TOIVOTON NÄKÖKULMA on yksilön näkökulma

[typertynyt]

Kuulin tänään yhden ihanan nuoren naisen tehneen itsemurhan. Hän oli perheestä jossa narsismia löytyi.Perheessä narsismi oli siirtynyt sukupolvelta toiselle. Tämä nainen taisteli koko elämänsä, Narsisti vanhempien lapsen identiteetin jää hauraaksi . Narsisti perheen julkisivu on usein täydellinen tai ainakin ok ja tämäkin nuori nainen menestyi opinnoissa ja fiksu kaikin puolin. Surullista on se että ihminen luo kokemuksensa perusteella ihmissuhteensa. Tämän nuoren ystävät varsinkin paras ystävä oli narsisti. Nuori nainen hakeutui ja roikkui narsistien verkossa ja ei jaksanut. Narsismista keskustellaan Trumpin valinnan myötä. Yhteiskunnan rakenteet tukevat narsististen ilmiöiden olemassaoloa. Ja nyt on heti asiantuntijoiden mukaan annettu ymmärtää ettei saa osoitella eli narsismista ei oikeesti saa puhua. Hänelle joka syntyy narsistiperheeseen on käynyt pahiten.

[Surusydän16]

Olen järkyttynyt ja surullinen :'(
Kuinka paljon tätä todellisuudessa sattuu. On niin monia selittämättömiä itsemurhia joissa kaikki ovat ymmällään. Mitä jos nuori ei tunnista vanhempiensa narsismia, joten ei myöskään osaa hakea apua. Ei vaan joku päivä enää jaksa . Siksi narsismista PITÄÄ puhua, jotta uhrit tunnistavat mistä on kyse ja osaavat hakea apua.

[Venica]

Tuon viestisi lukiessani, totesin ihan ääneen, että onpas hyvä, että ex narsistimieheni ei halua omaa lastaan ollenkaan nähdä. JES!

[TurkoosiLila]

Olen kyllä jo moniaita vuosia ymmärtänyt äitini olleen narsisti, mutta koko laajuudessaan tuhot ovat vasta pikku hiljaa paljastuneet. Asiat ikään kuin avautuvat vähä vähältä ja suojeleva alitajunta ilmeisesti päästää tietoisuuteen vain sopivan määrän kerrallaan.

Yksi ihana ja yllättävä juttu kuitenkin kävi, siis vasta viime viikolla. Jossain asiayhteydessä pohdittiin kiltteyttä ja kuopukseni sanoi minulle, että tietenkin olen kiltti äiti, ei hän kuulemma kykenisi muuta edes miettimään tai kuvittelemaan.

Tajusin yhtäkkiä, että paitsi sitä, että olin kärsinyt äitini taholta tulleesta kohtelusta, olin jotenkin myös ottanut hänen syntinsä niskaani eli olettanut olevani jollain lailla "ilkeä äiti", vaikka sellainen ei ollut totta ollenkaan. Jollain tasolla silti tunsin olevani paha. Miten syvälle nämä haavat oikein voivat mennä???

Onneksi näyttää siltä, etten ole siirtänyt edellisen sukupolven ongelmia eteenpäin ja siitä olen tosi onnellinen. Ehkä on niin, että ellen olisi tajunnut kuviota ollenkaan, se olisi päässyt jotenkin myrkyttämään omienkin lasteni elämän. Onko muilla tämänkaltaisia kokemuksia?

[rajallinen]

Kyllä on. Oon tunnistanut mm että mun on ollut todella vaikea erotella tervettä syyllisyyden tunnetta ja sairasta syyllisyyden tunnetta. Eli kun on lapsesta lähtien syyllistetty milloin mistäkin joka ei ole ollut omaa syytä, sitä on ikään kuin kasvanut kiinni siihen että on ihan "normaalia" potea syyllisyyttä milloin mistäkin asiasta jonka kanssa ei itsellä ole mitään tekemistä. Rajat niin sanotusti on todella häilyvät. Mitä enemmän oon asiaa läpi käynyt sitä enemmän tunnistan että oon potenut syyllisyyttä ikään kuin automaattisesti ihan kaikesta koska narsistiäiti on sen syyllistymisen siemenen aikoinaan psyykeeseen vähän niin kuin istuttanut. Olo on välillä kuin kuorisi sipulia kerros kerrallaan ja ihmettelee koko ajan että aina vaan kirpaisee enemmän ja enemmän ja sitten on vaan pidettävä taukoa.

Syyllisyyden/syyllistymisen vastavoima on simppelisti se että alkaa pitää huolta omista tarpeistaan, tekee mitä haluaa tehdä, pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan jne. Ihan ensimmäinen askel itselleni oli se että pistin nollatoleranssin -rahalle-, narsisti on ovela "ostamaan ihmisiä" ja niin kauan kuin olet taloudellisesti penniäkään riippuvainen narsistista, olet riippuvainen myös psyykkisesti ja sitä se narsisti haluaakin: olet koukussa. Se että siihen pisti lopullisen rajan (esim jos laittoi tilille 20 euroa omin päin, pistin sen sanaakaan sanomatta takaisin) oli iso pommi narisistille ja hämmensi todella. Sen jälkeen alkoi rajojen koettelu konkreettisesti muillakin tavoilla ja joka ikinen kerta kun hän huomasi että rajat todellakin pitää, sitä kovemmaksi muuttui paukut. Pidin pitkän aikaa "asiallisia välejä" esim liittyen sukutapahtumiin tms mutta muilla tavoin aktiivisia välejä en voi pitää enää. Mieluiten hoidan asiat sähköpostitse, puhelimitse hyvin harvoin ja silloinkin -aina hänen aloitteestaan, itselläni ei hänelle ole mitään asiaa.

On ollut yllättävää huomata miten paljon syyllisyyden tunnetta itsellä on. Se on pahimmillaan todella lamaannuttavaa. Omasta itsestä huolta pitäminen, omien tarpeiden tunnistaminen ja niistä huolehtiminen ei ole ihan pikku juttu tai "helppoa kauraa" narsistin lapselle. Herättää välillä todella kovaa ahdistusta ja syyllisyyden tunnetta silkka puhuminen äidin narsismista. Siksi siitä onkin pakko puhua Puhuminen ja kertominen helpottaa ja se tarve puhumiseen tuntuu olevan ihan loputon.

Todella pienin askelin olen muuttanut tapaani ajatella, hippunen kerrallaan, ja huomannut miten herkästi "haistan" jo kaukaa jos minua tai jotain muuta ihmisten syyllistetään syyttä. Ne voi olla tosi pieniä sävyjä tai sanoja keskusteluissa tai somessa joista tunnistaa heti että joku syyllistää syyttä toista ihmistä. Tai itseäni.

Oon myös tunnistanut että meissä suomalaisissa on aika harvinaista sellainen terve kyky empatiaan, siitä julkaistiin talven aikana joku tutkimuskin että suomalaiset on aika häntäpäässä empatiakykynsä kanssa. Hämmentävää. Ei ihme että on harvinaista herkkua jos lähipiirissäsi on ihmisiä jotka ovat avoimesti myötätuntoisesti iloisia puolestasi kun siihen olisi syytä. Tyypillistä on ennemminkin se että kun olet jostain asiasta todella iloinen ja kerrot sen, tuleekin kasa ihmisiä valittamaan "ei mulle vaan tommosta tapahdu" "mäki oisin halunnut" jne joka jättää sinut tavallaan hölmistyneenä yksin ilosi kanssa. Suomalainen "perikateus" on hämmentävän läheistä sukua sellaiselle samantyyppiselle kateudelle jota narsisti kokee. Ikään kuin jonkun ilo/hyvinvointi olisi "häneltä pois". Ihan hiljattain olen miettinyt tätä ja sitäkin minkä verran tämä "suomalainen vuorovaikutuskulttuuri" voisi olla "sukua" sille tunteelle kun pelkäät kertoa narsistille itsellesi merkityksellisistä asioista, syystä että pelkäät että hän kyllä torpedoi sen pian tavalla tai toisella koska se on hänen mielestään "häneltä pois" jos sinulle tapahtuu jotain hyvää, ihan sinun itsesi ansiosta josta hän ei saa revittyä kunniaa (vaikka saahan se, tavalla tai toisella narsisti kääntää aina kaiken kunnian itselleen).

Ei ole itsemurhakaan vieras kokemus meidän perheessä, yksi sisaruksista siihen nuorena päätyi enkä enää ihmettele yhtään miksi. Traumaattinen kokemus ja muisto jonka kanssa elettävä. Ei ollut minun syyni mutta suren silti sitä että "olisipa aiemmin tajunnut mitä meidän perhedynamiikassa oli sairaasti pielessä". On edelleen pielessä mutta minä olen siitä omalta osaltani nyt ulkona. Olo on pitkään ollut sellainen että "nyt kun näen, en voi enää estää itseäni näkemästä.." Se tuntuu välillä todella pahalta, joku kaipuu siihen kuplaan joka todella oli kupla eikä totta. Niiiiiin kipeältä kuin se tuntuukin niin samalla, totuus vapauttaa.

Armollisuus itseä kohtaan, anteeksianto ja hyväksyminen, näitä opetellessa <3

[rajallinen]

(tulipa pitkä ja rönsyilevä viesti joka meni osittain ihan aiheenkin, sorry... )

Vielä tekee mieli sanoa että -kannattaa- puhua narsistimista ääneen. Olen ihan yllättävissä tilanteissa löytänyt parikin tosi tärkeää ihmistä joilla sama tausta (selvisi siis ihan siten että kerroin avoimesti mitä kuuluu/mitä olen käymässä elämässäni läpi) ja toinen heistä on sellainen josta tuli samantien todella todella merkityksellinen ja läheinen.

Toinen tärkeä juttu on vertaisryhmä joka tosin ikävä kyllä on vain harvakseltaan mutta hyvä että edes silloin