Omien rajojen pitäminen

[Marissa82]

Hei. Kirjoitan tälle foorumille ensimmäistä kertaa. Toinen vanhempani on narsistinen ja koko tämän vanhemman puoleinen suku on jotenkin häiriintynyt. En ole katkaissut välejä heihin kokonaan, vaikka välillä tuntuu että ehkä olisi parempi. Syyllisyys painaa ja koen itseni itsekkääksi jos en näe heitä kun pyytävät käymään. Ei kai ole olemassa mitään kirjoittamatonta lakia joka pakottaisi ihmisen pitämään yhteyttä ihmisiin joiden seurassa on raskasta olla? Yritän opetella tervettä itsekkyyttä, mutta yllättävän moni ns. tavallinenkin nainen pitää tervettä itsekkyyttä epäterveenä ja kun olen koittanut keskustella omien rajojen pitämisestä ja terveestä itsekkyydestä on aina tultu siihen, että terve itsekkyys nähdään jotenkin epäterveenä. On ihan hirveää kun on vihdoin pitkän ajan jälkeen opetellut pitämään puoliaan ja opetellut huomioimaan omia tarpeitaan ja tunteitaan että miten moni ihminen näyttää kärsivän läheisriippuvuudesta tai ainakin omaa piirteitä siitä! Miettii välillä että onko tässä maailmassa terveitä ihmisiä ollenkaan? Jos pidät omat puolesi jämäkästi ja ajattelet että oma mielenterveys, ja ylipäätään se että pysyt edes joten kuten järjissässi on tärkeintä, nähdään negatiivisena niin todellakin ihmetyttää että onko tämä maailma ihan hullu? Olen ajatellut että tarvitsen oikeasti terveitä ja tasapainoisia ihmisiä mun elämään tai muuten en pääse tästä läheisriippuvuudesta ikinä eroon. Olen harkinnut muuttamista kauas näistä sukulaisista jotka ahdistavat minua koska omien rajojen pitäminen on tuntunut niin vaikealta varsinkin kun nämä kyseiset sukulaiset ovat sellaisia etteivät oikein ymmärrä tavallisia käytössääntöjäkään. Muutinkin joksikin aikaa ja tästäkin sain sitten noottia eräältä sukulaiselta. Oli kai kiellettyä omata omia mielipiteitä ja haaveita??Onko kenelläkään muulla samanlaista? Miten opetella elämään oikeasti omaa elämää ilman syyllisyyttä?

[Shocked]

No on joo samanlaisia kokemuksia ympäristöstä.
En oikein keksi selitystä ilmiölle.
Olisikohan niin, että ne ihmiset ovat aina pitäneet ne rajansa niin hyvin,
etteivät he osaa kuvitellakaan tilannetta, jossa niitä juurikaan ei ole.
Välillä tuntuu siltäkin, että ehkä he eivät halua opettaa toista pitämään rajojaan,
kun jospa vaikka he itsekin jotenkin hyötyisivät siitä toisen alistuvuudesta.
Tai sitten tosiaan ovat itsekin yhtä alistuvia, niin ajattelevat, että muidenkin pitää olla.
En ole keksinyt mikä voi olla syy.
Nuo ovat vain arvauksia.
Ehkä he vain eivät ajattele paljon mitään kovin syvällisesti.
Tai mikä se syy voisi olla ?

[hemuli79]

Itsellä on myös samanlaisia kokemuksia kuin sinulla. Syyllisyyden tunne on hyvin syvällä sisälläni ja tunnen sitä helposti. Rajojen asettelu on myös ollut vaikeaa ja on sitä edelleenkin enkä oikeastaan pidä sitä kummallisena. Olen jo lapsena ollut hyvin paljon auttajan roolissa ja kasvanut siihen, että tunnistan hyvin herkästi muiden ihmisten tarpeita ja tunteita. Omia tarpeita ja tunteita olen opetellut kuuntelemaan vasta aikuisena. Itse olen katkaissut välini perheeseeni ja sukuuni. Tilanne voi toki kääntyä vielä toiseen suuntaankin.Kirjoitit, että sinun on raskasta olla läheisiesi kanssa ja sama tunne ajoi minut erilleen perheestäni.mInulle sanoi psykologikin, että on hyvä miettiä sitä, kannattaako olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka vievät voimia. Toki ei tarvitse olla välinpitämätön ja voi auttaakin, mutta tietyissä rajoissa. Kun en enää jaksanut kuunnella äitini juttuja,koska koin olevani hänen terapeuttinsa, niin pidän sen takia etäisyyttä ainakin jonkun aikaa. Äitini reagoi hyvin voimakkaasti siihen, kun sanoin hänelle, että asetan rajani, enkä aio auttaa häntä yli voimavarojeni. Rajat mielestäni suojelevat ihmistä. Väkivaltaisessa ympäristössä kasvanut lapsi oppii mielestäni rajattomaksi. Väkivaltainen ihminenhän kohtelee läheisiään rajattomasti miten haluaa, haluaa alistaa muita omaan tahtoonsa. Itse ainakin olen kokenut, että tavallaan opin alistumisen mallin. Yhä vieläkin joudun tekemään töitä, etten alistu muiden tahtoon vastoin omia tarpeitani. Itse olen myös kokenut lapsena rajuakin väkivaltaa ja koen sen vaikuttaneen niin, että minuun on saanut kajota rajattomasti aiheuttaen kipua. Olen joutunut opettelemaan sitä, että arvostan paremmin itseäni enkä anna ihmisten kävellä ylitseni. Omien mieleipiteiden arvostaminen on myös ollut opeteltava asia. Itse olen ajatellut asioita niin, että jos kunnioitan/ arvostan itseäni, tunteitani ja tarpeitani niin siitä hyötyvät myös muut lähipiirissäni olevat ihmiset. Tuosta syyllisyydestä vielä sen verran, että itse olen ajatellut niin, että se johtuu kenties siitä, että minua on syyllistetty minuun kohdistetusta väkivallasta, vaikka en itse niin koekaan olevan, mutta minua on siitä tosiaan syyllistetty lapsena. Ihminen kääntää tuon syyllisyyden osaksi omaa persoonaansa, näin itse ajattelen.

[hemuli79]

Se, että muiden tarpeita varten kasvanut henkilö alkaa kasvaa ja muuttua enemmän itseään arvostavaksi, voi vaikuttaa myös lähipiiriin. Omalla kohdallani ystäväni reagoivat omaan muutokseeni, kun en enää suostunut olemaan muiden palloteltavana. Oikeastaan koko kaveripiirini on mennyt uusiksi tuon muutoksen myötä. He olivat tottuneet siihen, että olin hyvin kiltti. Olen tullut itse siihen tulokseen, että ihmiset valitsevat tietyntyyppisiä ihmisiä ymppärilleen, joko tiedostamatta tai tiedostaen. Kun alistuva ihminen ei enää alistu dominoivan ihmisen valtaan, niin dominoiva henkilö reagoi siihen muutokseen ja yleensä varmaan tällaisessa tilanteessa ihmiset lähtevät eri suuntiin.

[Marissa82]

Kiitos kommenteistanne. Olen hakenut apua vuosikausia psyk.hoidon piiristä ja siellä näyttää niitä läheisriippuvaisia olevan aika paljon joten usein kohtaan tosiaan sen ongelman että tervettä itsekkyyttä pidetään epäterveenä ja se on hirveän lannistavaa, mutta tietysti auttaa kun itse tajuaa sen toisen ihmisen käytöksen syyt.. Olen ollut tosi alisteisessa asemassa ja elänyt uhrin elämää ja nyt vasta viime vuosina taas joutunut opettelemaa rajojen laittamista ja pitämistä. Se kyllä onnistui yhdessä vaiheessa, mutta koska tämä elämä on jatkuvaa muutosta ja aaltoliikettä niin yhdessä vaiheessa sitten taas jouduin siihen alistumiskierteeseen ja aloin elämään uhrin elämää. Olin myös narsistisessa parisuhteessa joka vain pahensi tilannettani. Onneksi pääsin siitä eroon vaikka liian myöhään mielestäni. Nyt on sitten ongelmana nämä sukulaiset mutta ei kai siinäkään auta kuin vain pitää omat rajansa jämäkästi ja sitten jos tarvii niin katkaisee välit kokonaan. En minä nytkään heitä paljon näe mutta välillä vain alkaa ahdistamaan kun tuntuu että saa olla laittamassa rajoja joka paikassa. Turhautuu ja miettii miksi ihmiset eivät osaa käyttäytyä aikuismaisesti. Kaiken lisäksi nykyisessä hoitopaikassani hoitajalla on jotenkin narsistisia piirteitä enkä enää suostu hänen luonaan käymään. Monen korvaan varmasti kuulostaa uskomattomalta että miten jotkut voi aina joutua kaltoinkohtelevien ihmisten pariin, mutta koska siihen on tottunut, koska sitä on tapahtunut ihan pienestä pitäen niin se tuntuu turvalliselta ja tutulta. Onneksi olen sentään sen tajunnut viime aikoina. Epäilen että mulla on kompleksinen traumaperäinen stressihäiriö, joudun kerta toisensa jälkeen kaltoinkohdelluksi, ja paljon muitakin sairauksia ja oireita on jotka kyllä sopivat hyvin tuohon diagnoosiin.

[hemuli79]

Sinulla on paljon samoja ajatuksia kuin itselläni tässä elämänvaiheessani Itsekin näen elämän aaltoliikkeenä ja välillä tosiaan tuo rajojen asettaminen on helpoompaa jossain elämänvaiheessa. Koen kuitenkin sen hyvin raskaana ja ahdistavanakin, että joudun olemaan ikäänkuin valppaana koko ajan tuon rajojen asettamisen kanssa. Kävin psykologilla lyhyessä terapiassa keväällä ja juttelimme juurikin tuosta rajojen asettelusta mm. Itse ajattelen nyt niin, että suhtaudun itseeni armollisesti enkä ole ankara, jos rajojen asettelu on vaikeaa/ ahdistavaa. Lapsuus on kuitenkin kaiken perusta elämässä ja siellä tulevat käytösmallit ovat syvällä ihmisessä. Uhriksi ei toki tarvitse jäädä ja muutos on mahdollinen, mutta en näe sitä helppona ja olen myös sitä mieltä oman kokemuksen kautta, että uhrin asemasta irti taistelu on lopun elämän taistelu. Olen itsekin kokenut väkivaltaa ja nähnyt vanhempieni koviakin tappeluita. Ylitseni on siis kävelty lukuisia kertoja ja minua ei ole arvostettu ihmisenä. Toki paljon hyvääkin kotonani on ollut, enhän olisi tässä.Opiskelen taidealalla ja katson, että kokemuksistani on hyötyä taiteessa ts. tietynlainen herkkyys aistia ja halu ilmaista. En ole vuosiin ollut äitini kanssa tekemisissä ja puhuin hänen kanssaan puhelimessa muutama kuukausi sitten vuosien tauon jälkeen. Tapansa mukaan hän alkoi puhumaan minulle kuin jollekin terapeutille. Vieläkin minun oli jonkun verran vaikeaa sanoa hänelle, että en jaksa olla häntä aina tukemassa. Puhelun jälkeen minulla meni muutama päivä palautumiseen ja minulla oli huono olla. Puhuin tästä myös psykologin kanssa ja hän totesi, että jos puhelu aiheuttaa pahoinvointia ( äitini jutut) niin hyvä olisi miettiä, kannattaako pitää yhteyttä. Ja jos olen sanonut, että en jaksaisi kuunnella ja en jaksa tukea , niin silloin äitini tulisi kunnioittaa minun toivettani. MInulla oikeus asettaa rajani ja niitä pitää kuunnella. Ihmisellä on velvollisuus rakastaa ja arvostaa itseään. Siitä hyötyy myös muut ihmiset.

[hemuli79]

Sitä vielä, että uhrin roolista voi toki vapautua, jos tiedostaa omat heikot kohtansa, mitkä näkyy esim.ihmissuhteissa. Omat suhtautumistavat yms. Omalla kohdallani kuitenkin olen sitä mieltä, että uhriutuminen on hyvin syvällä ja taipumus, joka pilkistää hyvin helposti ja joka pitää tiedostaa läpi elämän. Rajat ovat hyvin keskeinen asia ihmissuhteissa ja minulla on ollut vaikeuksia niiden kanssa esim. miessuhteissani. Saan tehdä paljon töitä, jotta muistan omat tarpeeni ja tunteeni enkä alistu jatkuvasti toisen tarpeisiin.

[hemuli79]

Terve itsekkyys on mielestäni itsetuntoa, jota jokaisella tulisi olla. Siitä, että arvostaa itseään hyötyy myös lähipiiri.Ihminen, joka ei kunnioita rajojaan palaa esim.helpommin loppuun ja masentuu, uupuu. Sairasta itsekkyyttä mielestäni on se, että ei kunnioita muiden tarpeita vaan pitää omia tarpeitaan jatkuvasti muita tärkeämpinä. Tällainen ihminen näkee maailman vain oman itsensä kautta. Se on myös vallan käyttöä muita kohtaan.

[hemuli79]

Terve itsekkyys on myös hyvinvointia.

[Marissa82]

Uhriutuminen todellakin on syvällä. Huomaan sen uhriutumisen myös muissa ihmisissä helposti ja helposti alkaa ärsyttämään jos toinen ei tajua uhriutumistaan tai tee asialle mitään vaan tapansa mukaan taas syyttelee muita.., vaikka oikeasti pitäisi olla myötätuntoa, mutta ehkä olen vielä niin alkuvaiheessa tässä toipumisessa että sitä myötätuntoa ei ole vielä edes itseä kohtaan. Samoin on minuakin kohtaan käyttäydytty eli että ei olla oltu ymmärtäväisiä sen suhteen ettei se uhriutuminen ole valinta vaan ihan lapsuudessa opittu käyttäytymis- tai selviytymistapa. Ei kukaan oikeasti halua voida huonosti. Tästä tuleekin taas mieleen huonoja kokemuksia ns. ammattiavusta. Koen ettei minua useinkaan uskota siellä. On monta diagnoosia, joka ei ole ihme koska on niin paljon vaikeita tapahtumia ollut varsinkin lapsuudessa ja nuoruudessa, mutta ilmeisesti tästä johtuen mun sanomisia saatetaan pitää "hullun höpinänä" joka taas entisestään sekoittaa minua ja heikentää itseluottamustani ja uskoa itseeni! Yritän hokea itselleni koko ajan että minä tiedän mikä mulle on parasta, ja minä tiedän mikä on totta ja mikä ei. En voi luottaa kenenkään kunnolla ennen kuin luotan itseeni 100%:sesti tai sitten luotan vääriin ihmisiin. Parempi ettei tapaa tai asioi sellaisen tai sellaisten ihmisten kanssa jotka eivät pysty mua tukemaan ja jotka eivät uskoa mun sanomisia. Miksi ihmeessä haluaisin sekoittaa päätäni vielä lisää? Se on jo tarpeeksi sekaisin ja olen vasta viime aikoina opetellut taas luottamaan itseeni. En voi antaa kenenkään enää sekoittaa mua ja saada epäilemään itseäni niin kuin narsisti-exäni yritti tehdä vielä eron jälkeenkin.