Mikä kommentti tuntui kurjimmalta?

[NarsistinTytär]

Minä olen kuullut isältäni niin paljon ikäviä kommentteja, etten edes muista kaikkia. Vahvimmin mieleeni on kuitenkin jäänyt: "Sinustakaan ei ikinä ole minkäänlaista apua missään hyödytön!" Ja tuo karjuttiin täysillä korvani juuressa. Pahempaakin olen saattanut kuulla, mutta tuo oli niin epäreilusti sanottu, että en varmaan ikinä unohda.

[Sarianna]

Mistäköhän aloittaisi. Nuorena, kun katsoin itseäni peilistä hän sanoi minulle ”älä nyt vaan luule olevasi kaunis”.
Vai sitten ollessani 40v lähetti tekstiviestin ” jos jatkat suhdetta miehen (seurustelin silloin, olin jo eronnut) kanssa hän katkasee välit ja pitää yhteyttä vain lapsiin, poistaa minut testamentista”
Vai sitten lähiaikoina, kun olen vihdoin saanut ystäviä ja käyn joskus heidän kanssaa ulkona tai syömässä ”kyllä olet täysi paska, kun jätät miehesi yksin kotiin ja menet ystävien kanssa, olet sitten ilotyttönä ollut koko viikonlopun ( pikkujoulut yhtenä iltana 10 kaverin kanssa)” tai viimeinen ” jätä nyt ne ulkomaalaiset miehet, olemme niistä saaneet tarpeeksi, olet täysi paska, kun jätät perheesi yksin”. Ensinnäkään mitään miehiä ei ole ja toiseksi poikani on 17v eikä tyttö asu enää kotona.
Äitini vahtii elämääni, en edes uskalla sanoa hänelle meneväni ystävien kanssa ulos (todella harvoin). Hän on myös aina inhonnut harrastuksiani. En saisi urheilla/tanssia. Hän suuttui viime kesänä, kun en kesäksi lopettanut urheilua/tanssia.
Hän kontrolloi kaikkea, esittää ilkeitä kommentteja ystävistäni. Miestäni hän on päättänyt rakastaa, koska hänen mielestään minun kuuluisi vain viettää aikaa mieheni kanssa. Kaikki muu on kiellettyä. Jos meille tulee minun kavereita, hän pudistelee päätään, parka mies. Joutuu nyt katselemaan heitä.
Äiti asuu samassa kaupungissa, isäni kanssa.

[Marianne]

Äitini on haukkunut minut niin monesti, etten edes jaksa enkä halua muistaa mitä kaikkea ikävää se on sanonut. Sitä olen joutunut kuuntelemaan jo tosi pienestä lähtien. Kaikkein ikävimmäksi asiaksi on kuitenkin noussut se miten hän minuun suhtautui. Vaikka ei sanoisikaan mitään sen kyllä huomaa jos suhtautuminen on halveksivaa ja väheksyvää. Jo lapsena tunsin olevani jotenkin vääränlainen, epäonnistunut ja huono, vaikka en tiennyt miksi tai miten. Sitten tietysti muistettiin kertoa paljonkin asioita, joissa joku muu oli paljonkin pätevämpi ja lahjakkaampi kuin minä, mutta se ilmapiiri oli aina samanlainen. Jälkikäteen ajatellen lapsuus oli ankea ja tylsä. Mitään hauskaa ei saanut olla, en tuntenut olevani tärkeä, arvokas tai rakastettu. Sisälleni alkoi kasvaa vihaa ja katkeruutta. Olen alkanut epäillä että minusta tuli jossain määrin masentunut jo lapsena. Isäni ei ollut kovin kiinnostunut minusta, hänestä en saanut tukea. Piti selviytyä yksin. Nyt pitää selviytyä edelleen, yrittää päästä tästä kaikesta vanhasta irti ja yli, nähdä kauhea määrä vaivaa ja olla laskematta miten paljon elämästä on mennyt hukkaan siinä mössössä räpiköidessä. Miten paljon tuskaa ja vaivaa saa ihminen aikaan kun valuttaa omat sisällään olevat myrkkynsä lapsensa päälle ja mieleen. Hänkin on ilmeisesti omien olosuhteidensa uhri.

[Uusikuu]

Äidiltä kuului aina mukavasti:

"Aina sinua/sinun kanssa saa hävetä..."
"Tosi noloa tommonen!"

Kaikista pahin olin tosin ehkä "Äiti on aina oikeassa." Kun lasta opetetaan pienestä asti ajattelemaan noin, kaikki ilkeät kommentit viiltää niin paljon syvemmälle...

[pallo2345]

Olin nuori ja kerroin kivan pojan hakevan minut treffeille. Isäni sanoi: "Sinusta tullut tuollainen huora."