Pelottava sisu

[Rainuli]

Hetkittäin minussa asuu sisu, olen tuntenut sen läsnäolon useasti koko elämäni ajan, liian usein kuitenkin sisukin häviää pelon taakse. Olen 32-vuotias kolmen lapsen äiti ja olen todella hukassa. Tarinani narsisti miehen vaimona alkoi 16 vuotta sitten, hän pelasti minut alkoholisti/läheisriippuvuusperheestä. Sain kaiken mitä halusin minua huomattavasti vanhemmalta mieheltäni, sain aivan pentuna päättää minkälaisen talon haluan, kihlat ja talokaupat tehtiin heti, kun täytin 18 vuotta. Ensimmäinen lapsikin syntyi samaan syssyyn. Aloitin työelämässä ja sain uusia ystäviä, silloin ensimmäiset sairaat kuviot alkoivat tulla suhteeseemme. Mieheni alkoi mitätöidä minua ihan huomaamatta, hän halusi parinvaihtoa. Jo silloin tein/ suostuin asioihin, jotta miellyttäisin miestäni. Hän alkoi tuhoamaan ystäväpiiriäni työmaalta, ehdottelemalla heille seksiä, yms. Minun oli päästävä töistä pois, joten aloin odottamaan toista lastamme. Kolmatta lasta aloin odottamaan vuoden jälkeen, kunnes mieheni ilmoitti, ettei halua sitä, hän ei elätä sitä.Muistan vieläkin, kuinka maailmani romahti ja jouduin tekemään vaikeita minun moraalin vastaisia asioita, minä tein abortin. Siitä ei saanut kotona puhua, en saanut tuntea. Tai opettihan mieheni minulle "järkeä" pitämällä palopuheitaan, joita kutsui keskusteluksi. Palattuani töihin mieheni vaati parinvaihtoa ja sai hurmattua työkaverini.Minäkin löysin seksiseuraa ja ihastuin, kunnes mieheni halusi lopettaa leikin. Hän nautti suunnattomasti, jos joku muukin halusi hänen omaisuutta (hänen omat sanat). Otin lopputilin töistä, en voinut enää olla yhteisössä, jossa sairas perhetaustani oli tiedossa. Menin kouluun hoitoalalle ja tein yöt töitä hoitajana koko opiskelun ajan. Muistin aina vaalia ja kehua miestäni, kuinka hän mahdollisti opiskeluni ja kaiken, vaikka todellisuus kulissien takana oli aivan toinen. Olin, kuin yh, joka suoriutui päivästä toiseen olemalla super äiti, sisäisesti yliväsynyt zombi. Valmistuin ja mieheni halusi alkaa elämään myös itselleen. Hän blokkasi minut ja lapset täydellisesti pois elämästään vuodeksi, alkoi nuoruuden haaveen toteuttaminen bändi-kiertue. Toiset bändin jäsenet antoivat lasten nähdä treenikämpän, muut tiesivät treeniajat, minun lapset eivät päässeet näkemään isälle tärkeää asiaa. Mutta jälkeenpäinhän asia kääntyi ihan mullinmallin, minä en antanut lasten olla bänditouhusta kiinnostuneita, minä en tukenut häntä tarpeeksi, sain kokea semmoista henkistä väkivaltaa, että toivoin vain omaa kuolemaani, rukoilin jopa kuolevani. Viilsin itseäni reiteen veitsellä, kun en muuhunkaan pystynyt. Halusin edes vähän mieheltäni huomiota, sympatiaa, rakkautta. Mieheni tokaisi muistaakseni minulle "saatanan idiootti, etkö parempaan pystynyt" ja meni nukkumaan. Häpesin ja samalla aloin lopullisesti vihaamaan itseäni, koska todistin itselleni olevani kykenemätön, olin juuri se täysi nolla, kuten mieheni oli jo vuosia minulle kertonut. Pariin otteeseen sain opettavaisesti nyrkistä, hain vanhemmiltani tukea, kunnes isäni oli samaa mieltä mieheni kanssa, että välillä naiset kerjää hieman opetusta. Edelleen mieheni muistuttaa minua, kuinka minun on turha inistä tai hakea turvaa omalta suvultani. Meni pari vuotta samalla mallilla, ainoana erona, että olin löytänyt iloa omaan elämääni ystävistä. En käyttänyt ehkäisyä, koska mieheni ei ollut aikoihin (vuosiin) halunnut minua, kunnes halusikin ja minä olin tietenkin onneni kukkuloilla, kun mieheni haluaa minua! Aloin odottamaan lasta. Henkinen väkivalta paheni. Lopulta sain kuulla sen, että mieheni vaatii aborttia, silloin sain sisua ja hain avioeroa miehestäni, halusin pitää lapseni, yritänhän olla paras mahdollinen äiti jo isommillekkin lapsilleni. Asiat ei muuttuneet jäin mieheni luokse, en eronnut, lapsi syntyi. Mitätöinti ja julkinen nöyryytys on elämäni arkea. Uhkailu lasten viemisestä pois minulta, hän on sentään hyvä isä ja semmoisessa asemassakin työelämässä.
Pienin lapseni täytti vuoden, mieheni ajoittain mainitsee, kuinka tuota ei pitäisi olla, hoida oma lapsesi/itse sen halusit. "Peittelen" lasta mieheltäni, ettei hän mitätöisi toista, vaikka ei pieni vielä ymmärrä, mutta isommat sisaret kylläkin, ja minä äiti. Viimeiseen puoleentoista vuoteen en ole kotona kauheasti uskaltanut puhua, mieheni opettaa minua keskustelemaan ja puhumaan, jos avaan suuni.En iloitse enää mistään, kun mieheni on paikalla, hän sanookin "ei sinua jaksa enää 15:sta vuoden jälkeen katella". Isommille lapsille hän analysoi minua ja virheitäni päivittäin, ja jos saan sisun niin yritän pitää puoliani, enkä vain alistu hänen päätöksiin/ ylistämään häntä; se on aina virhe, josta kuulen ja lapseni kuulevat pitkään. Minulla ei ole tällähetkellä, kuin yksi ystävä. Miehelläni on jälleen toiminta-ase, hän lähestyi humalassa ainutta ystävääni isku mielessä, nyt siis viedään jo viimeistä oljenkorttani. Mieheni mielestä olen mielisairas, olen narsisti, pilaan hänen elämän, mutta hänen sanojen mukaan olen myös läheisriippuvainen paska, joka ei ikinä lähde suhteesta pois "voin tehdä mitä vain, mutta ikinä en jätä sinua, sitä iloa en sinulle suo", näitä sanoja kuulen usein, liian usein. Sisu on jännä ja sinänsä pelottava juttu, sillä olen tönäissyt miestäni kahdesti, kun en ole päässyt säksätystilanteesta muutoin eroon, molemmilla kerroilla olin migreenissä ja mieheni ei hyväksy minun olevan kipeä. Toisella kerralla, kun tönäisin niin lensin itse seinille, enkä silti saanut mitään aikaiseksi, jäin kotiin lasten kanssa ja mieheni tuli illalla kotiin, jatkamaan "koulutustani" henkisellä pahoinpitelyllä.
Tulisipa sisu oikealla hetkellä ja veisi pelon pois. Minä todella yritän, mutta en vain riitä, ja voimani ovat niin vähissä. Usein uskon täysin mieheni puheisiin.

Minulla on haave, olen katsonut vuokra-asunnon valmiiksi, en vain ole osannut pähkäillä, kuinka pääsen nykyisen talon veloista ym. eroon, mistä taion 2000 € takuuvuokraa + 1000€ kuun asumisvuokraa, vaikka osaan hoitaa taloutta (elää itse todella nuukasti) niin en millään saa tuommoisia rahoja. Tai mitä, jos isommat lapset päättävätkin jäädä isälle. Pilaanko lapsieni elämän vielä pahemmin, jos muutamme pois. Jos en muuta, niin tämmöisillä reaaliteeteilla pilaan haaveeni ja jatkan tätä samaa rataa. Tosin yllätävän paljon olen alkanut miettiä poislähtöä, välillä en jopa pelkää ja itke vaan osaan olla tuntematta.
_Rainuli_

[Rainuli]

Se miksi toivon sisun ja järjen todella voittavan minun voimattomuuteni ja pelkoni on käsillä huomenna. Vanhimmalla lapsellani pidetään koulussa palaveri, jossa mietitään vaihtoehtoja, kuinka hänen pahaaoloa ja koulukiinnostuksen puuttumista voitaisiin tukea. Nuorisotyöryhmä, eikä koulu voi puuttua hänen jatkuviin poissaoloihin, enkä minä saa hänen päähän taottua järkeä. Hänellä on murrosikä, eikä kotona ole hänelle parhaimpia malleja aikuisuudesta. Minulla ja miehelläni on mahdollisuus lapsen hyvinvoinnin nimissä pyytää lastensuojelua kuvioihin, jotta lapsi voitaisiin ns. pakottaa käymään koulussa. Jotenkin vain niin pelkään sanaa lastensuojelu ja olenko todella niin huono äiti, etten saa itse suojeltua lastani. Olen. En tiedä mitä huominen tuo, en voi keskustella mieheni kanssa aiheesta, koska aihe kääntyisi taas mullinmallin ja kuuntelisin vain hänen kantaansa. Oma saamattomuuteni ja mieheni narsismi pilaavat kaikkien perheeni jäsenten elämän. Ehkä huomenna tulee muutos, kunhan ei pahempaan. Vanhin lapseni pitää välillä puoliani isälleen, kunnes hän saa lopulta kuulla faktat hullusta äidistä. Itse en voi sietää lasten sotkemista parisuhteenasioihin, mutta miehelleni se on vain arkipäivää. Lapsi on varmasti todella väsynyt ja hämmentynyt. Olen hakenut apua parisuhteeseemme, mutta ainut kuka kävi juttelemassa olin minä, koska mieheni ei omasta mielestään apua tarvitse. En ole ikinä tavannut niin henkisesti julmaa ihmistä, kuin mieheni on. Arkipäivän askareissakaan hän ei ollenkaan auta minua ellen pyydä, ja jos pyydän vaikka ottamaan itkevän lapsen sylistäni vessan ajaksi, niin hän odottaa ja pitää ensin puhuttelun, kuinka olen saanut lapsen itkemään ja sitten ehkä kerkeän pöntölle, joten on niin paljon "helpompaa" tehdä kaikki itse, kun kokea henkistä puukotusta kokoajan ihan pienistäkin asioista, joissa normaalit ihmiset auttaisivat toisiaan.

[tuikku1966]

Ei kannata huolehtia noista raha-asioista... itse ajauduin jo avioliiton aikan maksuhäiriöihin koska jouduin avustamaan lapsiani eikä ex mies pitänyt siitä...
Hain kunnalta vuokra-asuntao aja sain myös harkinnanvaraista toimeentulokea takuuvuokraa varten.

Muuten en osaa tuohn kirjoitukseesi kommentoida, rankkaa tekstia mutta osittain hyvin tuttua...
sen verran kerron kuitenkin että meillä isommat lapset totesivat spontaanisti että kauampa jaksoit isän pompottelua katsella...kun kuulivat muutostani
Itse hain asunnon salaa ja muutin osan tavaroista myös mieheni tietämättä. Suurin osa kalusteista on ostettu kirppiksilta ja netistä koska en saanut vanhasta kämpästä mukaan juuri mitään.
Toisaalta osa lapsista asuu siellä isänsä kanssa joten en halunnut heidän kotiaan tyhjentää...ja kalusteet oli tietty suurimmaksi osaksi miehen ostamia!