Kaksoiselämää isän takia

[Minunoma]

Olen elänyt yli 20 vuotta tosi vaikeassa suhteessa narsistisesti käyttäytyvän miehen kanssa. Hän on myös sellaisesta kulttuurista, jossa mies määrää kaikesta ja vaimon & lasten tehtävä on vain totella. Hän on hyvin omistushaluinen lapsistaan eikä ole "lasten takia" sallinut minun erota, vaikka olen sitä monta kertaa yrittänyt. Kuvittelin aina, että kunhan lapset kasvaa isoiksi, niin sitten minä voin lähteä, kun ei enää tarvitse riidellä alaikäisten huoltajuudesta, lastensuojelusta ja sen semmoisesta. Nyt olen sen tilanteen kynnyksellä, että nuorimmainen täyttää pian 18 ja voisin vapautua, mutta ei se näytäkään olevan ihan niin helppoa kuin kuvittelin...

Olen hirveän huolissani erityisesti yhden lapseni, jo täysi-ikäisen tyttäreni tilanteesta. Hänellä on vaikea isä-suhde, jossa hän elää melkoista kaksoiselämää, kun hän esittää isänsä edessä aivan erilaista ihmistä kuin mitä oikeasti on. Isänsä läsnä ollessa hän lirkuttelee kuin pikkutyttö "voi isi, hihii, kuinka ihanaa, kun tulit kotiin...", pusi pusi, hali hali, ja isä ihan täysillä uskoo tähän teatteriin, vaikka selkänsä käännyttyä tytön näkökulma ja käytös on jotain ihan muuta: salailee, pakoilee, välttelee ja toivoo, että isä ei enää edes tulisi kotiin... Hänellä on huolelliset piilottelukeinot, ettei isä saisi tietää totuutta hänestä, että kenen kanssa hän viestittelee, miten pukeutuu, jne. Tätä on kestänyt vuosia, ja on sellainen kaksoiselämä raskasta meille kaikille, kun elämä on jatkuvaa piilottelua, "huijaamista" ja pelkoa kiinni jäämisestä.

Tytöllä on myös välillä tosi raskaita alakuloisuuden/masennuksen kausia, jolloin hän ei juuri sängystä nouse. Muistan kuinka jo 13-vuotiaasta alkaen hän saattoi itkeä iltaisin sängyssään, mutta ei suostunut puhumaan siitä, vaan ajoi minut pois, jos yritin mennä lohduttamaan. Hän tukeutuu kyllä muuten minuun ja ilmeisesti luottaa, koska hän on viime aikoina paljastanut minulle monia sisällään pitämiä asioita. Hän sanoo, ettei ole ollut päivääkään onnellinen kuuteen vuoteen, siis siitä alkaen kun meni yläkouluun, lapsuus loppui ja alkoivat vaikeat ihmissuhdeongelmat niin kavereiden kuin perheenkin kanssa. Tuohon aikaan yritin eroa ja muutin asumuseroon, niin se oli todella vaikeaa aikaa meille kaikille. Isä kiusasi puheillaan lapsia ja vaati varsinkin juuri tätä tytärtä, että hänen pitäisi saada minut ottamaan isä takaisin. Minulla ei ollut riittävästi voimia keskittyä tähän lapseen ja huomata, miten kipeästi hän olisi tarvinnut apua. Toki järjestin meille apua ja lapsi sai puhua mm. lastensuojelun sosiaalityöntekijän kanssa (jolle myös avautui rehellisesti monista asioista) ja turvakodin avopalvelun työntekijän kanssa, johon hän luotti ja jolle hän alkoi pikkuhiljaa uskoutua, mutta menetti luottamuksensa ja sulkeutui uudelleen, kun työntekijä joutui paljastamaan erään salaisuuden minulle.

Aika ajoin hän on sanonut tappavansa itsensä, koska hänellä ei ole mitään tulevaisuutta. Isä ei tule koskaan päästämään hänestä irti eikä anna hänen elää omaa elämäänsä, vaan vaatii ehdotonta tottelevaisuutta myös aikuiselta tyttäreltä. Omilleen ei saa muuttaa eikä saa seurustella, vaan pitää asua kotona ja saa muuttaa pois vasta, kun menee naimisiin. Tulevan puolison pitää olla sellainen, jonka isä hyväksyy ja ehdot ovat hyvin tiukat. Hän haluaisi kuitenkin vain elää omaa elämäänsä, valita itse ammattinsa ja seurustella (+ aikanaan mennä naimisiin) rakastamansa pojan kanssa. Teoriassa hän tietää ja minä tiedän, että Suomessa aikuinen nainen saa itse päättää asioistaan, mutta se ei onnistu, kun isä on tuollainen.

Toisaalta hän pelkää isän reaktiota, koska siinä kulttuurissa isät saattavat murhata tyttärensä, joka "tuottaa häpeää". Toisaalta hän pelkää helvettiin joutumista, sillä isä on saanut uskoteltua hänelle, että on "syntiä", jos ei tottele isää ja siitä joutuu helvettiin. Vaikka nämä kaksi pelkoa saataisiin jotenkin tytöltä pois, jää jäljelle se, että hän säälii kovasti isäänsä. Isä siis osaa myös olla tosi säälittävä ja murtunut, itkuinen, kun olen esim. yrittänyt jättää hänet. Kun elimme asumuserossa, hän itketti lapsia sillä, että itse itki ja suri ja kertoi kuolevansa, jos ei saa perhettään takaisin. Tämä puoli hänessä on se, miksi en ole pystynyt jättämään häntä lopullisesti, ja tämä sama ongelma näyttää olevan tyttärelläni, että hän ei vain voi tehdä isäänsä surulliseksi. Jos kyse olisi siis pelkästä vihasta ja raivosta, olisi helpompi lähteä pois, mutta kun toinen romahtaa täysin ja anelee itkuisena armoa, niin sitä on kiltin ihmisen todella vaikea vastustaa. Ei vaan voi potkaista jyrkänteeltä alas hädissään olevaa ihmistä, vaikka tietää, että tasaiselle maalle päästyään tuo toinen taas jatkaa kiusaamistaan...

En enää tiedä, mitä tekisin. Haluan olla tyttäreni rinnalla ja tukea häntä, mutta en tiedä, mitä neuvoisin häntä tekemään. Tiedän, että hän ei henkisesti kestäisi kovin kauan, jos vain lähtisimme yhdessä pois turvaan, ja isä aloittaisi sen surupommituksensa. Hänen mielentilansa tuntien pidän sitä jopa suurempana riskinä kuin nykyistä olotilaa. On myös kaksi muuta lastani, joilla on periaatteessa nämä samat haasteet ja ongelmat isänsä kanssa, mutta jotka ovat henkisesti vahvempia ja joiden tilanne on muutenkin hieman helpompi. Jos nyt "räjäytän" nykyisen näennäisen tasapainoisen tilanteen ja autan yhtä tytärtä vapaampaan elämään, niin näiden kahden muunkin elämä keikahtaa raiteiltaan, koska isä kohdistaa sitten heihin voimakkaan, siis ihan sietämättömän voimakkaan kiusaamisen vaatien heiltä sitä sun tätä mahdotonta.

Onko teillä kokemusta tuollaisesta vuoroin pelottavasta ja vaativasta ja vuoroin itkevästä ja säälittävästä vanhemmasta, josta haluaisitte eroon, mutta josta ette pääse, koska ette halua olla ilkeitä ja loukata?