Tilanteet solmussa

[nallekarhu]

Itselleni oli helpompaa antaa tilanteen hiipua, otin vaan sellaisen irtioton ja annoin asian olla. Mutta sehän riippuu aina tilanteesta. Ja täytyy sanoa, että kyllä asian ympärillä joutuu vieläkin tekemään töitä, vaikka välissä on jo useita vuosia, kun toisinaa joku sukulainen kysyy, että kuinka nyt noin....
Mutta ikä ja aika auttaa.

Ja itkuvaihekin on ihan normaali ja oikeastaan terveempi tapa työstää sitä omasta vanhemmasta luopumista, kuin se syömättömyys.
Tuo rikkimenemisen tunnekin on tuttu. Suru ja "rikki meneminen" ovat niitä tunteita, joita kautta minä jouduin aikoinani käsittelemään narsistisuhteeni. Mutta on siinä jotain postiivistakin, sinun itsetuntemuksesi voimistuu ja sinä vahvistut.

Lähetän halauksen ja toivotan voimaa.

[Lilian]

Tulenpa minäkin kertomaan tänne viimeisimmät kuulumiseni. Vaikuttaa siltä, että meillä on aika samanlainen tilanne meneillään. Minä olen jollain tasolla työstänyt tätä suhdettani vanhempiini jo melkein 9 vuotta, ollut masentunut ja sitten taas parempi ja taas masentunut. Kesällä kaikki kuitenkin jotenkin romahti ja ymmärsin tilanteen koko karmeuden. Isäni puhui minulle todella rumasti ja äitini peesasi. Ymmärsin, että näin on ollut koko elämäni ajan eikä se tule ikinä muuttumaan. Kerroin vanhemmilleni, että olen täysin rikki ja syön ahdistuslääkkeitä. Vasta se sai heidän, 9 vuoden jälkeen, heräämään siihen, että minulla on paha olla. Olen yrittänyt saada heiltä apua ja ymmärrystä, mutta he kaatavat vain lisää sontaa niskaani. Nyt äitini tarjouti lähtemään pariterapiaan kanssani, asia josta hän tiukasti kieltäytyi minun sitä ehdottaessani aikoinaan. Nyt isäni tarjoutuu kuuntelevaksi korvaksi ja ymmärtäjäksi, 9 vuotta liian myöhään. Minut on jätetty yksin näin pitkäksi aikaa ja sitten, kun oikeasti olen sairastunut ja vain lääkkeiden avulla kykenen elämään elämääni, he heräävät. Enkä edes tiedä ymmärtävätkö he mitään vai haluavatko auttaa vain itseään.

Olen nyt harkinta-ajalla Kelan tukemaan kuntoutuspsykoterapiaan. Toivon niin paljon, että saisin aloittaa sen joulukuussa. En kertakaikkiaan jaksa tätä enää. Lääkkeet vievät suurimman ahdistuksen pois, mutta tunnen itseni jatkuvasti kamalan surulliseksi ja olen täysin yksin. En voi käsittää miten olen lapsena selvinnyt tästä kaikesta.

En jaksaisi olla heihin missään yhteydessä. En nyt ole ollutkaan paitsi sen verran, että toinen lapsistani oli viikonlopun heillä hoidossa. Syyllisyys siitä, etten pidä yhteyttä, on pienempi nyt kuin aikaisemmin, eli ehkä tässä jotain edistystä on tapahtunut. Vai olisiko sekin lääkkeiden syytä. Mene ja tiedä.

Minullakin oli ennen lääkityksen aloittamista huono olo. Aivan siis tosiaan oksettava olo, samankaltainen kuin raskaana ollessa. Se meni pois vain syömällä, joten lihoin. Lääkkeet vaikuttavat nyt sitten päinvastoin ja vievät pois ruokahalua, joten laihdun.

Olen niin jumalattoman katkera vanhemmilleni siitä, että minun pitää läpikäydä tämä kaikki. Minulla on niin paha olla, olen yksin ja turvaton. Se valheellinenkin turvallisuuden tunne, joka minulla on ollut, on nyt poissa, kiitos isäni, joka mitätöi koko minun olemassaoloni, tarpeeni, toiveeni ja haluni edellisen kerran keskustellessame. Olen katkera siitä, että minun pitää syödä lääkkeitä voidakseni elää elämääni, käydä töissä ja hoitaa pieniä lapsiani. Olen katkera siitä, että vaikka kuinka yritän olla parempi vanhempi, tulen jollain tavalla siirtämään tämän paskan lapsilleni. Olen katkera siitä, että koko elämäni on mennyt muita miellyttäessä ja itseäni vihatessa, koska en ole koskaan pystynyt olemaan täydellinen.