21-vuotiaan tytön tarina.

[Melsson]

Hei!
Olen 21-vuotais tyttö.
Koko elämäni minulla on ollut ongelmia. Tiedän niiden johtuvan vanhemmistani.
Muutama viikko sitten mietin itsemurhaa. Säikähdin sitä ja menin vihdoin lääkärille. Sain yllättävän diagnoosin. Minulla on vaikean masennuksen oireita. Olin yllättynyt. En olisi ollut yllättynyt jos diagnoosiksi olisin saanut lievän – ohimenevän – masennuksen oireita, mutta, että vaikean masennuksen. Heräsin itsekin todellisuuteen. Ensimmäinen arvioiva tapaaminen terapeutin kanssa on vasta 5 viikon päässä, toivottavasti saan pidettyä itseni kiireisenä sen aikaa, ettei mitään pahaa tapahdu.
Tämän vuoden alussa (2015) minulle valkeni kaikki. Tein uudenvuoden lupauksena, että tänä vuonna laitan elämäni raiteille. Oikeille raiteille. Hyville raiteille. Ei sellaisille kieroutuneille hologrammi raiteille niin kuin ennen. Rakennan ne uudet raiteet. Tämän vuoden tammikuussa aloitin itsetutkiskelun ystäväni kehotuksesta. Hän opiskelee psykologiksi, joten hän on itse tehnyt sitä ja suositteli. En olisi arvannutkaan kuinka syvälle se minut vetäisi. Muutama viikko sitten mietin kuitenkin jo itsemurhaa.

Loppu talvella – alkukeväästä sain mullistavan tiedon. Siskoni terapeutti kertoi äitimme olevan sadistinen narsisti. Isämme on ehkä myös. Tämä tieto helpotti valtavasti, mutta vain alkuun. Nythän ajatukseni kävi jo itsemurhassa. Tammikuussa minulle selvisi, että kaikkiin ongelmiini ovat syypää vanhempani. Kävin keskustelemassa asiasta ammatti-ihmisellä. Kuten kaikkialta, sain kuulla vain ” älä syytä muita omista ongelmistasi”.
Nyt kun sain äidin käytökselle diagnoosin, (olin joutunut narsistin uhriksi) kaikki helpotti. Ymmärsin, että kaikki pahat asiat mitä äiti oli tehnyt minulle lapsuudessani, nuoruudessani, nykyhetkessä ja tulisi tulevaisuudessa tekemään tai sanomaan, voisi se mennä nyt läpi korvien. Asia olisi myös helpompi selittää muille. Hän oli sairas, eikä voinut itselleen mitään. Samalla tavalla kuin alzheimer-potilas ei voi mitään muistilleen, tai pakkoliikkeistä kärsivä mitään pakkoliikkeilleen. Samalla tavalla äitini, ei voinut mitään sille, että sanoi ilkeyksiä. Sama asia koski isääni. Koska hänkin mitä luultavammin on narsisti (tai muuten toivottaman jäärä) hän ei ymmärrä että hänen sanansa tai sanomattomuutensa satuttavat minua.

Nyt eletään heinäkuun alkua ja 2 viikkoa sitten sain pahan ahdistuskohtauksen ja mietin jos hyppäisin parvekkeelta. En tiedä edelleenkään mietinkö sitä tosissani vai oliko se vain ajatus. Suurin syy itsemurha ajatukseen oli kuitenkin yksinäisyys, ei niinkään ikävät vanhemmat. Mutta mitä yksinäisyyteni taustalla on: ikävät vanhemmat. Vanhemmat jotka kasvattivat minut olemaan yksin.

Aion listata alle muutamia ongelmiani mitä olen itsessäni tunnistanut ja kuinka mielestäni ne ovat aiheuttaneet vanhempani. Tunnistan ongelmat, mutta en voi niille yksin mitään. Ja siksi vain muutaman, koska mitä luultavammin unohdan joitain (tai suurimman osan) ja varmasti on vielä joitain, joita en vielä itsekkään tiedä..

Koska vanhempani ovat kasvattaneet ja kohdelleen minua seuraavasti, tuntuu, etten pääse eteenpäin elämässäni, sillä en saa syyllistää heitä. Olen itsekin ihminen jonka mielestä omista ongelmistaan ei saa syyttää muita, mutta onko silloin kun on joutunut narsistin uhriksi oikeus syyttää narsistia, vai täytyykö silloinkin vaan syyttää itseään ja elettävä sen kanssa? Eikö narsisti kuitenkin enemmän tai vähemmän tahallaan tai sairautensa takia yritä saada muiden elämästä juuri tällaista? Ketä silloin saa syyttää? Vai saako? Jos syyttäminen helpottaa edes vähän…
En tiedä mikä oloani helpottaisi, ehkä sitten tuleva terapia, toivotaan! Mutta jos kuitenkin saisin itse päättää, haluaisin olla taas pieni saada uudet vanhemmat!! Sellaiset vanhemmat jotka rakastavat minua juuri tällaisena kuin olen. Painotan sanoja rakastavat minua tällaisena kuin olen. Olisivat ylpeitä minusta, vaikka epäonnistuisin elämässäni. Kehuisivat minua ilman, että olisin välttämättä tehnyt mitään suurta ja vasta silloin kehuisivat ja olisivat ylpeitä kun olen jotain saanutkinjotain aikaiseksi. Kannustaisivat ja auttaisivat silloin kun epäonnistun. Sen sijaan, että haukkuisivat ja tekisivät montusta kahta syvemmän. Vanhemmat, jotka opettaisivat minulle kuinka saada ystäviä, kavereita ja kuinka heidän kanssaan ollaan. Vanhemmat jotka olisivat opettaneet minua kuinka puolustaudutaan jatkuvan alistumisen sijaan!

Mutta mitä minä sain? Vanhemmat, jotka toivoisivat minun olevan joku muu. Reilu peli, eikö? He toivoisivat jonkun muun, minä jotkut muut.
Tätä ei kuitenkaan voi saada… Mitä voin saada? Ihanaa olisi jos joku tulisi minulle (mielellään useampi) kertomaan, että ymmärrä lapsi hyvä, että vanhempasi ovat paskoja, älä kuuntele heitä, minä kerron sinulle miten onnistunut olet, miten mahtava olet, missä olet menestynyt, missä ehkä vielä teet väärin, mutta ei hätää, minä opetan, autan ja rakastan sinua!
Olen sitä mieltä, että moni muu vanhempi olisi minusta ylpeä ja haluasi minun kaltaiseni lapsen. Mutta omille vanhemmilleni minä en ole kelvannut.

Mutta siis ongelmiini ja vaikuttajiin niiden taustalla:

Yksinäisyyteni.

Ongelmista ehkä pisin ja mieltä painavin on ollut yksinäisyyteni. Minulla on muutama hyvänpäivä tuttu. He eivät varsinaisesti pidä minusta enkä minäkään saa täyttä tyydytystä heidän seurastaan, mutta parempi inhottavan ihmisen kanssa kuin yksin. (?)
Minulla ei kuitenkaan ole yhtään ystävää. Enkä kuulu minnekään (paitsi ehkä omaan kotiini). On ollut, mutta aina ne ovat kaatuneet. Yksi alkoi seurustelemaan ja seurani ei enää kiinnostanut, toinen vaihtoi koulua ja kasvettiin erilleen. Kolmanteen kyllästyin itse sillä olin hänelle vain sylkykuppi, mihin hän purki huonoa oloaan kuuntelematta kertaakaan minua.
Olen koulukiusattu. Tai ehkä enemmänkin vain syrjitty, jätetty ulkopuolelle. Miksi?
Vaihdoin koulua kuudennella luokalla, kun muutimme uuteen kaupunkiin. Olen kotoisin Savosta ja muutimme Etelä -Suomeen. Puhe oli ensimmäinen mihin takerruttiin. Kuudennella minulla oli vielä jonkin verran kavereita, olin uusi tyttö, joten olin jokseenkin kiinnostava. Mutta kuudennella se alkoi. ”Wannabe”-nimittely. En tiennyt edes mitä se tarkoittaa. Pojaksi kutsuminen, sukupuolen kyseenalaistaminen…. Kerroin kotona äidille, niin kuin kaikkialla kehotettiinn. Äidin ohje oli selkeä ja yksinkertainen: ”älä ole tuollaisten tyyppien kanssa”.
No en sitten ollut. Kun en kelvannut kenenkään meidän luokkalaisten seuraksi, olin sitten yksin. Tämäkös lisäsi kiusaamiseni helppoutta ja ulosjättämisen yksinkertaisuutta kun jo itsekin jäin ulkopuolelle.
Mielestäni äidin olisi kuulunut opettaa minulle tuossa vaiheessa kuinka olla oikeasti välittämättä, ja kuinka antaa samalla mitalla takaisin tai ainakin niin, että olisin saanut laitetta luun kurkkuun huutajille ja elää rauhassa nimittelyltä. Ei, äitini opetti minua olemaan yksin. Samalla kun isäni jauhoi että ”small talkia, samll talkia”, ikinä kuitenkaan kertomatta mitä se oli tai mitä se piti sisällään…
Kukaan ei ole kertonut myöskään miten kavereiden kanssa ollaan. Mistä puhutaan? Mitkä on hyvä pitää omana tietona? Mitä tehdään? Miten ollaan? Varsinkaan oma itsensä…
Myöhemmin , vuosia myöhemmin, nykyisessä elämässä ja nuoruudessa mukaan tuli myös: miten kukaan muu voisi hyväksyä minua sellaisena kuin olen, kun en kelpaa omana itsenäni edes vanhemmilleni?
En ole koskaan, kenenkään seurassa voinut olla oma itseni. En kenenkään (paitsi nykyisessä seurustelu suhteessa, mutta ei paljoa helpota). Siksi en tiedä itsekkään kuka olen, tai millainen olen. En uskalla edes näyttää omaa itseäni kellekään, no ensinnäkään en osaisi, mutta koska ainoat ystäväni olen elämässäni saanut sillä, että olen heille joku muu. Vanhempanikin ovat tyytyväisempiä kun olen joku muu. Niin yksinkertainen asia on. Epäsuorasti, mutta selkeästi minulle on aina opetettu, että älä ole oma itsesi, kukaan ei pidä siitä. Muutaman kerran kun olenkin ollut, olen saanut näpeille ja kivuliaasti. En uskalla olla oma itseni myöskään siksi, että jos minua kiusattaisiin silloin, esim haukuttaisiin, he haukkuisivat minua. Jos olen joku muu, esitän siis jotain muuta, ja he haukkuvat, he haukkuvat sitä jotain muuta. Silloin se ei satuta minua koska se on vain roolini jota esitän ja mitä he haukkuvat.

Epäonnistuminen

Olen ikuinen epäonnistuja. Kaikki ovat aina parempia kuin minä, kaikki ovat kauniimpia, menestyvät paremmin koulussa, töissä, elämässä, urheilussa, taiteessa, musiikissa… kaikessa! Senkin olen oppinut jo lapsena. Äitini on sanonut minulle rakastavansa minua vain humalassa. Hän oli toki usein humalassa, mutta se ei ole sama asia kuin sanoa rakastavansa selvin päin. Hän ei koskaan myöskään kehunut minua tai sanonut, että on ylpeä minusta. Vain silloin harvoin kun ”saavutin jotain”. Olin huono koulussa, mutta sen harvan kerran kun sain äitiä tyydyttävän numeron kokeesta (8-10), hän halasi ja sanoi, että on ylpeä minusta. Siitä ei keskusteltu sen jälkeen. Ikinä.
Pelkojeni takia menin myös nyrkkeilyyn 19-vuotiaana (päihittämään paniikkihäiriöni). Minulle tuli ensimmäiset kisat jotka voitin. Kerran sain kuulla, että hän on ylpeä. En sen jälkeen enää koskaan. Olen koko elämäni halunnut mitalin urheilu suorituksesta, muistan kuinka kavereillani oli lapsena niille hyllyt, niitä arvostettiin. Heille ne oli kuin roskaa. Minä ajattelin, että jos joskus voitan palkinnon se on minun aarre. Nyt se on roskaa. Kukaan ei arvostanut sitä. Miksi minäkään?

Muistan kun koulussa oli yläasteella vaikea koe. Sain seiskan. Olin tyytyväinen koska se meni paremmin kuin odotin. Koko luokalla meni koe huonosti ja moni sai vielä huonomman numeron kun minä. Vein kokeen kotiin äidille. Hän oli pettynyt. Kerroin hänelle, että en ollut huonoin, oli paljon huonompiakin. Hän sanoi ”älä koskaan mieti niitä jotka oli huonompia, mieti aina heitä jotka olivat sinua parempia”. Tässä lauseessa elän vieläkin. Tiedän ettei pitäisi, mutta se on iskostettu minuun niin selkäytimeen, etten kykene ajattelemaan muulla tavalla. Koska kukaan ei ole opettanut minua ajattelemaan muulla tavalla. Kukaan ei ole koskaan tullut sanomaan minulle, että tuo on väärä ja haitallinen ajattelutapa. Siksi olen ikuinen epäonnistuja. Tässä tullaankin kohtaan, miksi kelpaisin joillekin toisille vanhemmille varmasti, vaikken omilleni. Minullakin on menestymisiäni elämässäni, mutta ne ovat arvottomia. Kerron ne silti, jotkut muut vanhemmat voisivat olla seuraavista ylpeitä mutta omani eivät.
Olen 21-vuotias enkä ole eläissäni koskaan ollut humalassa. Ensimmäisen kerran alkoholia maistoin vasta 17-vuotiaana. Kun muut olivat teini-ikäisenä ryyppäämässä, minä istuin kotona piirtämässä. Omasta vapaasta tahdostani. En myöskään polttanut tupakkaa, saatikati käyttänyt muita aineita, olin avoimesti niitä vastaan ja annoin sen kuulua, kaikki tiesivät, että en niihin koskisi ja olin jyrkästi vastaan, minua ei myöskään kutsuttu minnekään tästä syystä. Nuoruuteni istuin sisällä, sen sijaan, että olisin ollut pitämässä hauskaa, nauttimassa nuoruudestani ja tutustumassa uusiin ystäviin. Silti äitini haukkui minut, teki minulle huumetestejä, ja ivasi jos joskus satuinkin samaan kutsun arki-iltana tai viikonloppuna ulos. Hän huusi. Ystävänikin kerran nuorena sanoi minulle ääneen ”en ymmärrä mistä äitisi sinulle huutaa, ja miksi sinulla on niin tarkat kotiintuloajat, sinä et käytä alkoholia, et polta, etkä käytä huumeita”. Äitini ei koskaan luottanut minuun vaikka koko muu maailma tiesi miten luotettava olin.
Olen hyvä piirtäjä. Vanhempani eivät arvosta taidetta, eivätkä osaa itse piirtää. Kyllä he varmaan ajattelevat, että olen hyvä, mutta eivät koskaan kehu, minulle eivätkä muille ja aina patistaavat tekemään jotain muuta. Pääsin jopa tatuointistudioon oppipojaksi(tytöksi). Niin hyvä olin. Heille taide on merkityksetöntä, joten niin sen tulisi olla minullekin. piste.

Olen 21-vuotias ja vuoropäällikkö! Työpaikassa jonne olen omin avuin päässyt. Tällä hetkellä esimieheni on lomalla ja minä vastaan koko meidän toimipisteen toiminnasta. Olen alalle kouluttamaton ja ollut töissä kyseisessä paikassa vain 2 vuotta. Liikevaihtomme on vähän alle miljoonan vuodessa. Vanhemmilleni asia on kuin ilmaa. ”Mene opiskelemaan, tule tänne töihin, onko se nyt varmasti hyvä paikka..” Suurin osa ikäisistäni ovat työttömiä tai opiskelevat. Minä teen töitä ja minulla on vaikutusvaltaa. Tämän ikäisenä. Se ei ole mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään. Mainittakoon myös se, että olen tehnyt töitä 11-vuotiaasta asti. Kellä 21-vuotiaalla on kymmenen vuoden työkokemus? Harvalla…

Voitin nyrkkeilymatsin paniikkihäiriöisenä. Kärsin paniikki häiriöstä. Olen kärsinyt siitä nuoruudestani asti, silloin siihen helpotti viiltely, mutta sitä en halua enää tehdä joten kohtaus äityy melko pahaksi ennen kuin rauhoittaa. Menin nyrkkeilyyn jotta voisin voittaa tuon. Voitin elämäni ensimmäisen nyrkkeilymatsin tuomari äänin 3-0. Vastustajani oli myöskin aloittelija, mutta hän oli minua 3-4 kiloa painavampi, ja huomattavasti vanhempi. Minulla oli hyvä fiilis, sain hienon mitalin, siinä oli kaunis musta-punainen nauha ja mitali oli kultainen, ja takana luki Ruskiksen Skabat. Olin hymyä korviin asti kun tuomari nosti käteni pystyyn voiton merkiksi. Olin ylpeä itsestäni. Tänään, kukaan ei muista tuota. Vanhempani eivät ole muistuttaneet minua siitä kuinka hyvin pärjäsin sinä päivänä. Kisan jälkeen en ole mennyt treeneihin. Kiinnostus lopahti saman tien. Miksi? Olin kerrankin onnistunut paremmin kuin edes yksi ihminen, se minulle hävinnyt tyttö. Sitä ei tapahtuisi toista kertaa elämässäni. Ei koskaan.. Nyrkkeily aikanakin sain kuulla vanhemmiltani ”onko se nyt hyvä ,harrastaisit jotain tyttömäisempää, vaikka tanssia, menee nenä lyttyyn” …ei se mene lyttyyn kun ei anna kenenkään lyödä siihen… Muiden vanhemmat myös laittavat lastensa pokaalit kunnia paikalle kotona. Minun ei…
Monia hienoja asioita, joista muiden vanhemmat muistuttavat ja kehuvat. Ottavat valokuvia ja tarjoavat illallisia. Ei minun. Ensimmäistä kertaa, kun muutin pois kotoani, äiti makasi krapulassa sohvalla kun kannoin tavaroita autoon. Ei auttanut, ei sanonut hei hei.
Olemme siskoni kanssa olleet viikossa aina muutaman vuorokauden yksin kun äitimme on ollut töissä. Minä olen huolehtinut 4,5 vuotta nuoremmasta siskostani, koirasta ja kodista. Ensimmäistä kertaa jo 11-vuotiaana. Siivosimme joka kerta ennen kuin äiti tuli kotiin. Hän haukkui meidät joka kerta, varsinkin silloin jos olimme unohtaneet jotain. ”ette ole imuroineet, ette ole luutunneet, täällä on vielä pölyä, tassun jälkiä näkyy lattialla, astianpesukone on tyhjentämättä, mitä nämä likaiset astiat ovat altaassa” perään saarna ” on se kumma kun kyllä muiden lapset osaavat nämä ilman sanomisiakin”… muiden lapset olivat aina parempia. AINA. Tiedoksi vain äidille, luokkakaverini eivät pedanneet edes itse sänkyjään itse, saatikati koskeneet imuriin tai astiapesukoneeseen. Me yritimme, mutta se ei kelvannut äidille, minkäs me sille voimme jos koira sattui menemään juomaan kun olimme juuri luutunneet lattian? Tassun jäljethän siitä lattiaan tuli.
Isälleni en taas ole kelvannut juuri lainkaan. Hänen unelma tytär opiskelisi lääkäriksi, olisi menestynyt urheilija esim. jalkapallossa tai jääkiekossa, joita hän itse harrasti, ei meikkaisi, ei värjäisi hiuksia, asuisi hänen lähellään samalla paikkakunnalla, musiikki ja taide ovat toisarvoisia, ei niistä kannata olla kiinnostunut, ja tämän jälkeen menisi jatkamaan hänen taksi-yritystään. Ostaisi talon, tekisi lapset kolmekymppisenä ja kun haluaa rentoutua menee viikonloppuna baariin vetämään pään täyteen. Näitä asioita isäni on hokenut minulle koko elämäni ajan. Mutta mitä olen? Kappas, jotain aivan muuta… Rakastan värikkäitä hiuksia ne ovat osa minua, väri voi vaihtua jopa 3 kertaa vuodessa ja uskokaa, kaikki värit on kokeiltu! Olen yrittänyt harrastaa vaikka mitä urheilulajeja, mutta nekin tyssäävät lapsuuden traumoihin (kerron niistä jos vielä muistan/jaksan). Tällä hetkellä en pahemmin urheile vaan syön kotona suklaata pahaan olooni (toivottavasti pääsee tästäkin terapian avulla). Pidän tatuoinneista, ja muutama lävistyskin löytyy, korvista ja kielestä, ei muualta. Pidän musiikista ja taide on elämäni, taksin ajaminen ei kiinnosta pätkääkään koska pelkään humalaisia ja keski-ikäisiä miehiä jotka kertovat hävyttömyyksiä, siksipä en käy myöskään baareissa kuin ehkä 2 kertaa vuodessa, silloinkin vain tanssin noin pari tuntia, kyllästyn ja lähden pois.
Monesti sanotaan, että narsisti vanhemmat tekevän lapsen itsensä jatkoksi ja yrittävät elää lapsen kautta omaa elämäänsä. Minun kohdallani on ehkä käynyt niin, en tiedä itse. Mutta ongelma tulee ehkä siinä, että olen niin erilainen kuin he että en vaan pysty toteuttamaan heidän halujaan. Esim. urheilu ei vaan tuo minulle mitään mielihyvää joten en siksi viihdy siinä kauaa. Aion kyllä opetella harrastamaan sitä sen takia että se on elämän edellytys, mutta minusta ei tule koskaan menestyjää siinä (ainakin jos on vanhempiin uskomista. Olisihan tuo uskomus kiva rikkoa). Ongelma tulee siis siinä kun en elä heidän odotustensa mukaisesti, he latistavat minua sen takia. Jos taas eläisin heidän odotustensa mukaisesti, olisi itselläni huono olo koska en toteuta itseäni. Eli kummin tahansa minä olen häviäjä. Kaikkien vastaan tulemieni ihmisten mukaan tämä pitäisi vain niellä ja hyväksyä. ”älä valita, älä syytä muita ongelmistasi, älä välitä heistä”… Kuinka helvetissä voin olla välittämättä siitä, että vanhempani eivät ole koskaan sanoneet rakastavansa minua, he eivät ole ylpeitä minusta ja vaihtaisivat minut ilomielin kauniimpaan, menestyneempään ja urheilullisempaan somaan naapurin tyttöön. Kyllähän se vaan painaa mieltä, mutta ei. Tästä ei saa valittaa ja mielipiteeni on väärä…

Huokaus… jos joku vaan tässä maailmassa olisi kanssani samaa mieltä, että vanhempani ovat kamalia, ja ovat tehneet väärin. He ovat tehneet väärin, kun synnyttivät minut ja siskoni koska ovat antaneet meille vain kaiken tämän. Tietenkin, meillä on ollut katto pään päällä, ruokaa lautasella, vaatteita kaapissa ja olemme saaneet harrastaa (aina haukkujen kera tosin), mutta se henkinen puoli… se henkinen puoli. Olisi melkein ollut parempi kasvaa kokonaan ilman vanhempia jo ihan sen takia, että olisi helpompi kuunnella oman kasvatuksen ääntä ”ei tarvitse alistua, olet hyvä jossakin, olet loistäva” mutta nyt tuokin ääni hukkuu vanhempieni äänen alle.

Kiitos jos joku jaksoi lukea tarinani, toivottavasti en ole yskin näiden asioiden kanssa… Saa ihmeessä kertoa oman mielipiteensä asioistani, kertokaa omia vastaavia kokemuksia, kiitos tästä foorumista sen tekijöille, täältä saa hyvää vertaistukea. Ja vastaan mielelläni jos tulee kysymyksiä, voin kertoa kaikesta.

[Saara]

Narsistin lapsi ei ole voinut valita vanhempaansa. Eihän kukaan vapaaehtoisesti halua sairasta kieroutunutta ihmistä kasvattajakseen ja elämänsä tärkeäksi ihmiseksi, johon luottaa ja uskoo hänen sanoihinsa. Lapsen kokemuksien vähättely ja lapsen mitätöinti kuulostaa tutulle ja on erityisen satuttavaa, kun se tulee oman vanhemman taholta. Itsetunnon nujertaminen on narsistin yksi tavoite. Oliko sinulla ketään aikuista, johon pystyit luottamaan ja joka kannusti sinua? Itselläni luotettavia aikuisia olivat isovanhempani ja he olivat pelastukseni. Sain elää ns. normaalia elämää heidän luonaan.
Hienoa, että arvostat itseäsi etkä suostu kenenkään sylkykupiksi. Sinä olet omana itsenäsi yhtä arvokas ja hyvä ihminen kuin muutkin. Keskity niihin asioihin, joista pidät ja joissa koet olevasi hyvä. Ne vahvistavat itsetuntoasi ja tuottavat sinulle hyvää mieltä. Niiden asioiden parissa tapaat saman henkisiä ihmisiä. Nyt on sinun aika elää omaa elämääsi vapaana vanhemmistasi eikä sinun todellakaan tarvitse tehdä enää heidän mielikseen yhtään mitään. Isäni asuu satojen kilometrien päässä ja olen mahdollisimman vähän tekemisissä hänen kanssaan ja voin paremmin.
Kotikasvatuksella on suuri merkitys aikuisenakin, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Lujaan iskostuneet opit ei aivan vähällä muuksi muutu, mutta se on mahdollista terapian avulla, kun itse vain on tähän muutokseen halukas. Sä oot erittäin hyvissä ajoin matkassa muutoksen tiellä ja sulla on hyvät mahdollisuudet muuttaa tulevaisuutesi suunta paremmaksi. Mulla tuo muutoksen tie alkoi n. 30 vuotiaana mikä sekään ei ole ollut liian myöhään. Menneisyyttään ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Toivottavasti onnistun lasteni kasvatuksessa paremmin kuin oma vanhempani.
Nuorten Mielenterveystalon sivut ovat tutustumisen arvoiset. Suomen mielenterveysseuralla on kriisipuhelin 010 195 202 klo 9-7 arkisin ja viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15-07, jonne kannattaa ottaa rohkeasti yhteyttä, mikäli olo on ahdistava ja haluaa jutella jonkun ulkopuolisen kanssa.
Voiman halaus sinulle!

[Melsson]

Kiitos Saara!

Tosiaan minulla ei ole ollut ketään aikuisia ihmisiä suvussa joista olisin saanut turvaa. Kaikki tuntuivat kääntävän vaan selkänsä, ja koenkin ettei kukaan sukulaisistani pahemmin pidä minusta (liekkö vanhemmat mustamaalanneet?). Koskaan en keneltäkään sukulaiselta saanut tukea vaikeaan perhe-elämään. Mummi oli minulle tärkeä ja hänen luonaan oli hyvä olla, mutta olin 10 vuotias kun muutimme toiselle paikkakunnalle ja hänenkin näkeminen tietty vähentyi. Nuorisotalolta sain teini-ikäisenä toki jotain tukea, mutta en sitäkään tarpeeksi. Kuitenkin kun on ollaan tässä tilanteessa. Kiitos paljon kuitenkin sanoistasi, merkitsee minulle aivan valtavasti että joku jaksoi lukea tarinani ja vielä kommentoida siihen!

En epäile hetkeäkään ettetkö sinä osaisi kasvattaa lapsiasi paremmin, mutta kuten jo sanoinkin tuossa, omasta näkökulmastani lapselle ei voi koskaan kertoa liikaa kuinka rakas tai täydellinen hän on juuri sellaisena

[arvoton]

Hyvä että olet löytänyt syyn ongelmiisi. Monessa kohdassa ajattelin että ihan samoja juttuja kuin mulla. Paniikkikohtauksia, yksinäisyyttä, epäonnistumisen pelko joka johtaa epäonnistumiseen... Hyvä jos pääset terapiaan. Tuon olon eti tarvitse kestää koko loppu elämää. Niin ainakin itse uskon. On vaikeaa kun uskaltaa jollekin vähän avautua ja kommentti on usein että ei kukaan vanhempi ole täydellinen. Ei tietenkään ole, mutta jos kokee että oma vanhempi halveksii ja jopa vihaa sinua, niin ei sillä pitkälle pötkitä. Tsemppiä sulle. Älä luovuta!

[Shocked]

En ole saanut apua sukulaisilta enkä terapeuteilta narsistivanhempiin liittyviin ongelmiin.
Jotta sellaista apua voisi saada, narsistien varnmaankin täytyy venkoilla varsin kömpelösti.

[Tiuhti]

Sun tarinas kuulostaa niin tutulle, ja on monesta kohtaa kuin mun elämässä. Olen 22 vuotias tyttö, ja muutin kotoa 18 vuotiaana heti kun vain pystyin. Juuri tuo yksinäisyyden kokeminen kolahti sun tarinassas eniten. Mustakin tuntuu että mun vanhemmat on opettanut mua vain olemaan yksin. Ei varmaankaan tarkoituksella, mutta yksin oleminen on ainut mitä he itse osaavat, joten he eivät osanneet meille lapsille muuta opettaa..

Muakaan ei hyväksytty tällaisena kuin olen. Mulla on kaksi siskoa ja veli, ja he käyvät tätä samaa läpi. Äitini ei osannut tosiaankaan rakastaa meitä lapsia. Isäni on yksi meistä narsistin uhreista, joten ei häneltäkään mitään tukea saanut. Lapsena en tiennyt mistään narsismista käsitteenä, joten kutsuimme sisarusteni kesken äitiämme tyranniksi tai hirviöksi. Myös lähimmille ystävilleni, jotka minulla vielä oli noin 12 vuotiaaksi asti, kerroin aina kotini hirveästä ilmapiiristä, ja he olivat myös aina ihmeissään äitini käytöksestä. Kun he olivat meillä kylässä, he välttelivät äitiäni parhaansa mukaan..usein kertoivat myös suoraan etteivät pidä vanhemmistani.

Nykyään mulla ei ole enää oikeen ystäviä. Lapsuuden kaverini kaikkosivat, sillä en osannut pitää heistä kiinni. Hengailen nykyään vain kahden siskoni kanssa. On mulla poikaystävä jonka kanssa asun, mutta täytyy sanoa että parisuhde on kyllä hirveän vaikea asia mulle, juuri kun en oikeen tiedä mitä oikea rakkaus on tai normaali ihmisten välinen kanssakäynti. Mutta uusia ystäviä on kauhean vaikea saada normaalissa päivittäisessä elämässä.

Meillä oli taloudellisesti lapsuudessa todella vaikeaa, äitini jättäytyi pois työelämästä kun ei saanut juuri sitä työtä mitä halusi, ja isäni teki jopa kolmea eri pienipalkkaista työtä . Äiti oli poissa töistä siitä lähtien kun täytin viisi, eikä ole vieläkään töissä, joten kuusihenkisessä perheessä ei kauhean leveästi eletty. Olen jo nyt kaksikymppisenä veloissa, enkä voi vieläkään toteuttaa itseäni ja unelmiani kun ei ole mihinkään varaa. Olen älyttömän vihainen äidilleni. Se vihan tunne on niin voimakas. Minäkin tunnen, että vanhempani ovat pilanneet elämäni. Tuntuu, että joudun elämään varmaan loppuelämäni yksin ja pelkään koko ajan työttömäksi jäämistä ja ajattelen vain töitä töitä töitä. Olen nyt opiskellut juuri itselleni ammatin ja toivon vain että saisin töitä.