Pelottaa ahdistaa

[melova]

Pelottaa äärettömästi kirjoittaa mitään mihinkään. Pelkään, että tämäkin löydetään ja tunnistetaan ja tätäkin käytetään minua vastaan. Pelkään kirjoittaa yksityiskohtia ja pelkään kirjoittaa tätä ylipäätään mihinkään.

Jo nuorena huomasin olevani kiinnostunut samasta sukupuolesta. Ajattelin aina, että tämä on vaihe, että tämä muuttuu vielä. Toki osasin nähdä myös vastakkaisen sukupuolen edustajat ja päädyin parisuhteeseen. Meillä oli nuorena alkuun niin kutsuttu on/off suhde, mutta lopulta olimme pitkään yhdessä. Muutimme 18 vuotiaina yhteen ja se pelotti minua, tunsin fyysistä kipua ajatukseta muuttaa yhteen. Päädyimme asumaan yhdessä useamman vuoden. Sen aikana kuitenkaan veto samaan sukupuoleen ei laantunut, se kasvoi. Ajattelin, että kyllä tämä tästä, enhän minä voi olla, en tahdo olla. Kerroin sitten asiasta humaltuneena, sanoin että pidän molemmista sukupuolista. Asiasta puhuttiin myöhemmin ja kielsin sen, olin humalassa. Päätimme hankkia koiran josta olin puhunut jo nuoresta pitäen. Muutimme isompaan asuntoon ja elämä näytti varmasti ulkopuoliselle tosi hyvältä. Näiden vuosien aikana kuitenkin sain kokea sitä, kuinka jokaiseen liikkeeseeni tarvitsin jonkinlaisen luvan. Kaverit eivät enään halunneet käydä kylässä ja minun piti kysyä lupa lähteä kavereiden kanssa ulos. Syytöksiä siitä, että hylkään hänet ja lähden kavereiden kanssa mielummin yhteisenä vapaapäivänä sattui usein. Lopulta ajattelin, että helpompi vain sanoa aina ei kavereille, että meillä on yhteinen vapaa töistä, että tänään ei onnistu. Silti saatoin päivät viettää puhelinta selaillessa enkä saanut mitään tehtyä päivän aikana. Aloin masentua. Aloin syyttää kavereita kun he menivät ja minä en ollut mukana ja kumppanini myös oli aina samaa mieltä. Hän pyysi minua punnitsemaan ovatko he oikeasti minun ystäviä. Aloin patomaan vihaa ystäviäni kohtaan, koska he jättivät minut aina ulkopuolelle, vaikka tosiasiassa he kysyivät minut mukaan. Keksin että otan kumppanin mukaamme, siinä ratkaisu, hän ei joudu olla yksin ja minä en koe siitä huonoa omaatuntoa! Tämä toimi ehkä pari kertaa, kunnes kaverit alkoivat pyytämään voisinko vain minä tulla, että olisi kiva nähdä minua. Kysyin tietysti lupaa, mutta eihän se käynyt. Kavereilla oli jotain häntä vastaan, ja aloin ajattelemaan niin. Kaverini myös pyysivät minulta palveluksia välillä, esimerkiksi voisinko ottaa heille valokuvia, voisinko lainata tiettyä vaatekappaletta yms. Tottakai voin! Kumppanini alkoi kyseenalaistamaan, käyttääkö he minua hyväkseen ja aloin uskomaan niin, hehän laittavat viestiä nyt vain jos tarvitsevat jotain. Lopulta en enää jaksanut vaivaantua näkemään ystäviäni ja jäin vain kotiin. Kumppanin kaverit kävivät pyörimässä kyllä meillä ja me kävimme heillä. He olivat mukavia. Ajattelin että sekoitetaan kaveriporukoita ja laitetaan muut tutustumaan toisiinsa! Näin tapahtui, mutta yksi kaveri ei halunnut tutustua, hän halusi olla minun kaveri eikä halunnut kavereita, ”töykeää”. Aloin olla todella masentunut tilanteeseen, en kokenut seksuaalista vetoa tähän kumppaniin ja minut oli teljetty neljän seinän sisään. Jos olin vapaalla ja hän töissä, en voinut mennä minnekkään, minun täytyi pitää huolta koirasta. En tiedä mitä päässäni liikkui, mutta eräänä päivän ajattelin että olemme olleet niin kauan yhdessä, että nyt on aika kosia. Menimme kihloihin ja hääsuunnitelmat alkoivat heti. Naimisiin? En minä halua naimisiin, tai ainakaan en ajatellut että nyt heti heti. Olimme kerenneet ilmoittaa asiasta jo suuresti, kun kerroin etten ole valmis menemään naimisiin. Hän tarjosi sormusta takaisin ja sanoi, että minun ei pitäisi sitten haluta antaa sormusta jos en halua naimisiin. Tahdoin pitää sormuksen merkkinä, että olemme kihloissa, joten suostuin menemään naimisiin. Häät oli tulossa, ja joka kerta kun mainitsin että minua pelottaa hän tarjosi sormusta takaisin ja syyllisti minua siitä etten rakasta häntä tarpeeksi ja haukkui siitä ettei olisi pitänyt kosia jos en halua naimisiin. Ymmärsin ja pahoittelin, jatketaan suunnitelmia. Eräs ystävämme, johon tutustuin kumppanini kautta, joka tiesi suuntautumiseni kehotti minua kun olimme kahden, että nyt minun täytyy lähteä ja selvittää mikä minun seksuaalisuuteni oikeasti on, sillä olin hukassa itseni kanssa. Alkuun en edes ajatellut asiaa. Minäkö pettäisin? Ei todellakaan. Aina välillä hän uudestaan kyseli asiasta ja painotti, että häät lähestyy ja nyt on aika tehdä valinta: ”Käyt testaamassa tai jää ikuisesti kaappiin, kaikki muutkin ovat satavarmasti sitä mieltä, että sun täytyy tehdä se. Kumppanisikin varmasti haluaisi että teet sen, mutta ei halua kuulla siitä!”. Ei käy, pettäminen on hirveää. Ajatus kuitenkin pyöri päässäni. Eräänä päivänä sitten jokin muuttui. Ajattelin ystävän sanoja päässä ja sain uskoteltua itselleni, että sehän varmasti on totta. Tapasin henkilön, sovimme ajan ja paikan. Petin. Olin niin pettynyt itseeni jo matkalla ja pois lähtiessäni. En pystynyt katsomaan kumppaniani ja päätin seuraavana päivänä, että suhde on ohi. Hitto, miksi en katkaissut suhdetta ennen sitä? Erosimme sovussa ja kerroimme häihin kutsutuille tilanteesta. Muutin omaan asuntoon sitten muutaman viikon jälkeen. Olo oli vapaa, ensimmäistä kertaa vapaa. Kukaan ei ollut kertomassa miten hän tekee enemmän kotitöitä, miten hänellä on raskasta kokoajan kun en auta missään tai mitään muuta. Näin ystäviäni enemmän ja samalla kävin tutustumassa seksuaalisuuteeni. Koira jäi eksälle, ajattelin että hän tarvitsee sitä nyt enemmän, kuin minä. Sitten alkoi viha, kaikesta mitä vuosien aikana olin sanonut ja valehdellut. Ystäväni joka oli vakuuttanut minulle, että pettäminen on ok kaikkien mielestä oli hermona kun oli toteuttanut sen, enkä kertonut eksälleni. Hän vakuutti että nyt minun on pakko kertoa siitä, koska hän ei kestä olla eksäni seurassa salaisuuden kanssa, että hän vielä lipsauttaa asiasta. Kävin eksäni luona ja keskustelimme asioista, pyysin kaikesta anteeksi mitä olin tehnyt, kaikki lupaukset kaikki. Hän kysyi mitä salaisuutta en ole kertonut. Mistä hän tietää, miten hän tietää? Valehtelin, että olen kertonut kaiken, ihan turha kai enää olisi satuttaa enempää? Hän kertoi että näkee lävitseni ja tietää että valehtelen, että hän ei voi luottaa minuun jos en kerro. Suutuin ja kerroin että päivä ennen eroamme petin. Otin haukut vastaan, ansaitsin ne. Olin nolona, kuvotin itseäni, surullinen koska miten minä saatoin tehdä näin. Ei mennyt kauaa kun kaikki tiesi asiasta. Sitten alkoi liikkumaan se tieto, että olin jättänyt kavereiden kanssa näkemättä, ja syyttänyt siitä eksäöni, kun meillä oli yhteisiä vapaapäiviä. Ystävät alkoivat tässä vaiheessa myös haukkumaan minua valehteliaksi. Eksäni vakuutti kaikille, että on aina painostanut minua lähtemään kavereiden kanssa ulos, vaikka olisi ollut yhteinen vapaa. Yritin selittää, että tälle ei minusta tuntunut, mutta kaikki uskoivat mielummin eksääni, koska minä olin jo vuosia valehdellut ja eksäni ei. Päädyin pyytämään anteeksi kaikkia valheitani. Ystävät joita luulin ystävikseni alkoivat oleskelemaan eksäni kanssa eivätkä enään laittaneet minulle viestiä. Aloin itse näkemään saman henkilön kanssa päivittäin, jonka kanssa oli sattunut syrjähyppy. Tutustuimme paremmin, vietimme iltaa, puhuimme elämistämme, ja meillä klikkasi heti. Kerroin tästä ystävälle, joka oli painostanut minua löytämään itseni, ja hän oli onnellinen. En halunnut kertoa muille asiasta, koska tämä tapahtui niin nopeasti eron jälkeen. Eksäni piti illanistujaiset joihin olin myös kutsuttu. Kaikki meni hyvin kunnes kokeilin miten hänen uusi televisio toimii. Eksäni tuli, tönäisi minut sohvalle, otti kaukosäätimen ja kehotti olemaan koskematta mihinkään koska tämä ei ole minun kotini eikä minulla ole oikeutta. Suutuin ja lähdin kotiin. Aamulla kävi ilmi että kaikki olivat ihmeissään miksi lähdin ja selitin tilanteen. Muut puolustivat eksääni, minä ylireagoin. Sitten tuli uudet illanistujaiset joissa kävin pyörähtämässä. Kaikki olivat outoja, kukaan ei oikein puhunut tai katsonut minua. Outoa ajattelin, ja lähdin hetken päästä kotiin. Sitten minulta alettiin kyselemään huomasinko oudon ilmapiirin. Joo huomasin. Miksi minä en maininnut mitään, kaikki olivat minuun pettyneitä ja vihaisia. Mitä ihmettä, en tiennyt? Pahoittelin taas asennettani. Sitten alko tulemaan illanistujaisia mihin minua ei kutsuttu. Minulle tuli ilmoituksia ja kuvia kun kaikilla on kivaa. Vau lähes kaikki ystäväni ovat tuolla. Pari päivää myöhemmin minut kutsuttiin keskustelemaan ja paikalla oli suuri osa ystävistä ja eksäni. Jouduin selittämään omaa toimintaani, mitä minä teen, miksi minä olen sen henkilön luona, miksi tätä tota sitä. Vastasin kaikkiin kysymyksiin rehellisesti ja pyytelin anteeksi käytöstäni. Samat teemat joista oltiin jo puhuttu toistui ja pyytelin anteeksi toistamiseen. Pyysin anteeksi, että olen etäinen, kun en ole pitänyt tarpeeksi yhteyttä ja sitä miten pidän ystävyyksiä itsestäänselvyytenä. Halusin muuttua, mutta huomasin että voin aina pahoin henkisesti siinä seurassa. Muutama alkoi kutsua minua narsistiseksi käytökseni takia. Sanoivat että minussa on aina ollut jotain pahaa ja uhriutumisen tarvetta. Pahoittelin ja lupasin alkaa tutkimaan itseäni. Nyt joka kerta kun ajattelin heidän käytöksestä jotain huonolla, ajattelin että olen narsisti ja työnnän heitä alas mielessäni. Jos ajattelin että minua kohdeltiin nyt kaltoin keskustelussa, ajattelin että uhriudun. Aloin pelkäämään omia sanoja ja ajatuksia, ehkä heillä on perää noissa jutuissa. Sain hetken päästä koirani hoitoon, olin siitä tosi iloinen. Käytiin lenkeillä tutustumassa uuteen luontoon, koirapuistossa tutustumassa uusiin kavereihin ja pötköteltiin sohvalla katsomassa elokuvia! Se oli parasta ikinä. Palautin koiran ja olo oli haikea, vähän tyhjä. Hetken päästä eksäni sai tietää, että koira oli ollut uuden kumppanini luona kanssani koko viikonlopun. Hän ei enään antanut koiraani hoitoon, koska ei tuntenut uutta kumppaniani. Harmitti, mutta ymmärsin että hän tarvitsee aikaa. Sitten meneekin jo useampi kuukausi eteenpäin. Kaikki ystävät ovat kokeneet, että olen hylännyt heidät kun en pidä yhteyttä. Kukaan ei enää pitäny minuunkaan yhteyttä, paitsi yksi ystävä, joka ei koskaan halunnut eksäni kaveriksi. Minä ja hän olemme seuranneet, miten eksäni luona ”ystävät” ovat jakaneet ”valheitani” ja paisuttivat niistä isompia, kuin ne olisi. Ikävöin myös koiraani. Oikea ystäväni kysyi, miksi koirani ei ole minulla. Ajattelin että koirallani on parempi hänen luonaan, tutussa ympäristössä. Muutama kuuakausi myöhemmin eksäni pyysi minulta koiran asiakirjoja. Vein osan, mutta pidin ostokirjan. Näin koirani ensimmäistä kertaa sitten kuukausiin. Koira oli laihtunut ja näytti ulkoisesti sille, ettei sitä hoidettaisi. Ajattelin että tämä ei käy. Tarkistin rekisterin ja olin koiran ainoa omistaja. Vaadin heti, että otan koiran itselleni. Hän kiristi minua, ettei anna koiraa ellen maksa sen kuluja viimeiseltä kahdelta vuodelta. Minä ostin koiran, minun nimeni on omistajatiedoissa, eikö koira silloin kuulu minulle? Maksoin ja haimme koiran kotiin. Sitten ”ystäväni” alkoivat lähettämään minulle viestejä. Kusipää, paskiainen, huora, lutka, ihmispaska. Menin hajalle näistä viesteistä. Tunsin tehneeni väärän valinnan. En kestänyt sitä viestitystä ja ajattelin että parempi viedä koira takaisin. Mutta kun katsoin koiran ulkonäköä, se kuinka kaunis koira oli muuttunut noin rähjääntyneeksi, ajattelin että en voi. Estin kaikki ihmiset jotka laittoivat minulle vihaviestejä, koska en enää kestänyt. He yrittivät laittaa viestiä monessa eri paikassa, mutta estin aina uudet viestit. Kuukauden jälkeen koira oli ihan uudistuneen näköinen ja leikkisämpi. Edelleen ahdisti ajatus viesteistä, ja kaikesta mitä tapahtui. Yksi ihminen pysyi rinnallani kaiken tämän läpi. En uskonut parhaisiin ystäviin, mutta hän on paras ystäväni. Nyt noin vuosi kaiken jälkeen olen edelleen välillä vainoharhainen ja pelkään sanoa mitään heistä. Tämä ”ystäväpiiri” ja eksäni saivat minut tuntemaan itseni hulluksi, epävarmaksi ja pelkään edelleen välillä, että joku heistä ottaa yhteyttä. Pelkään myös edelleen, että ehkä minä olen tässä se narsisti kun tuo ”ystäväpiiri” on edelleen olemassa, mutta minä lähdin pois. Oikea ystäväni totesi tähän, että lähditkö sinä pois vai ajettiinko sinut pois.