole tämän naisen kanssa enää ja varmaan se, että mulla ei ole mitään selitystä antaa miksi en tule alkoi raastamaan todella paljon. Mulla on myös lähes koko aikuisiän jatkunut päihdeongelma, jonka kanssa olen tehnyt viimeiset 2 vuotta töitä. Se räpsähti auki tämän ahdistuksen seuraksena. Mutta tällä kertaa kun tämä ahdistus oli niin kouriintuntuva niin aloin miettiä, että "Ei tämä voi olla oikeasti normaalia, että jokin niin tavallinen ja yleisesti mukavana pidetty tapahtuma kuin joulu aiheuttaa mulle näin sietämättömän ahdistuksen".

Tein sitten niinkuin nykyään tehdään, aloin googlata ja etsiä tietoa. Ja hetken päästä oli kuin päästä olisi kuulunut pam. Asiat jotenkin loksahtivat paikoilleen. Minä olen persoonallisuushäiriöisen vanhemman lapsi. Kaikki merkit olivat olleet jo niin kauan ilmassa, toinen sisaruksistani oli jo muuttanut aikaisemmin toiselle paikkakunnalle juurikin tämän toisen vanhemman rajattomuuden takia. Toinen vanhempi on lähes oppikirjatapaus mahdollistajasta, jolla on huono itsetunto eikä mitään omia rajoja.

Sitten mulle alkoi tulla jatkuvia pieniä oivalluksia. Olin aiemmin huomannut, että tämän vanhemman kanssa ei voi keskustella mistään. Tuntuu kuin ei sillä olisi yhtään mitään väliä mitä mieltä olen, se teksti skannataan vain jotenkin läpi ja jos sieltä löytyy jotain mitä voi käyttää vastaan, sitä käytetään möyhemmin. Kaikki perustelu on aina henkilöön menevää "Sä oot tota mieltä vaan kun olet sillä ja sillä tavalla vääränlainen". Muistin, että mulle on lapsena myös kerrottu, että "Sä aiheutat mulle ja *toinen vanhempi* eron" ja "Me ollaan epäonnistuttu sun kanssa".

Elin pitkään jossain kuvitelmassa, että jos vain selitän asian tarpeeksi hyvin, tuon vaikka ilmi, että se henkilöön menevä kommentointi ei liity siihen keskusteluun mitä käydään ja voisit asia-argumentein vastata. Niin sitten tulee viimein se ymmärrys, hyväksyntä ja mielipiteen arvostaminen. Tajuan nyt, että se on aivan turhaa.

Tajusin myös, että tämä n-vanhempi ei ole koskaan pyytänyt anteeksi. Ei yhtään mitään. muistan teini-iässä yhden tulisen keskustelun, jossa olin eri mieltä n-vanhemman kanssa ja mulle jäi keskustelun jälkeen huono maku suuhun. Menin pyytämään anteeksi ja sainkin anteeksipyynnön sijaan valtavan haukkumisen ja alistamisen päälleni. Olin täysin tyrmistynyt. Ja tämä tyrmistymisen kokemus on toistunut aikuisiällä monta kertaa, vastauksena voi tulla ihan vain asiakeskusteluun "Sä oot todella masentava" tai "Etsä oo niin viisas ku luulet olevas". Myös sellainen aivan lapsellinen käytös niinkuin lällättely ja irvistely ovat jotain mikä saa mun leuan jotenkin ihan putoamaan. Siis yli 60-vuotais aikuinen ihminen lällättelee mitä ihmettä.

Normaaliin keskusteluun kuuluu myös mitätöinnin lisäksi jatkuva huutaminen sekä päälle puhuminen. Muistan yhden huudon ja ilkkumisen joka tuntui kuin oltaisiin lyöty lekalla päähän.

Ymmärsin myös miksi hänen halaamisensa tuntuu niin vastenmieliseltä. Kun on muita ihmisiä paikalla hän on eloisa, välkkyvä ja halaa suurieleisesti kaikki vieraat. Mutta se on feikkiä. Kerran koitin yhden riidan jälkeen halata häntä ja syli oli jääkylmä. Hän jotenkin yritti taputella selkääni mutta ei tuntunut oikein itsekään ymmärtävän vaan kehonkieli lähinnä viesti "Miksi sä nyt halaat kun ei ketään ole näkemässä".

En oikein itsekään enää muista mitä haen tällä vuodatuksella, jotenkin tuntuu, että tämä pitää saada vain kirjoitettua auki. Kaikki erilaiset tunteet vilisevät päässäni, on helpotuksen tunne kun viimein alkaa ymmärtää, että enmä oikeasti ole/ollut huono, vääränlainen, epäonnistunut, kehno. Mä tulen vakavasti häiriintyneestä perheestä ja mun pitää hakea itselleni apua. On surun tunnetta, että niin monta vuotta on mennyt siihen, että kuulen vain tämän toisen n-vanhemman äänen monotonisen arvostelun päässäni kertomassa miksi olen tässä aivan väärä, huono eikä hommasta tule mitään. On häpeän tunnetta, että olen antanut viedä itseäni kuin pässiä narussa mutta myös ymmärryksen tunteita, että ei mulle ole yksinkertaisesti tietoa mistään muusta. On masennuksen ja kauhun tunteita, se jokin jota mä omassa päässäni pidin vanhempana ja jota olin pienestä asti oppinut kunnioittamaan olikin pääosin trauma eikä aito empaattinen ihminen. Ja myös sekavuuden tunnetta ja vihaa, että "Mitä v****a tämä nyt oikein oli, millä oikeudella ja miksi?!".

Huolimatta monista ongelmista mulla on aikuiselämä sujunut kuitenkin varsin kohtuullisesti, omaan kaksi tutkintoa ja olen ihan mielenkiintoisissa töissä. Silti tuntuu, että olen jäänyt vain jotenkin driftaamaan eikä mulla ole oikein mitään suuntaa elämälle, kaikki tuntuu sumuiselta. Mitään kunnon parisuhteita en ole onnistunut muodostamaan, kaksi hieman pidempää suhdetta elämästä löytyy, joissa toisessa henkilöllä myös nyt jälkikäteen katsottuna vahvoja narsistisia piirteitä. sitoutuminen pelottaa minua ja päässä mulla on ollut nuoresta asti mantra, että "Mä vain haluan olla vapaa". Silläkin on varmasti analogia näihin mun perhekokemuksiin, halusin olla nimenomaan vapaa siitä perheestä, n-vanhemmasta. Oma itseisarvoinen ihminen. Ja sekin tuntuu jotenkin musertavalta, että koko tämän ajan ei mussa ole ollut mitään vikaa ja jos olisin oivaltanut aikaisemmin tämän olisin voinut etsiä vastavuoroiseen kunnioitukseen perustavaa, tervettä ja kaikkien rajoja kunnioittavaa parisuhdetta, enkä vain ajautunut ns. ojasta allikkoon.

Tällainen epämääräinen tunteiden purkauskirjoitus. Olen päättänyt lopettaa yhteydenpidon vanhempiini, asia joka jännittää on miten tämä vaikuttaa sisarussuhteisiini. Haluaisin jotenkin myös korostaa, että en yritä diagnosoida vanhempaani, koitan mahdollisimman rehellisesti kertoa oman kokemukseni ja olisi mielenkiintoista kuulla löytyykö teiltä samansuuntaisia fiiliksiä ja miten olette niiden kanssa pärjännyt / käsitellyt niitä.

[Marianne]

Hei

Omasta narsismioivalluksestani on jo useampi vuosi ja pitkästä aikaa olen käynyt kurkkimassa, mitä tällä saitilla tapahtuu. Muistan ekaa kertaa lukiessani näitä tarinoita tulleen voimakkaan ihmetyksen tunteen, että miten voi olla noin samanlaista kuin mullakin! Suunnilleen ihan sanasta sanaan olisin voinut kuvata omaa elämääni. Tästä sun tarinastasi tuli taas se sama olo. Kotiin meneminen ahdisti aina, ikinä ei pyydetty anteeksi, kaikki mitä olin joskus sanonut tai tehnyt oli muistissa ja sopivalla hetkellä sillä lyötiin, äkillisiä raivonpuuskia, haukkumista ja aliarviointia, jos pyysin anteeksi sain kauhean ivan niskaani, toinen vanhempi ei omannut minkäänlaista itsekunnioitusta tai tehnyt vastarintaa lopettaakseen narsistin sirkuksen, vieraiden edessä esitettiin mukavaa ja iloista, mutta kun vieraat lähti ne haukuttiin ja ivattiin ja kotiväen suoriutuminen vieraiden kanssa arvosteltiin. Ja sitten minä kuvittelin, että se on ihan tavallista ja jälkikäteen vihasin itseäni, kun en tajunnut lähteä heti täysi-ikäiseksi tultuani hiiteen.

Minulla on ollut useampia epätoivoisia seurustelusuhteita, luottaminen on vaikeaa, aina haen toisesta mitä ihmeellisempiä vikoja. Rakkauden ja hyväksynnän antaminen on helpompaa, sen vastaanottaminen on vaikeaa. Minua ei ole koskaan kotona halattu, en muista edes lapsuusajoilta mitään sellaista. Yo-juhlissa yksi sukulainen halasi ja minä jäädyin kauhusta...

Itsetunnon kanssa on jatkuvia ongelmia edelleen. Jos onnistun kärsin silti huijarisyndroomasta. Pelkään, että muut ihmiset nauravat ja ivaavat minua kun käännän selkäni. Olkapäällä istuu pahahenki, joka huonona päivänä lataa sitä samaa settiä kuin ennekin -"siinä näit taas, ei siitä mitään tullut, pieleen meni, ei ollut yllätys, miksi edes yrität.

Toisinaan äitini valittaa siitä, miksi en pidä juuri yhteyttä. Se ei juuri haittaa, enemmän ärsyttävät ihmiset, jotka tulevat arvostelemaan minun "huonoa käytöstäni" kun olen ottanut etäisyyttä, enkä enää esitä sitä roolia, joka miellyttäisi heitä. En ole halunnut analysoida muille kuin viran puolesta kuunteleville menneisyyttäni tai kotimme ilmapiiriä. Äitini muisti aina aikoinaan teroittaa, että kotipesää ei liata. Tarkoitti tällä, että kotona tapahtuvista asioista ei saa puhua kenellekään. En osaa sanoa, tajusiko hän, ettei hänen toimintansa ollut ihan normaalia, vai häpesikö hän vain muuten jotain. Joka perheessä hänen mukaansa riideltiin, mutta niistä ei vaan ollut hyvien tapojen mukaista puhua. Meillä oli hänen mukaansa todella tasapainoista, koska ei juotu, tai ollut fyysistä väkivaltaa. Olen jo pidempään tuntenut itsessäni pohjimmaisena tunteena surun, enkä ole keksinyt mistä se johtuu. Luultavasti siitä, että minulla ei koskaan oikeastaan ollut perhettä tai ketään minusta välittävää ihmistä lapsuudessa tai nuoruudessa.

[Marianne]

Ja pahoittelut Ristiriita34, että tuli näin itsekeskeiseltä vaikuttava vuodatus mitä kaikkea minulle on tapahtunut, mutta kuten sanoin tutulta kuulostavat sinun kokemasi asiat. Voimia sinulle omien rajojen vetämiseen ja oman itsesi kasaan parsimiseen.

[ristiriita34]

Hei Marianne!

Ei ollut missään nimessä itsekeskeinen vuodatus, päinvastoin oli helpottavaa kuulla, että oma kokemukseni resonoi myös muiden vastaavanlaista kokeneiden kanssa, tässä epäilee meinaan myös aika-ajoin omaa mielenterveyttään.

Osaan samaistua täysin tuohon mitä sanoit rakkaudesta / hyväksynnästä. Olen huomannut, että olen ollut parisuhteissa yleensä miellyttäjä, se tuntuu hyvältä ja luontevalta mutta en osaa ottaa mitään vastaan, kaikki minulle järjestetty on jotenkin vaivaannuttavaa. Ja se myös on varmasti ollut ainakin osatekijänä niiden päättymiseen. Tuntuu, että jos en jatkuvasti pidä hauskahaalaria yllä ja viihdytä niin mulla ei ole arvoa, kokemus ehdollisesta rakkaudesta konkretisoituu vähän liiankin ilmeisellä tavalla.

Tunnistan myös huijarisyndrooman, olen oman alani erityisasiantuntija mutta silti tuntuu, että en oikeasti osaa mitään, ne jotkin "mystiset muut" tekee tuolla tätä oikeasti ja mä vain tässä pelleilen menemään jotain. Mun olkapäällä istuu se toinen vanhempi jatkuvasti gaslaittaamassa.

Oletko pitänyt tähän äitiisi ihan "No contact"-linjaa vai oletko edelleen tekemisissä hänen tai toisen vanhemman kanssa? Se suru on hirveää, koko se edellinen maailma missä on elänyt olikin eräänlainen mielikuvitus-maailma ja se tosiaan, että ei sulla ole oikeasti ollut sellaista "oikeaa vanhempaa" vaan sut on periaattessa kasvattanut trauma.. niin kuin rehellisesti sanottuna aivan hirveää.

[terhen]

Todella tutulta kuulostaa. Etenkin tuo, että kyläillessä on koko ajan sellainen epämiellyttävä, hyväksikäytetty olo, vaikka sitä oli vaikea osoittaa.

Minäkin mietin nyt elokuussa, että miksi menisin narsistiäitini luokse, kun melkein aina hänen kanssaan oltuani tai puhuttuani on epäymmärretty, sivuutettu ja tallottu olo, sellainen tasaisen ahdistunut ja lisäksi on tunne epäoikudenmukaisuudesta. Että se vanhempi ei taaskaan nähnyt mitään vikaa itsessään. On yhtä sokea kuin ennenkin. Mutta minulta vaadittiin taas kaikkea. Minun piti taas kuunnella hänen pahaa mieltään ja salaliittomaisia ajatuskulkujaan.

Aiemmin jo olin tajunnut, ettei ole normaalia ja tervettä, että koko ajan miettii äitiään ja kokee, että on huonosti kohdeltu. Kun luen vanhoja muistikirjojani, niissä lukee vähän väliä, että "äiti on iso möykky".

Narsismioivallus toi minullekin ison "pam"-tunteen. Tunsin kuin kaksi puolta minussa olisi liukunut lopultakin kohdilleen, saumat vastakkain. Tunsin valtavaa vapautumista. Hassua, ettei sitä voi nähdä ulkopuolelta, mutta silti tuntuu, että on jotenkin eri ihminen.
Ja pieniä oivalluksia tuli valtavasti. Kun sai lisää tietoa kirjoista ja videoista yms., niitä oivalluksia tuli ropisemalla, ja kirjoitin niitä ylös. Kirjoitan vieläkin välillä, mutta nyt tahti on rauhoittunut.

Pitkään kuvittelin minäkin, että pystymme joskus äitini kanssa puhumaan näistä asioista rauhallisesti. No, eipä enemmän hakoteillä olisi voinut olla. Kun elokuussa koetin äidilleni juuri oikein rauhallisesti ja valmistellusti kertoa tunteistani ja kokemuksistani, hän ei halunnut ottaa vastaan mitään. Alkoi siinä epäillä mun mielenterveyttä ja lopuksi löi luurin korvaan. Ei yhtään yritystä aitoon kuunteluun. Ei huolta oman lapsen huonosta olosta. Ei pientäkään itseanalyysiä. Ja vaikka on sitä mieltä, että mulla täytyy olla henk.koht. elämässä kriisi/mielenterveysongelma, ei yhtään yhteydenottoa koko syksynä. Ei ainuttakaan kysymystä, onko kaikki hyvin. Äiti siis hylkää.

Älä soimaa itseäsi menneisyydestäsi. Mikään ei ollut sinun syytäsi. Itselläni meni vielä paljon kauemmin narsistisuuden tajuamiseen, olen reippaasti yli 40-v. Jotkut ei ymmärrä koskaan oman vanhemman narsismia ja se on kyllä järkyttävän surullista.
Tuo on niin tuttua tuo ihmetys ja raivo menetetyistä toiveista ja kuvitelmista. Että ei minulla ollutkaan vanhempaa, olen trauman kasvattama. Ja se jännä tunne, kun tajuaa olevansa itse aikuinen mutta oma vanhempi ei ole. Sinä hahmotat tilanteesi tosi hyvin, eli olet ymmärtänyt, että tarvitset apua.

[Marianne]

Olen edelleen äitini kanssa jonkin verran tekemisissä. Useimmiten hän soittaa minulle ja samalla valittaa, miksi en koskaan soita hänelle... Toisinaan myös poikkean siellä, koska hänellä on jo ikää ja hän pyytää minua tekemään joitain asioita puolestaan. Näitä tosin aika harvoin. Toisinaan (1-2 krt/v) menemme lasteni kanssa sinne oma-aloitteisesti esim. siivoamaan tms. Hänellä ei ole enää paljon kontakteja ihmisiin, niin käyttäytyy sen aikaa kun olemme siellä. Psykoosin oireita ei ole ollut enää havaittavissa ja vanhoista todella ikävistä tapahtumista vaietaan puolin ja toisin. Iso osa elämästäni meni hänen kanssansa taistelemiseen, jouduin elämään helvetissä tajuamatta itse, että ei normaalin elämän kuuluisi olla sellaista, mutta vahinko on jo tapahtunut. En saa tehtyä tekemättömäksi ja pysty aloittamaan uutta elämää, vaikka päättäisin olla puhumatta hänelle ja vain vihata häntä. Vihaaminen vain veisi minulta lisää voimia. Jossain vaiheessa on vain pitänyt edes kevyesti tunnustaa tilanne ja yrittää antaa itselleni anteeksi. Tilanne olisi tietysti aivan erilainen, jos hän vielä yrittäisi nujertaa ja haukkua. Sitten pysyisin poissa totaalisesti.

Olen lukenut eräitäkin psykologian kirjoja ja erästä -en muista enää kirjan nimeä, lukiessani tajusin, että olen todennäköisesti traumatisoitunut, koska kaikki muistoni kotoa ovat kuin filmiä kuvattuna jostain itseni ulkopuolelta. Jos joku alkaa huutaa minulle, tai haukkua tms. kehoni menee kierroksille, jäädyn ja alan ikään kuin elää itseni ulkopuolella. Kehoni saattaa mennä kierroksille välillä vain ollessani kotona vaikka vain jostain ajatuksesta. Mieleni luo helposti erilaisia kauhuskenaarioita mitä kaikkea pahaa voi tapahtua ja taas mentiin. Rauhoittuminen vie aikaa. Elän elämääni kuin jonkun kuoren sisällä, en tunne mitään hienoja tunteita kovin voimakkaasti, helposti hyvät asiat unohtuvat, se on sääli. Mieleni haluaa keskittyä uhkakuviin. Sillä tavalla elämästä tulee latteaa, se harmittaa.

Epäilit olevasi huono ihminen. Minä olen ajatellut sen omalta osaltani, niin että huonomminkin olisi voinut mennä. Minusta olisi voinut tulla samanlainen narsisti kuin äitini. Olen vahvasti siinä uskossa että ei tullut, hyvä niin, ilmeisesti ei sinustakaan.

[Valkoinenratsu]

Moi! Tulin tänne foorumiin äitini poismenon jälkeen, ja kun olen vuosia yrittänyt ymmärtää lapsuudenkokemuksiani, lähinnä isäni alistavaa ja väkivaltaista käytöstä sekä minua että äitiäni kohtaan. Julkisesti isäni oli hauska seuramies, fiksu ja urheilullinen, kodin seinien sisäpuolella alkoholisti, kateellinen, mustasukkainen ja sadistinen. Äitini oli hyvin kiltti ja epäitsenäinen ja siksi mahdollisti tuon kaiken. Lähdin pakoon tuota ilmapiiriä jo 18-vuotiaana, eikä kukaan perääni kysellyt. Varhaisaikuisuus meni itseä etsiessä epävarmuudessa ja kädestä suuhun eläen. Vanhempani erosivat ollessani kolmekymppinen. Äiti löysi vierelleen uuden alkoholistin, isä jäi sinkuksi. Kumpikin vanhemmista eleli täysin itsekkäästi piittaamatta edes minua huomattavasti nuoremmista sisaruksistani. Nyt olen huomannut veljeni käyttäytyvän meitä sisaruksia ja puolisoaan kohtaan aivan isäni tavoin- mitätöi mielipiteitä, komentelee, huutaa " ole hiljaa" ja nälvii etenkin toisten nähden. Kyykyttää ja nöyryyttää asiakaspalvelijoita, saattaa suuttua jostain ja lopettaa puhelun yhtäkkiä...Hyvin on oppi mennyt siis perille. Olen ottanut etäisyyttä kaikkiin muihin paitsi siskooni joka on hyvin kiltti, sellainen toisten myötäilijä.
Hyvää tässä aikuisuudessa on se, että saa vapaasti valita seuransa.