Turha tarina, jossa on kaiketi kaksi sairasta päähenkilöä

[Tiinavain]

Jotenkin tuntuu turhalta kirjoittaa tätä, koska toistan varmastikin kaikille tuttuja juttuja.
Toisaalta pelottaa kirjoittaa, jos minä olenkin se pahis ja se toinenkin on täällä etsimässä apua?

Parisuhde on kestänyt 10 vuotta.
Miehellä pieniä mt-ongelmia, mm. paniikkihäiriö ja joku muu, jonka nimeä en tiedä. Ilmenee lähinnä hillittömän kyvyttömyytenä kestää vaimon poissaoloa, pieniäkään matkoja. Itkun kanssa soitetaan vaimo takaisin, jos hän lähdössä edes päiväreissulle.
Olenkohan jo kertonut liikaa? meidät ehkä voi tunnistaa tästä ja en halua mieheni lisävihaa niskaani.
En uskalla kirjoittaa enempää, koska pelkään tulevani tunnistetuksi.
Mies on eristänyt minut ensin ystävistäni, sitten suvustani (jota ei enää kyllä olekaan) ja sitten myös harrasteistani.
Tuska avata tuntoja ja tapahtumia on suuri, mutta pelko paljastumisesta vielä suurempi.
Taidan tyytyä lukemaan muiden tarinoita ja pohtimaan ratkaisuani. Jota ei ole.

[minttumaari]

Moikka,

Sun koko viestistä paistaa, että sut on manipuloitu ja peloteltu kuoliaaksi.Tällä sivustolla on niin paljon samantapaisia kertomuksia, että tuskin noista voi tunnistaa, kenestä tässä maassa on kyse.Se, että kontrolloit jatkuvasti itseäsi, kertoo,että sut on henkisellä väkivallalla saatu vankilaan,jonka ovi on koko ajan auki, mutta ei pelkoa, että lähtisit siitä ovesta.Eka kurkistus ikkunasta olisi uskaltaa kirjoittaa.

[HajotaMut]

Mulla vuoden mittainen parisuhde takana. Juurikin samaa manipulointia/henkistäväkivaltaa. Ymmärrän sua ihan täysin! En edes uskalla ajatella, miten oot kestäny 10 vuotta... Ei sua voi täältä kukaan tunnistaa! Uskalla ja saat lisää voimaa/ henkistä vahvuutta taistella ittes ulos.. Mä hain exälleni lähestymiskieltoo ja pelotti ihan helvatusti hakee. Varsinkin se, kun hän sai tiedoksiannon tästä. Uhkaili ja kiristi kaikella mahdollisella! Sama aina aikasemminkin, kun joku ei menny hänen mielen mukaan... Mut pikkuhiljaa huomasin, että mikään mitä hän sanoo, ei pidä paikkaansa. Sana helinää, niin hyvässä, kun pahassakin. Mun manipulointia kaikki. Ja itseasias, kun nyt kirjotan tätä, pelkään itsekin, et exäni käy täällä ja tunnistaa mut, "meidän tarinan".... Tänne rekisteröityminen on yksi askel, riemuvoitto. Omien tuntemuksien/kokemuksien kirjoittaminen, vielä isompi askel. Narsistin uhmaaminen, manipuloinnista huolimatta.... Huhhuh. Pelottavaa.. Mutta mä tajusin sen jossain vaihees, että mä voin nousta toista vastaan. Ja kappas, mitään älyttämön pahaa ei tapahtunutkaan. Tietysti, joka kerta pääsi helvetti irti. Mut et, hän ei tappanukkaan ketään/itteesä tmstms mitä hän uhkaili tekevänsä.... Silmät avautu. Aikasemmin olin hyysänny, juossu peräs, soitellu huolesta soikeena kaikki läpi poliisia myöten. Yks kerta en reagoinu. Ja hän ei toteuttanutkaan uhkaustaan. Raivostui silmittömästi, kun en ollut manipuloitavissa. Mut muutama tunti/vuorokausi yhteydenpitokatkosta ja kuin mitään ei ois tapahtunukkaan.

Vähän sekavaa tekstiä, kun ajatukset hyppii paikasta toiseen.. Toivottavasti joku saa selkoa, mitä yritän sanoa.

[rikki]

nimimerkki "hajotaMut" laitan sinulle yv.tä...

[Helmi]

En tiedä kuulunko tälle foorumille ollenkaan , koska en ole varma olenko suhteessa narsistin vai pelkästään muuten vaikean ihmisen kanssa vai olenko sitä itse eli meillä on varmaan aika samanlaiset tuntemukset.

Meillä on pitkä liitto takana. Tähän on sisältynyt lähes aina väkivaltaa, niin fyysistä kun henkistäkin. Olen syyllistynyt myös itse tähän henkiseen puoleen silloin kun kaikki voimavarat on loppuneet. En siis ole enkeli itsekään.

Suurin ongelma, on kuitenkin henkinen väkivalta ja tavallaan eristäminen omasta parisuhteesta jos sitä voi sillä nimellä kutsua. Ei ole lämpöä eikä läheisyyttä. Toinen määrittelee sen koska sitä saa ja vaikka olen suoraan puhunut omista toiveista tai tarpeista ne sivuutetaan täysin tai todetaan suoraan "ei".

Kuitenkin huomiota haetaan esim.ravintoloista tai internetin maailmasta muilta naisilta. Joskus hommat on jääneet esim.pelkkään viestittelyyn joskus ei. Syy tähän toimintaan olen minä. Minusta johtuu ettei meillä ole mitään. Ja se saattaa oikeuttaa pieneen hauskanpitoon tai huomion hakemiseen joltain muulta.

Kuulen usein etten osaa mitään , olen huora, tyhmä, vitun ämmä, huono äiti, huono puoliso, sairaalloisen mustasukkainen,hullu...lista on loputon. Jokaisen haukkumisen voi kuitenkin perustella ja hyväksyttää itselleen sillä että "mutta kun sinä "

Monesti huomaan että toisen tekemiset tai sanomiset kääntyvät minun teoiksi ja sanoiksi. Lopulta minä olen se joka on anteeksi pyynnön velkaa koska olen käyttäytynyt huonosti, ärsyttänyt jne.

Toinen voi lähteä jonnekin, mutta ei kerro missä on. Omista menoista ilmoittaa, niistä ei keskustella. Minä taas puolestanI joudun menoistani neuvottelemaan ja esim.harrastuksista tai työstä syyllistetään. Hylkään tällöin kaikki muut koska olen itsekäs. Tämä on aiheuttanut sen että tunnen valtavaa syyllisyyttä kaikesta mitä teen itseni vuoksi. Tunnen syyllisyyttä myös töissä käynnistä vaikka työttömyyskään ei ole vaihtoehto.

En uskalla osallistua naisten välisiin illan viettoihin tai jos osallistun ahdistun niistä. Jos toisella on hyvä päivä tai kausi saan kyllä luvan eikä kaikkeen tule tuttua ja turvallista eitä.

Kun elämä rullaa jossain seesteisyyden hetkessä se on mukavaa ja ihanaa ja osaan jonkin verran rentoutuakin. Mutta se aina loppuu ja aina sama ruljanssi alkaa alusta. Se voi kestää päiviä, viikkoja joskus kuukausiakin.

Tällähetkellä tilanteeni on se että olen täysin ylikuormittunut. Sairausloma on tai ainakin tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Samalla kuitenkin tiedän etten voi kotonakaan levätä koska siellä tilanne on niin tulehtunut.

Välillä mietin onko suhteemme kuitenkin ihan normaali siihen kuuluvien ylä- ja alamäkien kanssa vai jotain muuta.

Ehkä se olikin juuri syy miksi tänne kirjoitin jotta saisin erilaisia näkemyksiä ja pystyisin ehkä itse ymmärtämään paremmin jotain.

Toisaalta tämäkin kirjoitus tuntuu siltä että jotenkin "uhriudun " olen tosiaan myös ollut ilkeä suustani ja tällä toista loukannut. Olen ollut mustasukkainen tai ainakin erittäin epävarma. Vertaan helposti itseäni muihin ja näen muut aina jotenkin kiinnistavimpina ja parempina mikä lisää omaa epävarmuutta ja huonoa oloa. Saatan varmasti välillä kuvitella omiani eikä toisella todellisuudessa välillä ole kun puhdas kaverisuhde joka syystä tai toisesta halutaan välillä pitää poissa minun tietoisuudestani.

Vanhat asiat ovat jääneet jollain tasolla vaivaamaan ja vaikka en niitä joka päivä mielessäni pyörittelekään voi jokin tilanne tuoda muistot takaisin ja saatan välillä ahdistua niin kovin että voin fyysisesti huonosti, oksentelen tms.

Välillä myös mietin jos se ilkimys olenkin oikeasti minä ja teen toisesta tajuamattani onnettoman. Välillä tuntuu että kaikki on niin sekaisin omassa mielessä ettei pysy enää itsekään ihan mukana.

[Kojootti]

Kuulostaa monella tavalla tutulta. Erona on se, että minä en enää ole tuollaisessa suhteessa. Itse en ehkä olisi koskaan osannut lähteä, mutta kuvioihin astui toinen nainen, jota nykyään kutsun enkeliksi. Se pelasti mut kymmenen vuotta kestäneestä ahdistuksesta.
Aloitimme kymmenen vuotta kestäneen yhdessäolon nuorina aikuisina. Perustimme perheen. Ensimmäinen suuri pettymys liittyi perheen perustamiseen. Minä itse en ollut ajatellut perheen perustamosta ollenkaan, mutta parin vuoden ympäripuhuminen sai minut lämpenemään ajatukselle. Tajusin vaan kovin nopeasti, että ei se perhe-elämä oikeasti kiinnostanutkaan miestä ollenkaan. Se oli vain tapa saada minut liekaan.
Seksi näytteli isoa osaa koko suhteessa. Se oli ainoaa läheisyyttä, jota sain. Minulla ei ollut siinäkään väliä. Toiveitani ei kuunneltu, kroppaani ei kunnioitettu. Olin käyttötavaraa ja tuntui, että menetin määräysvallan kehostani. Kerran raskaana ollessani koitin kieltäytyä, koska minuun sattui. Vastaus oli, että "voin mä huoriinkin mennä jos en kotona saa." Sen jälkeen en kieltäytynyt oikeastaan koskaan. En kyllä yleensä nauttinutkaan. Aloin pelätä kaikkia asioita, joiden ajattelin tähtäävän seksiin. Toisinaan seksin jälkeen menin suihkuun ja itkin. Aina niin, ettei mies kuulisi ja pahoittaisi mieltään. Ihan samahan se oli, miltä musta itestäni tuntui. Tyrmistyttävimmältä tuntuu silti se, että mä jäin siihen suhteeseen kerta toisensa jälkeen. Toipuminen synnytyksen jälkeen? Mitä se on?
Humalassa mies käyttäytyi muutamia kertoja minua kohtaan todella uhkaavasti. Tai puhui minusta halveksuen ystäviemme edessä. En enää halunnut käydä hänen kanssaan viihteellä. Hän toki kävi yksinään yhä, ja valitti minulle siitä,etten enää käy hänen kanssaan missään. Hän valitti minulle vielä vuosien jälkeen tilanteista, joihin en ollut millään tavalla voinut vaikuttaa. Tilanteesta, jossa minä jouduin akuuttiin leikkaukseen ja annoin lasten hoitovastuun äideillemme kun en saanut miestä kiinni (koska krapula), hän vihoitteli minulle vuosia. "Hänen ylitseen oli kävelty". Minkäänlaista myötätuntoa ei irronnut. Ahdistavin paikka maan päällä oli oma koti. Vaikka siellä miten yritti suorittaa, ei mikään koskaan riittänyt. Kotiin tuli aina valmiiksi kiukkuinen mies, joka ei puhunut sanaakaan, mutta jonka näki pihisevän kuin painekattila. Vasta eron jälkeen, omaan kotiin muutettuani, tajusin, miltä kodin kuuluu tuntua. Sen kuuluu olla turvasatama. Paikka, jossa saa olla väsynyt. Saa jättää tiskit seuraavaan päivään ja levätä. Saa kumppanilta halauksen ilman, että sen tarvitsee johtaa seksiin.

[Karju]

Jotenkin tuntuu turhalta kirjoittaa tätä, koska toistan varmastikin kaikille tuttuja juttuja.
Toisaalta pelottaa kirjoittaa, jos minä olenkin se pahis ja se toinenkin on täällä etsimässä apua?

Parisuhde on kestänyt 10 vuotta.
Miehellä pieniä mt-ongelmia, mm. paniikkihäiriö ja joku muu, jonka nimeä en tiedä. Ilmenee lähinnä hillittömän kyvyttömyytenä kestää vaimon poissaoloa, pieniäkään matkoja. Itkun kanssa soitetaan vaimo takaisin, jos hän lähdössä edes päiväreissulle.
Olenkohan jo kertonut liikaa? meidät ehkä voi tunnistaa tästä ja en halua mieheni lisävihaa niskaani.
En uskalla kirjoittaa enempää, koska pelkään tulevani tunnistetuksi.
Mies on eristänyt minut ensin ystävistäni, sitten suvustani (jota ei enää kyllä olekaan) ja sitten myös harrasteistani.
Tuska avata tuntoja ja tapahtumia on suuri, mutta pelko paljastumisesta vielä suurempi.
Taidan tyytyä lukemaan muiden tarinoita ja pohtimaan ratkaisuani. Jota ei ole.

Kyllä tässä on luonnehäiriöisyydestä kärsivän piirteitä, jolla on läheisriippuvaisuus aika ongelmallisen suuri ellei jopa vallitseva piirre.