Epävarmuuden äärellä

[papa77]

Hei! Työpäivä painaa, mutta sain juuri aktivoitua käyttäjätunnukseni ja oli pakko päästä heti kirjoittamaan. Olen jonkinlaisen avun tarpeessa siinä määrin, että olen uuden parisuhteen kanssa lakipisteessä, missä minun on joko jätettävä kumppani taikka jatkettava epämääräistä kitumista. Kuulisin jonkinlaisia mielipiteiltä teiltä, vaikken välttämättä osaa lainkaan tässä määritellä, että mihin. Kommentitkin riittävät, tärkeintä tässä kohtaa ilmeisesti itselleni on päästä purkamaan tuntojani.

Olen siis vajaa 40v nainen, ollut pitkässä suhteessa nuoruuden rakkauteni kanssa, yhdessä 18-vuotta. Erosimme reilu vuosi sitten. Törmäsin sattumoisin tämän hetkiseen kumppaniini 9kk sitten baarissa. Olin ollut erossa exästäni silloin ainoastaan reilu 3kk.Uusi mies tuntui heti tutulta, se oli jotenkin kiehtovaa. Kuvittelin pystyväni olemaan oma itseni hänen seurassaan ensi hetkestä lähtien. Jo ensikohtaamisessa kuitenkin oli sellaista, mikä minua paljon häiritsi, esimerkiksi miehen tapa kertoa pitkästi ja hartaasti itsestään. Minulla ei ollut tilaa puhua yhtä paljon. Mies herätti minussa heti kuitenkin luottamusta, mikä myös kiehtoi. Hän ei ollut ympärilleen pälyilevä pelimies lainkaan. Näimme uudelleen heti seuraavana päivänä. Alusta saakka hänen tavassaan olla ja toimia oli minulle paljon vierasta: esimerkiksi se, että mies kutsui minut luokseen, tuli kotiin samaan aikaan kanssani suoraan treeneistä, treenivaatteissaan (arkista), söi (tarjoilematta minulle mitään), eikä hän ollut varautunut tähän tapaamiseen millään tavalla. Tarkoitan kaikkia mahdollisia tasoja, millä vieras otetaan kotiin vastaan. Ajattelin, että tämä on vain minun pikkumaisuuttani ja vieraskoreuttani, että minun täytyy sallia muidenkin tapoja olla ja elää. Kokemukset siitä, ettei tuloani tai kylässä olemistani arvostettu lainkaan jatkui kerta toisensa jälkeen. Mies söi aina itse, saattoi smoothien tehdessään kysyä, haluanko maistaa, ja tarjosi nenäni eteen blenderin astiaa, mistä itse joi. Hän pilkkoi hedelmiä kuppiin ja lusikoi niitä yksin naamariin, saattoi tarjota lusikalla minulle suupalaa, ikään kuin pientä lasta syötettäisiin. Hänen puheestaan korostui naisten arvottomuus, he olivat tammoja. Mies kiroili paljon, jotenkin sisäinen viha tai aggressio kumpusi hänestä koko ajan jne. Yritin itselleni vakuutella, että tulemme kahdesta eri maailmasta, ja nyt vain tällainen kulttuurien yhteentörmäys korostuu. Yritin ymmärtää ja hyväksyä, sallia ja sietää. Sanoin noista "epäkohdista" hänelle ja hän muuttui. Jätti kiroilua pois, agressiivisuutta vähemmälle sekä alkoi puhua naisista kauniimmin. Tammat ja naudat jäivät sanavarastosta yms. Ajattelin, että aikuisessa suhteessa näin muututaan puolin ja toisin toisiamme vasten :/

Kuitenkin meidän suhteeseen tuli heti alusta alkaen valtavia ristiriitoja. Niitä on vaikea selittää. Jokin ilmapiirissä meni ihan vinksalleen ja hetket olivat psyykkisesti tosi vaikeita. Mies etääntyi yhtäkkiä, ei koskenut enää, ei puhunut mitään, ei vastanut kysymyksiin, pakeni paikalta, nukkui selkä minuun päin mielenosoituksellisesti jne. Olin suorastaan kauhusta tulossa hulluksi, kun en osannut lainkaan ajatella, mistä moinen mielenmuutos tuli. Aina katsoin itseäni ja ajattelin, että olen liian etäinen, itsekäs, passiivinen, puhun liikaa (mies saattoi joskus sanoa, kun olin selittämässä jotain asiaa, että lyhyt versio kiitos), puhun liian fiksua kieltä (joskus sanoi, että kuulostan ihan uutistenlukijalta), en huomioi häntä riittävästi jne. Hän oli tosi mustasukkainen EXmiehestäni, ja aina kun olin ollut häneen yhteydessä esim lapsiin liittyen, tuli näitä mykkäkouluja yms. Joka viikko tuli tilanne, missä minä päätin pakata tavarat ja häipyä omalle asunnolle, kun en nähnyt mitään järkeä makoilla ihmisen nurkissa, joka ei puhu, ei koske, hymähtelee jne. Ja nämäkin tilanteet kääntyi aina niin, että MINÄ TOISTUVASTI jätän hänet. Kun olimme kesällä reissussa lastemme kanssa yhdessä, olimme hiljaa neljä päivää. Silloin ensimmäistä kertaa tunsin luissani sen, että tuo ihminen nujertaa minut henkisesti, että menetän itsetuntoni ihan kohta. Hänen vallankäytön piirteitä oli olla hiljaa ja katsoa vain minua halveksivan ja ylimielisen hymyilevä ilme kasvoillaan. Kun kysyin jotain, en saanut mitään vastausta. Reissussa aloin ensi kertaa lukemaan narsismista ja olin tunnistavinaan paljonkin yhtäläisyyksiä hänen ja narsismin välillä. Tosin tässä päivässä olen sitä mieltä, että itse taidan olla sellainen myös, tai ainakin oireilen häntä vasten todella voimakkaasti ja hälytyskelloni huutavat juoksemaan karkuun.

Jos lyhyesti listaan asioita, joita suhteessani on läsnä koko ajan on: mykkäkoulu, puhumattomuus; me ollaan kaikkialla pääosin hiljaa, mies pakenee vaikeita aiheita ja tilanteita postumalla, lopettamalla puhelun, kääntämällä näyttävästi selän, hiljenemällä, torjuu, hymähtelee kun kysyn mikä häneen taas meni; ei vastaa, hylkää aina kun olen lähtenyt omille reissuilleni tai ystävieni/siskojeni kanssa ulos, jättää niin, että lopettaa yhtäkkiä yhteydenpidon, ärtyy helposti - yleensä silloin kun kysyn, miksi hän käyttäytyi tietyllä tavalla; eikä tällöinkään vastaa, ainoastaan vihastuu ja syyttelee mua. Hän on päättämättön eli koen, että pitää minua epävarmuudessa kaikessa arkisissa ja syvemmissä asioissa- harkitsee kaikkea pitkään ja päättää viime tipassa, syö itse - ei tarjoa muille - joskus tarjoaa ja on hyvinkin antelias , ristiriitainen tunne-elämältää varsinkin; itselläni on säännöllisesti todella itkuinen ja ahditunut olo, syyttelee minua kaikesta meidän välisistä ongelmista, moittii tapaani levittää ketsuppia pizzapohjalle, kuoria porkkanaa väärään paikkaan, leikkaamalla pizzapalaa väärin, huomauttelee pudonneista hiuksistani asunnossaan, ei koskaan siirrä esim pöydälle minun jäljiltäni jäänyttä astiaa tiskikoneeseen vaan tekee numeron siitä, että KATSO MIKÄ TUOSSA ja osoittaa mukia pöydällä, ei kannusta missään, aina yhtäkkiä jostain ”nappaa” huonon fiiliksen - minä yritän päätellä mistä taas kiikastaa, enkä koskaan tiedä...

Viime viikonloppuna kävimme baarissa ja siellä sain häneltä julkisen nöyryytyksen, kun juttelin vanhojen tuttujeni kanssa (miespuolisia). Hän haukkui minut baaritiskillä muiden kuulle, näytti keskisormea minulle kolme kertaa näyttävästi, sanoi ettei koskaan enää halua tavata, sanoi ettei tarvitse tulla hänen mukaansa jne. Taksissa isolla äänellä solvasi minua sanomalla, että pitää sanoa niin että taksikuskikin kuulee jne. Sanoin hänelle, että jään odottamaan aamuun, että hän saa kertoa asiat minulle selvinpäin ja sitten lähden. Otin illan päätteeksi (olimme hänen kotonaan) sellaisen asenteen, että nujerran mieluummin hänet kuin hän minut. Annoin hänen kuulla kunniansa yöllä huutamalla hänelle kaikki mielessäni olevat asiat. Hän vain hiljeni. Aamulla olin vihainen ja ilmaisin sen selvästi, en vastannut anteeksipyyntöihin enkä reagoinut kosketukseen. Olin hiljaa päivän. Hän masentuneena makasi sängyssä iltapäivään, ei ollut ruokahalua eikä muutakaan. Hänellä lisi ollut työpäivä, mutta hän kävi tunnin siellä ja soitti sitten minulle, että voiko hän tulla käymään. Olin siis mennyt päivällä omalle asunnolleni. Kun hän tuli luokseni, hän pyysi minua arvaamaan kerran miksi tuli. En osannut arvata; toki odotin, että olisi sanonut jotain, että on ollut minua ikävä, tai että pahan mielen takia halusi tulla juttelemaan, vaan EI. Kuulemma hänen oli pakko saada minua. Itse olin samantien taas valmis, pyysin häntä jäämään yöksi yms. Ihmettelin itseäni koko ajan, että mikä tarpeeni oikeen on, miksi pysyn vahingollisessa vaikka tuntuu kurjalta....Päätin silloin, että alan tämän aiheen kanssa tekemään paljon töitä. Olemme olleet on-offia 9kk tasaisen väliajoin, suorastaan kahden viikon välein. Mies on sosiaalisesti passiivinen, ystäviä on satoja facebookissa, mutta ei ole kenenkään kanssa tekemisissä. Olen hänen ainoa ystävä. Mies on epävarma ja hänella on huono itsetunto, ja nämä hän on minullekin myöntänyt, mutta en tykkää siitä tavasta, millä on kurittaa minua omista kärsimyksistään. Myös hän heittää uhrin viitan harteilleen todella lahjakkaasti, johon minä lämpenen. Sitten kun lämpenen, hän auttaa, kuskaa, palvelee ja on todfella kultainen - hetken. En jaksa enää yhtään. Koen valtavaa syyllisyyttä ajattelemalla näin. Ymmärränkö toista väärin ja olenkin itse se ongelma. Menetän hyvän ihmissuhteen omasta halustani vain siksi, että en näe itseäni selkeästi. HUOH! En tiedä onko kirjoituksessani päätä tai häntää. Kiireellä kirjoitan, joten toivottavasti jokin ajatus jollakin herää. Kommenteista kiitos etukäteen.

[rikki]

Laitoin sinulle yksityisviestiä...

[rikki]

Hei, laitoin sinulle uudestana yv:tä...

[pinkperhonen]

Kuulostaa liiankin tutulle. Juokse karkuun, kun vielä voit. Mitä pidemmälle asia menee sen vaikeammaksi lähtö muuttuu. Sulla on selkeesti vielä järki tallella. Mies kyl yrittää nujertaa sen just noin, et saa sut ajattelemaan, et sä vaan näät asiat noin. Et se on vaan sun päässä. Vaikka totuus on, et mies on sairas. Itsekin aina ajattelin, et vika onkin mussa. Vaikea myöntää, et toises on jotain vialla. Mut miks sit aina palaa saman kysymyksen äärelle..onko tässä mitään järkee?

[kilttimies]

Ei muuta kuin irti vaan ja pikimmiten. Aikansa se rimpuilee ja koettaa vielä manipuloida + mustamaalata sinua, mutta kyllä se loppuu.

Itse erosin naisnarsistista n 1,5 vuotta sitten, laitoin puhelimeen ja kaikkialle muuallekin totaaliset estot päälle, ettei voi ottaa millään tavoin yhteyttä...

Pari kuukautta se jaksoi pommittaa ystäviäni ja sukulaisiani, mutta kun kukaan ei reagoinut mitenkään, niin loppuihan se lopulta.

Oli muuten elämäni paras päätös.

Tsemppiä!