Kaksikasvoinen mies

Voit kirjoittaa oman tarinasi.

Valvojat: Karju, NinniAnniina

Alueen säännöt
Keskustelufoorumin ylläpitäjä (NUT ry.) ei ole vastuussa foorumin sisällöstä, vaan jokainen kirjoittaja vastaa oman viestinsä sisällöstä.

Asiaton tai loukkaava kirjoittelu keskustelupalstalla tai yksityisviestein ei ole sallittua. Mikäli joudut loukkaavan kirjoittelun kohteeksi tai huomaat sellaista, tee siitä ilmoitus valvojille.
Asiattomasta tai toisia loukkaavasta viestityksestä seuraa varoitus. Mikäli varoituksen jälkeen häiriköinti jatkuu, käyttäjä poistetaan keskustelufoorumista. Ylläpidolla on oikeus sulkea törkeästi käyttäytyvän kirjoittajan käyttäjätunnukset ilman varoitusta. Toisten kirjoittajien ala-arvoinen nimittely ja haukkuminen johtaa välittömästi käyttäjätunnuksen poistoon.

Yritysten, yhteisöjen sekä henkilöiden nimien mainitseminen kirjoituksissa on kiellettyä. Keskustelu käydään yleisellä tasolla, voidaan puhua ”esimiehestä, alaisesta tms” nimiä mainitsematta. Henkilöt ja organisaatiot eivät saa olla tunnistettavissa kirjoituksesta. Säännön rikkomisesta seuraa kirjoituksen poisto sekä varoitus.

Tekstin suora kopioiminen muista julkaisuista on kiellettyä. Viestit, joihin on kopioitu koko artikkeli tai pitkä lainaus, poistetaan.Linkit ja sitaatit ovat sallittuja. Toisilta sivustoilta löydettyjä tekstejä saa siteerata omassa tekstissä kohtuullisesti, kunhan mainitsee lähteen. Muistathan,että sanoituksia, runoja ym. suojaa tekijänoikeus, laista tarkemmin http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1961/19610404.
Keskustelujen linkittäminen toisille foorumeille ei ole suotavaa foorumin luonteen vuoksi.
Foorumin tekstejä ei saa kopioida tai käyttää opinnäytetyön, artikkelin tai muun julkaisun materiaalina ilman lupaa. Aineiston keruuta varten, ota yhteys ylläpitoon, sillä jokaiselta kirjoittajalta pitää saada suostumus erikseen.
Ylermi
Viestit: 5
Liittynyt: 11 Maalis 2024, 21:35

Kaksikasvoinen mies

Viesti Kirjoittaja Ylermi »

Kirjoitan ensimmäistä kertaa tälle foorumille. Olen miettinyt pitkään, voisiko ex-mieheni olla jotenkin persoonallisuushäiriöinen, koska usea piirre hänessä kolahtaa etenkin narsismin määritelmään - mitään diagnoosia en tietenkään ole pätevä tekemään. Tässä kuitenkin tarinani:

Se alkoi suorastaan klassisesti - mies oli täydellisen hurmaava herramies, sellainen, joita ei enää uskoisi elävän tähän maailmanaikaan. Aukaisi ovet, auttoi takin päältä, kehui ylenpalttisesti. Keskusteli kaikesta maan ja taivaan väliltä, halusi sitoutua ja vakiintua, perustaa perheen. Ei ryypännyt tai rällännyt. Oli kotonaan aina ja kaikkialla, hurmasi kaikki ihmiset, minne ikinä menikään - hän oli mies, joka oli ihana esitellä omille vanhemmille ja kaikille ystäville. Kaikki pitivät hänestä, hänen itsevarmuutensa viehätti minua, ja halu sitoutua tuntui turvalliselta. Toki suhde eteni nopeasti - hän olisi halunnut esitellä minut äidilleen kahden viikon tuntemisen jälkeen. Pöyristyin, ja kieltäydyin, sillä en kokenut sellaisen aika olevan vielä lähimainkaan, mehän vasta tapailimme. Mies korjasi meidän seurustelevan, hukuttaen minut kehuihin ja imarteluihin. Olinhan niin kertakaikkisen ihana nainen, mitä tässä jarruttelemaan? Mietin sitten itsekin, että mitäpä tosiaan, miksi suhdetta pitäisi suorittaa tietyssä aikataulussa? Joten suostuin tapaamaan hänen vanhempansa muutaman viikon päästä, vaikka se tuntuikin vähän oudolta. Mutta minähän se outo kai olin, kun halusin jarrutella näin positiivista asiaa, vain koska syyt?

Muutimme yhteen puolen vuoden kuluttua ensitapaamisesta. Muuttopäivä koitti, ja muutama tuttava tuli auttamaan meitä. Mies oli kuin joku aivan toinen ihminen - hän tiuski kaikille auttajille, oli hirvittävän pahalla päällä koko muuttopäivän ja puhui kiukkuissaan monta päivää muuton jälkeen, miten hän oli tehnyt kaiken työn, kun kaikki apuvoimat olivat vain suunnilleen seisoneet tumput suorina. Olin aivan hämilläni, koska minun muistikuvani muutosta olivat täysin erilaiset, että kyllä kaikki olivat tehneet oman osansa ja kantaneet yhtä paljon kaikkea - mutta mies oli raivoissaan, kun vain hän oli joutunut kantamaan ja häntä oli autettu väärin (tässä vaiheessa minuun ei vielä kohdistunut mitään syyttelyä). Ajattelin, että mies oli vain stressaantunut muuton järjestelystä ja kyllä tämä tästä - mutta sisimmässäni olin huolissani, miten eri persoona hänestä oli kuoriutunut. En ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena. Paha tuuli kuitenkin haihtui ja mies palasi iloiseksi, kohteliaaksi itsekseen, ja ajattelin, että olin vain ylireagoinut. Eihän kukaan meistä ole parhaimmillaan muuttaessa.

Mies oli aina tarkka rahasta, mikä ei haitannut, olinhan minäkin. Välillä tarkkuus sai kuitenkin mittasuhteet, jotka mietityttivät minua jo seurusteluaikoina - mies esimerkiksi laski, että jos ostan itselleni kalliimman juuston parin viikon välein viiden vuoden ajan, montako prosenttia se on meidän tulevasta asuntolainastamme. Hän huomautteli rahankäytöstäni aika ajoin, miten tuhlaan enkä ajattele yhtään tulevaisuuttamme - ja siis "tuhlasin" siis ruokaan, ostin tyyliin joskus jonkun erikoisjuuston tai erikoisempaa mehua. Kampaamokäynneistä ym tuli huomauttelua ja vitsailua, miten olen tuhlari. Sen sijaan, kun hän itse osti elektroniikkaa tms (ja hänhän muuten ostamalla osti), kyse oli sijoittamisesta, kaikenlaisista muista järkevistä hankinnoista, ei ikinä tuhlaamisesta. Työ oli hänelle hyvin tärkeää, ja jäin aina kakkoseksi työlle, jos piti valita. Tämän mies sai aina käännettyä vastuullisuudeksi ja tulevaisuudesta huolehtimiseksi, ei koskaan työnarkomaniaksi. Missään työpaikoissa ei vain yksinkertaisesti koskaan pärjätty ilman häntä, hän oli aina kantava voima, jota ilman firma kuin firma menisi konkkaan.

Mies myös oli hyvin vitsikäs, ja on saanut minut nauramaan useammin kuin kukaan toinen. Aika ajoin vitsailu kohdistui minuun - aluksi se oli lempeää ja suloistakin. Suhteen edetessä vitsailu kohdistui minuun yhä useammin. Mies myös vitsaili kaikista muista ihmisistä ympärillämme, todistin useampaan kertaan, miten hän sai oman ystävänsä suuttumaan vitseillään. Ja toki minä aina kiirehdin selittelemään hänen puolestaan, että ei hän tarkoittanut loukata, eihän hän ikinä sellaista... hänestä sen sijaan ei saanut vitsailla. Koskaan. Jos hänestä vitsailtiin, kyse oli aina systemaattisesta kiusaamisesta. Välillä hänen juttunsa saivat myös minun karvani nousemaan pystyyn - suutuin hänelle useaan kertaan, kun hän selitti, miten näyttäisi tuleville lapsillemme k-18 -elokuvia päiväkotiässä. Suuttumuksestani hän loukkaantui - sehän oli vain vitsi! Ja minä pyysin anteeksi, joka kerta.

Menimme naimisiin, ja tulin pian raskaaksi. Olimme aina puhuneet jälkikasvusta, ja olin onnellinen, että raskaus oli saanut alkunsa niin helposti. Halusin kuitenkin käydä varhaisultrassa ennen virallista sairaalan ultraa, sillä olin tietoinen tuulimunaraskauksista ym ikävistä yllätyksistä. Kävimme yksityisellä, enkä saanut sitä mielenrauhaa, jota olin odottanut - sikiö oli varhaisemmilla viikolla kuin olisi pitänyt, syke kuitenkin löytyi. Maksettuani ja päästyämme autoon, mies raivostui. Olin mennyt tuhlaamaan monta sataa euroa johonkin niin turhaan tutkimukseen, jonka olisi saanut sairaalalta vain puolentoista kuukauden päästä! Yritin änkyttää, että ultra oli ollut minulle tärkeä mielenrauhani vuoksi, ja minulla oli iso huoli pikkuisen voinnista, mutta mies vain jatkoi sättimistäni. Pyysin lopulta itkien anteeksi itsekkyyttäni.
Tästä alkoi koko ajan hurjemmaksi kiihtyvä alamäki. Oireilin raskautta vahvasti, oksentelin usein ja olin hyvin väsynyt. Mies oli raivoissaan. Hänen mukaansa feikkasin oireita, että sain töiden jälkeen laiskotella. Raskausoireita oli hänen mukaansa vain sitcomeissa, eikä oikeassa elämässä. Mies, joka oli luvannut hemmotella minua läpi raskauden ja ottaakseen kunnia-asiaksi minusta ja tulevasta vauvasta huolehtimisen, haukkui minua 24/7 ja syytti minua mm. omista raskaista työpäivistään, rasittavista työkavereistaan ja puhjenneesta heinäallergiastaan.
Sain sitten keskenmenon, ja olin murheen murtama. Mies ei tullut kanssani sairaalaan, koska hänellä oli töitä eikä hän voinut olla sieltä hetkeäkään pois. Keskenmeno ei häntä hetkauttanut, ja hän vitsaili mm pitkästä sairaslomastani, että hyvähän se on lomailla kun toinen tekee töitä. Surin väärin, liikaa ja liian usein, kuulemma stressasin miestäni ja tein hänestä onnettoman, koska en vain alkanut olemaan iloinen keskenmenon jälkeen.

Uutta raskautta saatiin odottaa, mutta se alkoi lopulta. Tällä kertaa mies oli mukavampi - osteli minulle kaikkea pientä, aivan kuten seurusteluaikoina. Hän ei syyllistänyt minua niin usein, ja uskoin vilpittömästi, että kaikki oli johtunut keskenmenosta ja siitä, että olin tehnyt mieheni onnettomaksi olemalla niin surullinen. Uskoin, että nyt meistä tulisi onnellinen, pieni perhe.

Raskausaikana kaikki oli hyvin, mutta vauva syntyi yllättäen vakavasti sairaana, ja joutui asumaan sairaalassa kuukausia, taistellen monta kertaa hengestään. Mies jaksoi asua kanssamme sairaalassa muutaman viikon, mutta sitten hänen oli päästävä takaisin töihin ja opiskelemaan - firmassa ei vain pärjätty ilman häntä, ja opiskeluakaan ei voinut missään nimessä jättää tauolle, se oli pakko tehdä silloin, kun vauva on teholla kuolemaisillaan. Minua mies kyllä syyllisti joka kerta, jos kävin syömässä sairaalan kahviossa tai joskus kävelyllä - miten kamala äiti olin, kun halusin pois lapseni luota, miten itsekäs paska! Hän olisi kuitenkin tehnyt mitä tahansa, että olisi saanut olla sijassani lapsensa rinnalla. Mutta kun hänen oli pakko olla töissä! Enkö ymmärtänyt, miten rankkaa hänellä oli, miksi tein kaikesta niin vaikeaa olemalla itsekäs ja haluamalla joskus pienen hetken tauon sairaalahuoneesta? Tässä kohtaa mies myös alkoi syyttää, että olin aiheuttanut hänelle astman. Tutkimuksissa hän ei ollut tosin käynyt, koska "rakasti minua liikaa, ja pelkäsi, mitä saattaisi tehdä, jos paljastuisi että olin tuhonnut hänen terveytensä."

Lapsi selvisi kaikista vaikeuksista huolimatta ja pääsi kotiin, erityisjärjestelyitten ja lääkintälaitteitten kera. Sairaalan henkilökunta yritti puhua miehelle, että tämä pitäisi nyt isyyslomansa, että voisimme yhdessä totutella uuteen arkeen, tästä hän kieltäytyi, sanoen "mitä iloa minun on olla lapsen kanssa kotona nyt, kun hän on sairas? Minä pidän lomani sitten, kun hän on terve."

Mies painoi töissä yli 12h päiviä, ja minä olin monisairaan ja -vammaisen lapsen kanssa yksin kotona. Kotiin tultuaan mies aloitti kritisoinnin - hoidin lasta väärin, kotia väärin, solmin roskapussit väärin ja olin kaikin puolin huono äiti, vaimo ja ihminen. En saanut nukuttua koskaan, olin kuin zombi ja moitin itseäni, miten tein kaikesta niin vaikeaa ja mieheni onnettomaksi, lastanikaan en osannut oikein hoitaa. Tein listoja, mitä kaikkea minun pitäisi muistaa päivän aikana tehdä, että mies olisi tyytyväinen minuun eikä suuttuisi. Kun yritin puhua, ettei hänen kritisointinsa ollut kohtuullista enkä minä mitenkään voinut olla syyllinen kaikkiin ongelmiin, mies puhui minut aina ympäri ja pyysin anteeksi. Mies myös selitti, että hänen käytöksensä johtui stressistä ja kaikki muuttuisi, kun lapsi alkaisi voida paremmin.

Sain myöhemmin lapselle hoitoapua kotiin ja aloin saamaan voimiani takaisin, kun sain silloin tällöin nukutuksi ja pääsin käymään esim. lenkillä. Lapsi alkoi myös voida vähän paremmin, ja odotin, että nyt alkaisimme olla onnellisia. Mieshän oli luvannut, että hän alkaisi käyttäytymään paremmin, kun lapsi vähän tervehtyisi.
Kaikki paheni - mies alkoi uhkailla minua ja lasta väkivallalla, epäsuorasti tyyliin "eihän kukaan tietäisi, jos lasta vähän kotona tukistaisi/löisi" ja "naisen saa hiljaiseksi, kun sitä lyö". Aloin olla äärimmäisen kauhuissani, yritin suorittaa arkea pilkuntarkasti, ettei mies suuttuisi, mutta eihän siitä mitään tullut. Hän alkoi pitää päiväkausia kestäviä mykkäkouluja, joiden aikana ei syönyt tai juonut mitään. Ennestäänkin voimakkaasti kontroillutu rahankäyttö meni pisteeseen, jona meillä ei saanut enää siivota (menee vettä ja sähköä), minun sekä lapsen peseytymistä rajoitettiin ja mies mittasi viivottimella tiskauksen jälkeen veden altaan pohjalta. Ostin salaa ruokaa ja piilottelin niitä kaappeihin, mitä mies ei käyttänyt. Mies oli pitkään seurannut muka salavihkaa puhelimeni käyttöä, mutta nyt alkoi tehdä sitä täysin avoimesti. Pukeutumistani hän myös kontrolloi entistä vahvemmin.

Aloin googletella, "mistä tietää että mies aikoo tappaa" ja "mistä tietää, että mies aikoo tehdä perhesurman" ja "mistä tietää, että on väkivaltaisessa parisuhteessa". Miehen miellyttämisestä tuli täysin mahdotonta - jos tein vastoin hänen ohjeitaan, tuli vihaa, ja jos noudatin hänen ohjeitaan, tuli vihaa myöskin. Hyviä päiviä - niitä oli aina välissä ollut, ja niiden voimalla jaksoin - ei enää tullut ja pelkäsin joka hetki, milloin kamelin selkä katkeaa ja mies yrittää tappaa meidät molemmat. Tein suunnitelmia, miten saisin pelastettua lapseni ja suojeltua häntä väkivaltaisen hyökkäyksen keskellä, miten soittaa samaan aikaan apua. Silti en vieläkään oikein ollut sisäistänyt, miten vinksahtanutta kotielämämme oikeasti oli, vaan mietin, miten voisin itse muuttua takaisin rakastettavaksi, hyväksi kumppaniksi, joka olin seurusteluaikana ollut. Silti suunnittelin pakenemista lapsen kanssa, sillä pelkäsin henkemme puolesta. Mitään suunnitelmaa en uskaltanut kuitenkaan toteuttaa, sillä miehestä oli kasvanut mielessäni lähes kaikkivoipa olento (hän vertasi ja vertaa itseään puheissaan usein jumalaan tms kaikkivoipaan olentoon, joka kykenisi tekemään maailmasta paremman paikan kaikille), joka saisi ainakin lapsen itselleen, jos ei muuta.

Kohtalon oikusta eräs läheinen kuitenkin näki, mitä meillä tapahtuu, ja päädyin soittamaan Nollalinjalle. Siitä pyörä lähti pyörimään. Muistan ikäni sanat linjan toisessa päässä: "Olen tehnyt tätä työtä aika kauan, ja tuo sinun miehesi on yksi kipeimmistä tapauksista, josta olen koskaan kuullut." Lähdimme lapsen kanssa salaa turvakotiin, ja sen suojista soitin miehelle elämäni parhaimman puhelun, jonka aloitin sanoilla "Minä otan sinusta avioeron."
Turvakodissa minulle sanoitettiin ensimmäistä kertaa, että olin elänyt lapsen kanssa hyvin raa'an henkisen väkivallan alla, ja fyysisen väkivallan uhka oli ilmeinen. Mies meni täysin paniikkiin, kun ilmoitin erosta, ja alkoi mairitella minua takaisin, luvaten muuttuvansa, ostavansa minulle isomman talon, kuun taivaalta.

En pyörtänyt päätöstäni, sillä rakkauteni oli kuollut kauan aikaa sitten sen mukavan miehen mukana, johon rakastuin. Lapsi oli kanssani turvassa, se oli tärkeintä, ja minä hengitin vapaasti ensimmäistä kertaa vuosiin. Ja peseydyin niin usein kun koin tarpeelliseksi.
Siivillä
Viestit: 25
Liittynyt: 04 Tammi 2021, 21:49
Paikkakunta: Vantaa

Re: Kaksikasvoinen mies

Viesti Kirjoittaja Siivillä »

Hienoa, että pääsit pakoon. Tämä tarinasi muistuttaa sitä, että narsisti pitää meitä kuin sammakkoa kattilassa, joka vesi kuumenee pikkuhiljaa. Joko hän tappaa uhrin, saa sairastumaan henkisesti tai uhri tekee itsemurhan. Ja niin nämä mussukat tekee kun heidät jätetään, lupaavat kaiken ja kostavat vielä pahemmin jos sinne palaa. Onneksi et mennyt sinne takaisin, muuten olisit voinut päätyä Alibin kanteen.

Kyllä hän uuden uhrin löytää ja nimeää sinut hulluksi akaksi. Niin hullu olet, että kykenit jättämään hänet. Onnea! Niin minäkin tein.
Vastaa Viestiin