Narsisti ja häpeä

[ninnu]

Lauantai-ilta prime time ja mä luen juttuja narsisteista. Ex-mieheni menee missä menee ja oli näköjään taas palauttanut tunnukset Facebookkiin. Liekö hänelläkään mitään kovin fiksua tekemistä juuri nyt. En ole pitänyt mieheen ollenkaan yhteyttä sen jälkeen, kun juttu meni viimesen kerran poikki tammikuun lopulla. Hän on kyllä yrittänyt saada mua reagoimaan omiin yhteydenottoihinsa. Tällaisia asioita pyörii narsistin uhrin päässä.

Luin eilen illalla mielenkiintoisen artikkelin koskien narsisteja ja häpeää. Sain valtavan ahaa-elämyksen tästä. Mikäli teitä kiinnostaa niin englannin kielinen teksti löytyy täältä: http://narcissisticbehavior.net/is-ther ... and-shame/ Näin vapaasti suomennettuna tekstissä kuvataan reaktiota, joka saa narsisteissa aikaan häpeän tunteen ja miksi se tapahtuu.

Lapsi tarvitsee varhaisessa kehitysvaiheessaan lähelleen turvallisen aikuisen. Tapauksissa, joissa vauvan äiti/isä/huoltaja tarvitsee tätä omaksi narsistiseksi lähteekseen ja on ikään kuin riippuvainen vauvasta kokee tämä vauva syvimmän hylkäämiskokemuksen, koska ei voi peilata omia tunteitaan huoltajansa kautta. Lapsen varhaisimpina kehitysvaiheina tarkoitetaan ensimmäistä ikävuotta (siksi käytin vauva sanaa). Nyt, koska vauva ei koe huoltajaansa turvallisena joutuu hän eroon myös omista tunteistaan, koska ei osaa niitä vielä kokea. Tuossa kehitysvaiheessa on tavallista, että lapsi käyttää peiliä tai ns. narsistista lähdettä, jotta voi kokea tunteita. Mikäli tuo peili puuttuu vauva voi sairastua narsistiseen persoonallisuushäiriöön ja joutua peilaamaan tunteitaan vielä aikuisenakin eri lähteiden kautta.

Erityisesti kiinnostukseni herätti pohdinta siitä, että tuo hylkäämishaava on niin syvä, että se saa narsisteissa aikaan häpeän tunteen. Toisin sanoen narsisti ei koe häpeää, jos hän pettää puolisoaan, hän ei koe häpeää, jos hän lyö lastaan eikä hän koe häpeää varastaessaan. Sen sijaan hän kokee häpeää tapauksessa, jossa hänet jätetään huomiotta. Tämän takia NO CONTACT, jos suhde on päälaellaan!!!

Onko täällä muita joita aihe kiinnostaa?

[Kiki]

Hei Ninnu!

Minulla menee nämä viikonloppuaamujen prime timet puolestaan täällä palstalla. Olen huomannut, että kun elämässäni on jotain myllerrystä, niin aamut on usein ne vaikeimmat jostain syystä.

Tuo häpeä on mielenkiintoinen juttu. En ole osannut sitä ajatella narsismin kannalta, mutta omalta kannaltani olen sitä pohtinut jonkin verran. Lapsuuteni perhe oli taloudelliselta puolelta tarkasteltuna melko köyhä, tunnepuolella koen, että olen välittävästä perheestä, jossa vanhemmat priorisoivat lapset aina itsensä edelle. Oli syliä ja lohtua, joskin elämä oli kokemuspiiriltään melko suppeaa juuri rahan vähyyden vuoksi. Ei saatu hienoja vaatteita, ei matkusteltu, ei ollut autoa. Vaikka any time valitsisin välittävät vanhemmat kuin tuon materian, niin en voi väittää etteikö se rahan vähyys olisi näkynyt lapsen/nuoren elämässä. Se synnytti häpeän tunnetta kun kaverit vertaili kesälomakokemuksiaan tai listasi saamiaan joululahjoja.

Yhä edelleen näin aikuisenakin (ikää on päälle 40 reilusti) joudun joskus pohtimaan sitä, että olenko helppo ohitettava monessakin mielessä, koska se syvälle juurtunut häpeän tunne viestittelee jostain, että "ei mun nyt niin ole väliä" tai "ei haittaa, ottakaa/menkää/tehkää te kaikki muut ennen minua". Minä tulen vasta sitten kun kaikkien muiden halut ja tarpeet on ensin huomioitu. Ja tämä kaikki saattaa omien pohdintojeni mukaan vaikuttaa siihen, että esim.suhteessani narsistiin venyin ja paukuin, mukauduin, joustin, huomioin ja olin pääsääntöisesti (omasta mielestäni) vähintääkin kiva kumppani. Ja tässä käytöksessäni on suuri ristiriita sen kanssa, miten ihmiset minut kuitenkin näkee. Ystävät kertovat näkevänsä elämässään suht hyvin menestyneen, koulutetun, aktiivisen, kivan ja ulkoisestikin mukiinmenevän naisen. Mutta mikä ihme (vaiko juuri tuo häpeän tunne) saa minut ummistamaan silmäni sille, että minäkin tarvitsisin aitoa huomiota. Mahdollisuutta olla itsekin välillä heikko, surullinen, ...ttuuntunut sen sijaan, että olen se ohjelmatoimisto ja tuki ja turva muille, ulkomaanmatkojen tulkki ja kaikki langat käsissäni pitelevä koordinaattori.

Huh, lähtipäs vähän mopo käsistä. Anteeksi, ei ollut tarkoitus vuodattaa itsestäni tänne, mutta nostit Ninnu esiin niin herkullisen aiheen, että sormet suorastaan syyhysi kirjoittaa aiheesta.

Mielelläni kuulisin muidenkin ajatuksia aiheesta. Häpeä on uskomattoman vahva tunne ja se ohjaa tuolla taustalla montaa asiaa. Onko esimerkiksi pelkojen taustalla aina tunne häpeästä?

[ninnu]

Kiitos vastauksestasi Kiki!

Tämä häpeän tunne oli nimenomaan ensimmäinen tunne minkä huomasin ex-mieheltäni puuttuvan. Se tapahtui ennen kuin silmäni aukesivat persoonallisushäiriön osalta. Exäni on patologinen valehtelija ja hänen tarinansa silmiinpistävän räikeitä. Esimerkiksi kerran hän oli kertonut ystävälleen minun olevan ammattimuusikko vaikka en todellakaan ole. Soittotaustaa kyllä löytyy. Tämä exän kaveri, jonka luokse menimme odotti innoissaan, että saa kuulla minun soittavan. Arvatkaa vaan nolottiko.. se tyyppi siellä oli itse soittanut kymmeniä vuosia! Exä vaan kohautti hartioitaan välinpitämättömästi ja sanoi muistaneensa väärin.

Jostakin syystä miehen tarinat toivat voimakkaasti mieleeni omat lapsuuden kertomukseni, joilla peitin häpeää. Kasvoin alkoholistiperheessä ja isäni valehteli usein. Myös itselleni kehittyi tapa valehdella jo lapsena. Valehtelin etenkin tilanteissa, joissa olin tehnyt jotain väärää, jotta välttyisin seuraamuksilta. Muistan hyvin myös valehdelleeni tilanteissa, jotka olisivat satuttaneet "egoani". Esimerkkinä tällaisesta tilanteesta mainittakoon, että ensimmäisellä luokalla koulussa luokkakaverini väitti nähneensä isäni paikallispubissa kaatokännissä. Valehtelin naama peruslukemilla ettei se isäni ollut, vaikka mistä minä sen olisin voinut tietää ja sisimmässäni pelkäsin sen ehkä kuitenkin olleen niin. En silti pitänyt valehtelusta eikä se ollut patologista vaan enemmän valkoisten valheiden kertomista. Isäni raitistui ollessani 12-vuotias ja on sillä tiellä edelleen. Mäkin pääsin eroon alkoholistiperheen lapsia niin usein vaivaavasta häpeästä ja valehtelusta lähes kokonaan. Lisäksi aloin arvostamaan ystävyyssuhteitani enemmän teini-iässä.

Kun kerroin ex-miehelleni tästä tavastani valehdella lapsena hän sanoi ettei KOSKAAN tunne häpeää. Olin varsin hämilläni silloin. Asiaa tarkemmin pohdittuani tajusin ettei mies todennäköisesti olisi kyennyt sellaisiin tekoihin mitä hän teki, jos hänellä olisi ollut niin sanottu terve häpeän tunne. Narsisteilta mitä ilmeisimmin puuttuu joitakin terveellä ihmisellä käytössä olevia tunteita tai ainakaan he eivät tunnista niitä. Terve ihminen ei tee tiettyjä asioita, koska haluamme suojella itseämme häpeän tunteelta. Voisitko sylkeä tuntemattoman naamaan? Entä piereskelisitkö ääneen työpaikkahaastattelussa? Tuskin. Nykyaikana tosin kaikenlaiset ylilyönnit näyttää olevan suosittuja.

Ensimmäisessä viestissä linkkaamassani artikkelissa mainittiin, että jos 0-1 vuotiaan lapsen pääasiallinen huoltaja esim. äiti on riippuvainen lapsestaan eikä anna lapsen peilata omia tunteitaan kauttansa, vaan pitää lasta omana narsistisena lähteenä, saattaa lapsi joutua eroon omista tunteistaan, koska ei voi peilata niitä huoltajansa kautta. Se saa lapsessa aikaan häpeän ja kelpaamattomuuden tunteen. Näin ollen lapselle voi kehittyä assosiaatio häpeän tunteen ja hylkäämisen välillä. Lapsen kasvaessa aikuiseksi tapauksessa, jossa hänelle kehittyy narsistinen persoonallisuushäiriö (=monen osatekijän summa) tämä lapsi kokee häpeää joka kerta, kun hänet hylätään. Mun mielestä tämä kuulostaa varsin järkeenkäypältä syyltä siihen miksi oma exäni ei tunnistanut tuota tunnetta. Mä en osaa itse kuvitella kokevani häpeää, kun mut hylätään. Eihän se mun vika ole, jos joku haluaa hylätä mut. Tietenkin asia olisi eri, jos olisin tehnyt jotain tosi typerää.. funtsimisen arvoisia asioita. Voimia kaikille!

[Surusydän16]

Narsistihan on kontrollifriikki, kaikki pitää tapahtua juuri niin kuin hän haluaa. En tiedä onko se häpeää, koska sitä narsku ei tosiaan tunne. Narskullahan on todella huono itsetunto jota hän pönkittää alistamalla muita, luulisin että ennemmin se jätetyksi tuleminen on kolaus itsetunnolle ja sitähän narsku ei kestä. Narskulla pitää olla koko ajan uhri. Narsku myös kostaa heti kaikki pienetkin asiat jolloin et tee hänen mielensä mukaan. Henkilökohtaisesti en usko tuohon häpeä juttuun. Narsku pystyy täysi häpäisemään itsensä muiden silmissä ilman häpeää.

[orjapoika]

Sen sijaan hän kokee häpeää tapauksessa, jossa hänet jätetään huomiotta. Tämän takia NO CONTACT, jos suhde on päälaellaan!!!

Tuo on erikoisin piirre narsistissa. Äitini menettää pelihousunsa, jos häntä ei huomioida. Kerrostalon pihalla vastaan kävelevä naapuri ei tervehtinyt äitiäni, niin se aiheutti aivan suhteettoman mielipahan äidilleni. Vielä tunteja kohtaamisen jäljiltä, äitini puhisi kiukusta ja suunnitteli, kuinka hän ei enää ikinä puhu naapurille mitään.
Huomatuksi tuleminen on äidilleni tärkeää. "mitä pitäis tehdä, että huomattaisiin" tulee usein äitini suusta. Ja kyllähän niitä tekoja sitten löytyy. Häissäni järjesti metakan, jotta saisi huomiota ja muita tempauksia tässä vuosien varella yksin huomion vuoksi.

[KatariinaM70]

Luin nyt - minulle uutena - tätä viestiketjua häpeästä. Psykologiassa tämä häpeän tunne tiedetään yksilönkehityksen kannalta merkittäväksi tunnekokemukseksi. On loogista, että häpeän kokemisessa ja käsittelyssä on narsistinkin kohdalla jotakin mennyt vikaan.

Lapsen kehityksessä infanttivaiheessa (alle 2) jo opetellaan oman persoonan erillisyyttä ja erityislaatuisuutta, turvattomuuden/turvallisuuden kokemuksia, harjoitetaan omaa tahtoa ja havaitaan omien vaikutusmahdollisuuksien rajallisuus ja vaikka mitä. Yli 90% ensimmäisistä muistikuvista eri yksilöillä on leimaantunut pelon tai häpeän tunteella. Tuo kokemus on siis syvä ja raju?

Läheisriippuva äiti tuntuukin löytyvän aika monen narsistin takaa. Siinä mielessä tuo erillisyydentunteen kehittyminen on heikoilla. Osa narsisteista on myös kokenut vaikeaksi, jopa kieltäytynyt päivähoidosta, eskarista ja taistellut itsensä ulos niistä. Sosiaalustumisvaihe takkuaa, kun edellinen kehitysvaihe eli oman yksilöllisyyden kokeminen on häiriintynyt. Yleisesti ajatellaan että ihmiset siirtyvät, kykenevät siirtymään uuteen yksilönkehitysvaiheeseen, vasta kun edellinen kehitystehtävä on suoritettu. Minusta siis näyttää uskottavalta, että jotain kummaa tapahtuu narsistin yksilönhahmotuksessa ja hyvin varhain lapsuudessa, varsinkin kun usein sanotaan narsistin "jääneen uhmaikäisen tasolle". Hän koettelee huonolla käytöksellä, itsekkäillä teoilla, omien nautintojen ja mielenkkiinnon kohteiden itsekkäällä tavoittelulla, hallitsemattomilla tunteenpurkauksilla ympäristöään ja saa sitten kaiken anteeksi, koska on lapsi... Kun vielä ajatellaan miten tavarakeskeinen ja materialistinen n. 2 vuotias on, niin taas näen yhteyden narsistiin. Pikkulapsihan voi aivan hyvin vaihtaa leikkikaveria siihen jolla on paremmat lelut... Tässä yhteys narsistin laskelmoivaan ja materialistiseen maailmankuvaan?

Jos ajatellaan vielä narsistin halua voittaa vertailu, niin eikö tuo kateus ja sen muoto taaskin sovi tuon pikkulapsen ajatusmalliin? Vieläpä oidipaalinen vaihekin osuu tuohon varhaislapsuuteen - kuinka usein narsisti onkaan mies jolla on riippuva äitisuhde, ei juuri koskaan tiukan riippuva isäsuhde, joillakin narsistinaisilla kiinteä isäsuhde.... Kun tässä vielä summaa yhteen seksuaalisen heräämisen ensivaiheet, aikaan jolloin lapsi on itsekäs, tahtoileva materialisti, niin onko ihme että niin moni narsisti omaa srksuaalisia perversioita, esineellistää seksin ym.

[psykonuhri]

Psykopaattien taustalla on erittäin usein lapsena koettu hylkäämiskokemus, se että onko häpeän tunne se mikä sen aiheutta ei liene vielä tiedossa koska psykopaatin aiheuttaja on tieteeltä vielä aika hyvin piilossa.