Tarinani parisuhteesta narsistin kanssa

[Vilijonkka]

Onnea hienosta päätöksestä. Tästä tulee sinulle hyvä vuosi, usko pois.

Itse erosin melkein 2 vuotta sitten. Meillä on 3 lasta joten yhteydenpito on välttämätöntä. Pidän sen silti niin minimissä kuin mahdollista. Osallistun myös säännöllisesti vertaistukiryhmään josta koen saavani voimaa pysyä erossa exästä.

Exä pelotteli koko sen 9 v yhdessäoloajan mitä tulee tapahtumaan jos hänet joskus hylkään. Voin nyt sanoa että ei tämä helppo tie ole ollut mutta myös voin sanoa että yksikään uhkaus ei ole käynyt toteen. Joskus kyllä toivon että jompi kumpi, että hän tappaa itsensä tai muuttaa kauas pois, kävisi toteen. Mutta pääpiirteissään kaikki on nyt paremmin kuin piiiiitkäääään aikaan.

[Kadonnut]

Hei

Lähdin suhteesta ja palasin takaisin. Olen epäonnistunut. Palasin noin puoli vuotta sitten takaisin mieheni luo. Itselleni uskottelin, että syynä oli yhteinen omaisuutemme ja järkisyyt. Varmaan osittain niinkin, mutta enemmän uskottelin itselleni lapsellisesti, että mies olisi muuttunut. Halusin uskoa, vaikka järjellä ajateltuna tiesin, ettei niin olisi tapahtunut. Kaikki palautui nopeasti ennalleen ja pahemmaksi. Yhteinen aika paluun jälkeen on ollut henkisesti äärimmäisen raskasta ja epätodellista.

Voimavarani ovat täysin huvenneet. Työssäkäynti on henkireikäni, kotioven avattuani alkaa painajainen. Jos en ovella tervehdi miestä riittävän nopeasti tai oikealla äänensävyllä, olen mielisairas hullu läski. Jos tervehdin oikein, olen muuten vaan ”ulkonäöltäni niin ruma, että ihme, että kehtaan kävellä ulkona”. Olen käynyt terapiassa, mutta en saa terapiasta riittävästi voimaa irrottautua tästä helvetistä. Minussa ei ole riittävästi voimaa enkä tiedä mistä enää voisin sitä saada. Miehen kanssa eläminen on aivan liian uuvuttavaa. Mies pyrkii kontrolloimaan kaikkea minussa. Jokainen minuutti, jonka olen hänen seurassaan, hän käyttää minun haukkumiseeni. Hän etsii ”todisteita” siitä, että minä olen ”ruma hullu”, vaikka itse esimerkiksi konttaa lattialla etsimässä pölyhiukkasia todisteeksi siitä, etten ole siivonnut kunnolla. Toisena hetkenä hän saattaa käyttäytyä kuin pieni lapsi. Kotielämä on arvaamatonta. Koskaan en tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. En koskaan voi toimia oikein, koska mies muuttaa sääntöjään oman mielensä mukaan. Fyysinen ja henkinen väkivalta on pahentunut. Hän rikkoo omaisuuttani. Olen sanonut hänelle toistuvasti, että haluan päättää suhteemme ja myydä yhteisen omaisuutemme. Siihen hän ei omien sanojensa mukaan suostu.

Sukulaisten ja tuttavien edessä hän vatii minua pitämään kulissit pystyssä. En ole suostunut tähän, mikä on johtanut esim. omaisuuteni rikkomiseen. Nyt, paluun jälkeen tiedän, että olen antanut tämän suhteen ja tämän miehen vahingoittaa minua aivan liian paljon. Mikään ei ollut muuttunut paremmaksi. Päinvastoin: mies sanoi, että ”itsehän palasit takaisin, ansaitset kaiken sen mitä kotona tapahtuu”. Syytän itseäni. Olen antanut hänen polkea minut maahan. Itsetuntoni on aivan romahtanut, mistä syytä lähtemisen järjesteleminen tuntuu uskomattoman vaikealta. Tulevaisuus pelottaa, vaikka tiedän pärjääväni. Uskoni parisuhteeseen on mennyt. Katselin parin viikon takaisia lomakuviani. Niissä näkyi kärsineen, surullisen ja alistuneen näköinen nainen. Miten ihmeessä saisin katkaistua miehen henkisen ylivoiman minuun ja voimaa lähteä lopullisesti tästä suhteesta?

[Hämmentynyt]

Kyllä nyt kuulostaa minun elämältäni. Harmi kun täällä ei ole chattiä, olisi voinut kirjoitella realismin ajassa kokemuksia.

[rikki]

laitoin sinulle nimimerkki "kadonnut" yksityisviestiä...

[rikki]

Hei, myös nimimerkki "hämmentynyt". jos näet tämän, laitoin yv-viestiä..harmi tosiaan kun ei ole mitään chattia..

[Ihmettelijä]

Hei Kadonnut, hienosti ja rehellisesti kuvailet tilannettasi ja kerrot ajatuksistasi, kirjoitatkin asioista paljon samalla tapaa kuin minä itse. Näen sinussa ja tilanteessasi paljon itseäni, sillä erotuksella että minä olen mies ja olen toistaiseksi pystynyt pysymään erossa omasta sieluntappajastani. Ymmärrän hyvin sen kuinka vaikeaa irrottautuminen on, sitä selittää asiat itselle parhain päin ja kehittää loogisia syitä jäämiselle\palaamiselle. Mutta tilanteessasi piilee se totuus, ettei puolisosi muutu, mutta sinä vain murenet murenemistasi kunnes saavutat totaalisen romahtamisen, lähde ennen tätä.

Teidänkään suhteessa kysymys ei ole rakkaudesta vaikka niin ehkä tuppaat luulemaan, en tiedä. Uskoisin että idealisoit puolisosi, kiellät tapahtuneita tai kultaat muistoja, näin minä ainakin tein. Eli väitän että rakastat jotain mitä ei ole olemassa, se mitä miehessäsi rakastat on valhetta. Vaikeinta on myöntää rakastavansa jotain mitä ei oikeasti ole, se tiputus on hirvein, jäät yksin maailmaan. Se ketä rakastit, kenelle kaikkesi annoit olikin valhetta. Tämä oli se vaikein asia itselleni myöntää, totta kai kaltoinkohtelu joka elämän sektorilla oli jälkiä jättävää(kärsin vieläkin paljon), mutta tämä oli se järkyttävin asia, ihminen jota rakastin oli kuin kangastus, syvä yksinäisyys, kaikki valunut hukkaan. Voit elätellä toivoa että miehesi muuttuu ja oikeasti rakastaa sinua, se on ollut sinun selviytymiskeino. Mutta sivulta ihmiset näkevät sinun elävän helvetin keskellä ja riuduttavan itseäsi huonoon kuntoon, kukaan ei voi auttaa sinua ennen kuin haluat itse lähteä. Monelle tällaisen vierestä seuraaminen on liikaa ja ihmisiä lähtee pois, koska eivät kestä katsoa kun heille rakas ihminen kärsii eikä halua lähteä. Vähän niin kuin läheiset hylkäävät narkomaaniksi muuttuneen perheenjäsenensä. Olet aikuinen ihminen ja päätäntä on sinun vastuullasi, siinä ei toisten mielipiteet auta. Auta siis itseäsi vihdoin, lähde äläkä katso taaksesi. Tämä ei ole helppoa, tiedän! Itse palasin ja otin takaisin lukemattomia kertoja, monta kertaa vannoin että nyt tämä oli viimeinen kerta, mutta ei mennyt kauaakaan kun olin jo romantisoinut sieluntappajani ja ikävöin häntä tai aloin uskomaan hänen vielä muuttuvan, kunhan vain itse jaksan. Tässä en kumminkaan pärjännyt, eikä pärjää kukaan muukaan, pikku hiljaa hajoat palasiksi. Tämä toinen on kuin musta-aukko joka imee kaiken, mutta ei anna sinulle mitään takaisin. Mukamas saat häneltä jotain, mutta saat vain sen verran vain ettet älyä lähteä. Saat aina tukun lupauksia jotka ovat tyhjiä, mutta niihin on miellyttävämpi uskoa kuin todellisuuteen joka on armottoman ruma.

Jos jokin ajatus itseäni auttoi, niin se että tajusin kuinka vaihdettavissa olen, hänelle kukaan ei ole esinettä kummempi, enkä halua tuhota itseäni tällaiselle ihmiselle. Voit itse päättää oletko siinä vielä vuoden vai 20 vuotta, mutta sinä olet se joka luhistuu, et tule koskaan olemaan onnellinen enkä usko että tahdot joskus myöhemmin olla vanha ja syvästi elämälle katkera ämmä. Asiat täytyy nähdä oikeassa valossa, realisoi asiat ja tee suunnitelma. Sitten kun suunnitelma on valmis niin lähde. Voin tukea sinua, voimme puhua puhelimitse, voimme käydä kahvilla ja kävelemässä. Autan sinua kun päätät lähteä. Asun pk-seudulla lapsieni kanssa. Olisi sääli jos sinunlaisesi kaunis sielu tuhoaa itsensä sieluntappajan kanssa. Arvosta itseäsi, rakasta itseäsi ja lähde!

Vaihdoin termin narsisti termiin sieluntappaja, koska narsisti on terminä kovin kliininen, minusta paremmin meidän perspektiivistämme tällaista sairaalloisesti narsistista henkilöä kuvaa termi sieluntappaja.

Voimia sinulle!

[SisältäRikottu]

Hei Kadonnut ja te kaikki muut
En ole aiemmin tälle foorumille kirjoittanut, lukenut kyllä paljon. Mutta nyt oli pakko kirjoittaa. Sinä Kadonnut, älä kadota itseäsi, älä hukkaa sitä mitä sinusta on jäljellä. Muuta en osaa sanoa.
Itse rakastuin niin kuin en koskaan ennen keväällä -13. Tuttuun mieheen, josta luulin tietäväni kaiken. Minä, itsenäinen ja vahvana pidetty ihminen olin kahden ja puolen vuoden jälkeen vain raunio entisestäni. Yhteen muutettiin nopeasti, kihloihin heti perään ja tahdonkin sanottiin suurinpiirtein samaa vauhtia. Minä esitin että kaikki on hyvin, puolustelin, selittelin. Valehtelin kaikille että hyvin menee, tosi hyvin...
ITkin yöt, itkin työmatkat ja työpaikan parkkipaikalla korjasin meikin ja menin töihin eikä kukaan huomannut mitään. NIin taitava näyttelijä minusta tuli. Kolmesti heitin miehen ulos (onnekseni asunto oli ja on minun omani), kolmesti kaduin ja itse itkin ja rukoilin miehen takaisin kotiin.
MIkään ei koskaan muuttunut, mikään ei parantunut. Itsetuntoni poljettiin alas, minut hajotettiin pieniksi paloiksi. Ja lopulta jatkuva henkinen väkivalta muuttui fyysiseksi. Ja se oli se viimeinen niitti, soitin poliisit, tein rikosilmoituksen, hain avioeron, estin miehen kaikista mahdollisista yhteydenottokanavista, estin hänen ystävänsäkin.
Ja itkin. Voi pojat että itkin. Olin niin rikki kuin ihminen olla voi, syytin itseäni kun en enää jaksanut, olisihan minun pitänyt, mitä vikaa minussa on, mitä voisin vielä muuttaa. Katselin kuvia, itkin ja itkin, itkin niin että tuntui oikeasti että kuolen. Purin mielenterveystoimistossa, purin ystävilleni, purin koiralleni. PUhuin ja puhuin niitä kauheuksia itsestäni ulos. Seksiin pakottamisen. Puhelimellani seurannan, halveksunnan, alistamisen, haukkumisen, syyttelyn. Kaiken minkä tekin tiedätte. Luulin että se auttaa. Mutta ei. Ei se auttanut.
Tuli tammikuu ja hain lopullisen eron. Toivoin että kunhan ero on oikeasti selvä voin alkaa elää. No, en elä. Käyn töissä, lenkkeilen. Olen. Mutta en elä. En jaksa. En tiedä kuka olen. En tiedä mitä olen. Enkä tiedä mistä alkaa sen selville ottaminen.
Ystävilleni en jaksa enää puhua vaikka tarve käydä näitä asioita läpi uudelleen ja uudelleen on valtava. Tuntuu kuin ystäväni eivät enää haluaisi kuulla, eivät he ymmärrä. Heistä minun pitäisi jo jatkaa elämää, treffailla, olla entinen oma itseni. Mutta kun sitä entistä minua ei enää ole jäljellä. Ei yhtään pientäkään hitusta. Ja sitä eivät ystäväni ymmärrä enkä minä jaksa enää rautalangasta vääntää.
Pelkään ex-miestäni niin että jos näen hänestä vilauksenkin, alkaa vatsaa vääntää ja henkeä ahdistaa. En nuku. Välillä syön välillä en. Selviydyn vain päivästä toiseen. KÄyn töissä ja odotan jotain. En edes tiedä mitä. Ihmettä.

Olen päättänyt että tästä selviän kyllä. Sain haettua eron, olen pitänyt pintani ja pitänyt exäni loitolla ja hoitanut asiat niin, ettei hän voi ottaa minuun yhteyttä mitään kautta. Kyllä minä selviän. Ja joku päivä nousen entistä uudempana ja parempana. Selviän kyllä. Meni siihen sitten vuosi tai kymmenen vuotta, minä selviän kyllä.

Joten Kadonnut. Ymmärrän että lähteminen on vaikeaa, se on vaikeinta mitä koskaan teet, mutta se jääminen on vielä vaikeampaa ja tuhoisampaa. Narsistin luota paenneet eivät ole koskaan päätöstään katuneet, en minäkään vaikka se vaikeaa on ja varmaan tulee olemaan vielä kauan. Mutta lähteminen on se ainoa oikea ratkaisu, kukaan muu ei sinua niin paljon rakasta kuin sinä itse, joten sitä sinun täytyy suojella. Sinua.

VOimia, rohkeutta ja uskoa. Kaikkia niitä paljon. <3 <3

[Kadonnut]

Kiitos rohkaisevista ja ravistelevista viesteistänne Ihmettelijä ja SisältäRikottu! Narsistin mahti on salakavalaa, taidokasta ja ylimielisen röyhkeää. Narsisti on kaikkivoipa kusipää, joka kuvittelee, ettei muilla ihmisillä ole omaa tahtoa. Mieheni on juuri sellainen. Ei hän minua rakasta, mutta minun kiusakseni hän ei päästä minusta irti. Hän sanoi itse eilen niin. Minä en rakasta häntä. En haluaisi vihatakaan, koska viha kertoo, että minulla on tunteita häntä kohtaan. Haluaisin olla tunteeton. Suhtautua häneen kuin tunnekylmään, empatiakyvyttömään henkilöön pitäisi suhtautua. En halua ymmärtää syitä, miksi hänestä on tullut narsisti. Ihan sama, minun elämästäni hän tehnyt kärsimystä.

Sain viime viikolla tietää ikäviä asioita terveyteeni liittyen. Ensin ajattelin etten kerro miehelleni lainkaan, mutta sairaslomani takia oli pakko. Ensin mieheni vaikutti huolestuneelta. Sen jälkeen hänen kasvoilleen tuli ivallinen katse ja hän sanoi sairauden olevan minulle ihan oikein "tuollainen ruma, vanha ämmä ansaitsee kärsiä". Ja sen jälkeen hän olisi halunnut seksiä. Niin ei tietenkään tapahtunut. Miehen reaktiossa ei ollut mitään uutta. Odotin sitä, koska halusin viimeisen vahvistuksen siitä, ettei tämä suhde ole minua varten. Mieheni elää minun kärsimyksestäni ja omaa egoaan pönkittäen.

Tänään, perjantai-iltana istuskelin talomme pihalla ja kuuntelin lintujen keväistä iltalaulua. Samalla mietin sairastumistani ja hullua parisuhdettani, joka on vienyt kaikki voimani. Mieheni tuli välillä ovelle haukkumaan minua, kyseli milloin valmistan hänelle ruokaa, miksi olen niin läski ja ruma ja tätä tuttua kaavaa. Olo tuntui aika ulkopuoliselta. En vastannut miehelle mitään. Ihme kyllä, hän antoi minun olla rauhassa. Tiedän, etten halua enää viettää tätä kesää miehen kanssa. Ajatus tulevasta syksystä tuntuu mahdottomalta.
Olisiko mittani alkanut tulla oikeasti täyteen vai antoiko sairastumiseni tähän asiaan jotain sellaista, joka sai minut näkemään asioita hieman enemmän itseni kannalta? Oli miten tahansa, tässä tilanteessa valitsen mieluummin sairauden ja itseni, kuin elämän narsistin kanssa. Sitä en tiedä, miten alan konkreettisesti hoitaa asioita, mutta nyt tuntuu siltä, että vahva tunnesiteeni narsistimieheen alkaa olla löystymässä. On olo, että olen ensimmäistä kertaa tienhaarassa, jossa minun pitää valita itseni eduksi.