Narsistinen elämäni...

[Tyttö77]

Hei,
En tiedä edes miten tämän kaiken aloittaisin..."vyyhtini" on niin paksua ja sekaisin vielä etten ehkä itsekkään halua uskoa sitä todeksi. Eniten ehkä satuttaakin se ristiriita sisälläni....olenko todella narsisti äidin tytär vai kenties vain kuvittelen kaiken omassa päässäni ja sisuksissani...mutta joka kerran kun luen aiheesta...ensimmäinen tunne suuren surun hetkeksi väistyttyä on että...äitini on narsisti,ikävä kyllä. Olen koko kohta 40 vuotta elänyt narsistisessa "vaikutuksessa". Taistellut koko ikäni tunteiden ja ajatusten kanssa...etsien vastausta MIKÄ MINUSSA ON VIKANA? Ihan väsymykseen asti...ensimmäinen tunne kun asian käsitin oli erittäin iso itku....itkin,itkin ja itkin...tavallaan se tuntui hyvältä ja puhdistavalta mutta samalla sisälläni oli jotakin HYVIN "painavaa"...Miksi kaiken tämän "ymmärtäminen" kesti näin kauan...miksi piti vajota totaalisen pohjalle "löytääkseen itsensä"? Tässä miun ihan ensimmäiset fiilikset....tarinani alkaa ihan pikku tytöstä...suhde äitiin on ollut aina vahva ja "syvällinen" ,hän on halunnut tietää asiani aina viimeistä piirtoa myöten ja sen hän myös on osannut tehdäkkin. Hän myös käytti "heikkouttani" välineenä ja keinona saada itseni tuntemaan "oudoksi ja erillaiseksi" jo ihan pienestä tytöstä alkaen...olin varmaan 4 tai viiden kun äitini löysi minut koskettelemasta itseäni. Se on ensimmäinen muisto jonka muistan miten häpesin itseäni ja miten äitini "solvasi" minua asiasta...olin outo ja häiriintynyt...tämän jälkeen hän tenttasi minua miksi edes kehtaan moista harrastaa...tuon keskustelun myötä olin "ohjeistettu" kuinka minun tulee jatkossa toimia ja hän nimesi koskettelun nimellä "pahatunne". Siinä oli pienellä tytöllä ensimmäinen paikka kun hän tunsi itsensä häpeälliseksi, likaiseksi,kelpaamattomaksi,oudoksi ja erilaiseksi kun muut...tämän jälkeen äiti alkoi tietyn ajoin tenttaamaan minua ja kyttäämään että vieläkö harrastan "pahaa tunnetta". Äitini oli hyvin hallitseva ihminen ja on tätä vielä tänäkin päivänä. Hän on AINA pitänyt huolen että tietää kaiken elämästäni ja siskoni elämästä. Ei se pikku tyttöä erityisemmin "häirinnyt" mutta kun ikää alkoi kertyä niin aloin huomata ettei minulla ole "omaa yksityisyyttä"...äitini painostuksesta minusta tuli ylioppilas koska hän halusi niin,ei annettu vaihtoehtoja päättää toisin. Edes omien pitkien hiusteni leikkuu ei nuorena onnistunut...koska äitini osasi tässäkin asiass "vetää oikeasta narusta" hän itki niin katkeran itkun että se vetosi nuoren tytön mieleen ja hän jätti hiuksensa leikkaamatta unohtaen polkkatukan josta oli kovasti haaveillut...äitini oli kuin osa minua...nyt jälkeenpäin ajateltuna hän eli minun kauttani...ajatuksen ja mielen voimalla hän liikutti jalkojani,käsiäni ja sai minut tekemään asiat niin kuin itse toivoi...halusin tehdä äitini mielen iloiseksi ja tuntea olevani "hyvä tyttö" hänelle. Välit omaan isääni olivat olemattomat...ja tämä ehkä vahvisti tunnettani "kelvata" äidille,olla äidin silmissä hyväksytty ja rakastettu tytär...En koskaan nähnyt heillä parisuhteessa "rakkauden hetkiä",oikeita hellyyden osoituksia tai sanoja kuinka toinen on tärkeä...sen sijaan tasaisin väliajoin äitin "avautui" heidän parisuhteestaan minulle ja haukkui isääni,miten huono puoliso tämä oli hänelle. Ei arvostanut,oli pettänyt häntä jne. Muistan kysyneeni äidiltäni että jos heidän on niin vaikeaa olla yhdessä niin miksi he eivät eroa...? Äitini vastaus oli aina yksikantainen että ero ei ole helppoa ja yksin pärjääminen kahden pienen lapsen kanssa ei ole helppoa. Silti katkeruus tai jokin...jatkui vuosi vuoden päälle ja isäni ei koskaan paremmaksi ihmiseksi muuttunut äitini kertomisissa. No elämä jatkui vuosi vuodelta ja aloin itse elämään ja jakamaan toisen ihmisen kanssa yhteistä arkea. Kävin armeijan,yritin opiskella ja tuntui ettei vaan minun elämässäni löydy "kahvaa mihin tarttua". Parisuhteet kuivuivat kasaan ensimmäisten vuosien aikana tunteeseen että olin sisältä "tyhjä" tunsin suurta "riittämättömyyden" tunnetta ja en vain käsittänyt mistä tämä kaikki tuli ja miksi? Hyppäsin parisuhteesta toiseen ja yritin etsiä sitä "oikeaa" kuitenkaan sitä löytämättä......äitini soitteli päivittäin ja piti huolen että tiesi mitä elämääni kuuluu ja kertoi omia "viisaita" näkemyksiään" kuinka minun tulisi toimia ja elää...tietenkin myös lähes joka kerta hän muisti kehua siskoni menestystä elämässään ja miten ylpeä hän tästä olikaan...siskoni oli kouluttautunut,työelämässä ja naimisissa. Perusasiat kunnossa niin sanotusti...minä kelluin ulapalla kuin "haaksirikkoutunut lautta" ja mietin mikä minua vaivaa...en muista äitini koskaan sanoneen minulle että hän rakastaa minua tai olen hänelle tärkeä...saati että hän olisi ylpeä minusta...tyttärestään...toivoin kyllä kovasti tuota ja yritinkin sen eteen tehdä töitä...siinä onnistumatta. No sitten elämääni tuli mies joka tuntui turvalliselta ja mukavalta...minun myös annettiin ymmärtää että tämän miehen myötä olisi minunkin jo aika "rauhottua" ja alkaa elää kunnollista perheellisen elämää...ja näin tapahtui...meitä siunattiin kolmella tyttärellä. Yritin olla hyvä äiti,täydellinen...tehdä asiat mahdollisimman oikein ja niin että perheeni olisi hyvä olla...yritin,tein ja väsyin...minusta kasvoi "kultamitallisti" ylisuorittaja noitten avioliittovuosien aikana...luovuin kaikesta "omasta ajasta" ja harrasteista,pidin vain huolta toisista. Silti äitini tasaisin väliajoin antoi minun ymmärtää että siskoni kaikesta huolimatta "piti valtikkaa" ja oli meistä se "parempi tytär" sillä hän lasten teon lomassa opiskeli lisää ammattikorkeakoulussa ja teki kovasti töitäkin opiskelujensa lomassa...minun avioliittooni alkoi tulla samoja "sairauden oireita" kun aiemmissakin parisuhteissa...riittämättömyys...tyhjyys...tunne ettei merkitse toiselle tarpeeksi. Näin jälkeenpäin ajateltuna,ei silloisessa aviomiehessäni ollut mitään "vikaa" mutta itse olin kuin kala kuivalla maalla...aloin saamaan fyysisiä oireita jotka muistuttivat paniikkikohtauksen kaltaisia oireita...en pystynyt nukkumaan pimeässä huoneessa sillä tuntui että henki ei kulje...muistan kuinka eräänä aamuna "hirveän" yön jälkeen ajoin aamusta äidilleni ja yritin kertoa miten paha minun on olla ja en tiedä mitä minun pitäisi tehdä...itkin ja yritin saada jonkinlaista myötätuntoa häneltä...kerroin että minun on pakko rikkoa avioliittovalani ja lähteä...muuten "tukehdun". Äitini ei ymmärtänyt alkuunkaan mitä puhuin hänelle. Sen sijaan hän oli sitä mieltä että olen syvästi masentunut ja minut pitää saada lääkäriin...en suostunut ja tässä kohtaa elämässäni tapahtui "käänne".Ensimmäistä kertaa en suostunut äitini tahdon alle vaan tein vastoin hänen tahtoaan...TÄYDELLISESTI. Tuon käänteen seurauksena voisin sanoa "syntyneeni uudelleen". Siinä samassa konkurssissa erosin,menetin välit äitiini täysin,muutin pois kotipaikkakunnaltani ja aloitin TÄYSIN uuden ja "eritavalla" oudon elämän...olen nyt kolme vuotta elänyt "omillani" ja kaiken tämän selviämisen keskellä vasta nyt olen tajunnut eläneeni lähes koko 36 vuotta täysin toisen ihmisen tahdon alla...manipuloituna. Olen myös ymmärtänyt jollain tasolla miksi välini omaan sisareeni ja isääni ovat niin etäiset...olen lukenut PALJON narsismista viime aikoina koska tiedonjanoni tätä aihetta kohtaan on SUURI. Haluan löytää omille "käsittämättömille" tunteilleni ja ajatuksilleni "vastauksia". Ihan eniten haluan EHEYTYÄ ihmisenä että jonakin päivänä voisin tuntea olevani RIITTÄVÄ ja HYVÄ ihan omana itsenäni. Tiedän että matkani on alussa mutta koskaan ei ole liian myöhäistä...tämä on myös ensimmäinen kerta kun "kirjoitan itsestäni" näitä tunteita ulos...tuntuu jotenkin helpottavalta ja puhdistavalta...aion myös löytää vertaistukiryhmän ja aloittaa "työstämisen" tasapainosta elääni kohti...En halua enää satuttaa ketään tai olla itse satutettu...minusta siinä on hyvä syy jatkaa tätä vasta alkanutta matkaani...kiitos,että sain kertoa "jonkin osan" elämästäni täällä...pitkään mietin mutta nyt se on tehty...

[rajallinen]

Voimia Tyttö77 <3 Kuulostaa niin moni asia niin tutulta... Pidä kiinni halustasi eheytyä. Taistele sen eteen. Ole itsesi puolella, usko itseesi niin kuin olet tehnytkin.

Saatko mistään ulkopuolista tukea? Oletko voinut puhua ystäville, kavereille, kenellekään tästä prosessistasi? Tai mahdolliselle psykoterapeutille? Itse toivon saavani apua psykoterapiasta, en vielä tiedä saanko terapiaa Kelan rahoittamana vai en mutta todellakin tarvitsisin sitä, eheytyäkseni....