Sattuu niin syvältä

[Surusilmä1962]

Viikko kulunut siitä ,kun sain vahvistuksen siitä,että olen narsistin kasvattama syntipukki. Koko elämäni mennyt ja nyt vasta sain tietää ettei vika ole ollut minussa vaan isässäni. Nyt ymmärrän miksi mikään ei koskaan kelvannut,mitätöinnit ja nolaamiset. Pintaan nousee koko ajan tilanteita,joita miettinyt hämmentyneenä tyyliin mistä se nyt taas suuttui ,mikä sille tuli...Tunnustan valtavan pelon ja sen miten olen ollut varpaillani aina kohdatessani hänet. Yksi väärä sana tai lause hänestä niin sivaltaa välittämättä onko ympärillä ystäviä vai sukulaisia.
Raivarit lapsesta saakka,tukahdutetut kyyneleet yön pimeydessä,kun koskaan ei saanut olla hyvä missään. Katsella ja kuunnella vierestä miten isosiskoa kehuttiin ja ylistettiin..."Se on niin hyvä tyttö,taitava ja lahjakas,sai palkinnon hiihtokilpailussakin,...."Minun palkintoni ja menestykseni sivuutettiin aina tyyliin" Tuo nyt ole mitään ,ylpeä ja leveä,laiska ja tuhlari." Siskolle piti aina antaa kaikessa ensin,valita oma huone uudessa kodissa," kun sille tulee niin paha mieli". Kukaan ei koskaan kysynyt tuliko minulle paha mieli..Sitä oppi peittämään tunteensa,vähitellen ja väistämään riitatilanteita. Hyväksyä ja pitää suunsa kiinni.

Valtava häpeä,syyllisyys ja paha olo,itsetunnon ongelmat seuranneet lapsesta saakka. On raskasta saada aina moitteita ja arvostelua ei koskaan tukea ja kannustusta . Juuri tänään kaupassa huomasin huokailevani koko ajan,odottaessani bussia sisällä ja katsellessani ohi kiitäviä ihmisiä minut valtasi valtava väsymys,itku pyrkii esiin . Lapsi sisälläni pyrkii ulos,vuosien tukahdutetut tunteet ja kyyneleet. Hävettää,tuntuu kuin otsassa lukisi lappu:NARSISTIN LAPSI,että kaikki näkevät häpeäni. Miksi minä häpeän? En tiedä. Pää sanoo,että narskun pitäisi hävetä,mutta se ei osaa edes sitä,joten minun täytyy olla vahvempi,kun tunnistan merkit ja hain apua. Senkin uhalla,että menen tuhannen pirstaleiksi.

[Narsissimaalaus]

Hei surusilmä.

Luin sun kirjoittamaa tekstiä myötätunnolla.
Ei ole ihme, että loputon määrä mitätöintiä, julkista nolaamista ja ohittamista tekee pieneksi. Et ole saanut olla olemassa lainkaan. Nyt kun tiedostat asian, saat alkaa elää, pikkuhiljaa. Isäsi on projisoinut oman häpeänsä sinuun, ja sitä kannat ehkä edelleen. Hänen häpeämättömyytensä (joka tulee syvästä tiedostamattomasta häpeästä ja huonommuuden tunteesta) hän on siirtäny sun harteille, kun ei oo kyennyt itse häpeäänsä ja syyllisyyttään tuntemaan ja tunnustamaan. Se ei sinne kuulu, ja se on liian raskas taakka kantaa. On epäreilua ja julmaa, että lapsi jää ilman tarvitsemaansa rakkautta ja kannattelua, siitä jää syvät haavat. Kauniisti kuvaat, että lapsi sisälläsi pyrkii ulos ja näkyviin kaikkine piilottuine tunteineen. Se kaikki kipu kaipaa tulla nähdyksi ja syliin. Kaltoinkohdelluksi tulemisesta kokemasi häpeä siirtyy ajan kanssa takaisin sinne, minne se kuuluu. Oot oikealla tiellä, paranemaan päin. Voimaa ja lämpöä sulle

[Janna]

Surusilmä, kirjoituksesi voisi olla kirjaimellisesti minun kirjoittamani. Niin ovat samat tuntemukset mulla. Narsisti-isäni kuoli kaksi vuotta sitten ja silloin alkoi mulle uusi elämä ja vapaus ja eheytyminen. Mutta olen yhä keskeneräinen. TIEDÄN varmasti, että isäni oli se joka teki väärin, sekä äitini ja sisareni, jotka tukivat häntä, mutta silti usein tulee yhä noita romahduttavia tunteita, kun kaikki ne heidän syytöksensä ja mitätöintinsä ja poissulkemisensa mua kohtaan vyöryvät tunnemyrskynä mun sisälläni. Se 11-vuotias tyttö, joka yksin joutui kohtaamaan isän täysin kohtuuttoman, selittämättömän vihan ja raivon, elää yhä sisälläni, minun, 62-vuotiaan naisen. Ajattelen, että mun täytyisi pala palalta päästää se tunne tulemaan, pettymys, viha, katkeruus, yksinäisyys - kokea se kaikki nyt, kun olen jo turvassa, prosessoida ja siten päästä sen yli.

[Valkoinenratsu]

Minulla samansuuntaisia kokemuksia. Isä joka oli täysin itsekäs ja piittaamaton kunnes - muutaman paukun jälkeen alkoi minun tai äitini arvostelu ja pilkka. Ihan kaikki meissä oli väärin, kummallista ja naurettavaa, ulkomuoto ja ajatukset. Muistan sen pistävän teräksisen katseen ja pilkkanaurun " v**tu kusta sulla on päässä".Joskus tämä yltyi ihan fyysiseksi tappeluksi johon minä yritin mennä väliin äitiä puolustamaan. Mikäli alistaminen kohdistui minuun, ei äiti kovin ponnekkaasti puolustanut minua. Ei uskaltanut. Koulusuorituksista ei kehuttu, mutta osaamattomuudesta haukuttiin tyhmäksi ja ettei minusta ikinä tule mitään. Isä on itse mennyt aina sieltä mistä aita on matalin eikä elämässään saavuttanut oikein mitään, mutta on tolkuttoman kateellinen niille jotka ovat yrittäneet ja elämässä menestyneet. Pönkittää sitten omaa egoaan kehumalla tuttujensa saavutuksilla kuin omillaan. Nyt isä on vanha mies eikä olla nähty vuosiin. Ilahduttavaa kyllä on alkanut muistaa syntymäpäivinä jne. viestillä/ kortilla. Selkeästi yrittää jotain hyvittää vaikkei sitä sano. Olen antanut anteeksi sisimmässäni koska viha ja katkeruus söisi minua itseäni. Lohduttavaa vaikkakin surullista kuulla että meitä tunnevammaisten lapsia on niin paljon. Yritän muistaa kokemani omia lapsiani kasvattaessani!