Lähes yhdentoista vuoden avioliitto päättyi kun en enää kestä että pieni tyttäremme näkee miten äiti näyttää mallia hyvästä parisuhteesta. Pelkoa, itkua, huutoa, epätoivoa, täydellistä turtumistä - halu vain saada kaikki loppumaan. Ja on PAKKO jaksaa lapsen takia. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Terapiassa olen käynyt säännöllisesti jo lähes 2 vuotta - hiljalleen olen päässyt yli hulluksi tulemisen pelosta ja siitä, että olen vaan jotenkin käsittänyt kaiken väärin ja TÄLLAISTA tämän parisuhteen kuuluukin olla.
Avioero astui voimaan maaliskuun puolessa välissä. Mutta sohvalla majaileva narsisti ei muuta. Käyttää minua piikana. Pankiksi ei ole enää alkanut ja siksi saan osakseni julmaa mitätöintiä. Aurinko on minulle maan matoselle laskenut. Ravintola- ja elokuvalippuja sekä kortsuja taskut täynnä.
Olen sanonut vaihtavani lukot, olen sanonut että NYT olisi aika hakea kämppää, olen sanonut muuttavani itse lapsen kanssa (omasta talostani). MIKÄÄN ei mene perille. Haukkuu minut pystyyn (en koskaan ymmärtänyt, tukenut, rakastanut, auttanut,,,ja on ollut kanssani vain säälistä) ja pahoittelee kun olen sitten maailman yksinäisin ihminen kun hän lähtee. Draamaa ja hirveitä loukkauksia. En kykene järkytykseltäni edes puhumaan, joten tilanteet ovat hänen yksinpuheluaan. Seuraavana päivänä kun olen edelleen turta kaikesta informaatiosta, hän jatkaa normaalia elämäänsä. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Miten kenelläkään on pokkaa asua samassa tilassa toisen kanssa joka ei selvästikään sitä halua, tyhjentää ruokakaappi, vinkkailla että rahaakin tarvitsisi ja samaan aikaan loukata kaikella mahdollisella ja mahdottomallakin tavalla??? Luulisi, että olisi edes MUKAVA, jos jotain kerran haluaa.
Mitä vielä teen? Koen, että jos otan yhteyttä poliisiin, eivät voi auttaa ja sitten vasta saankin pelätä kotonani? Olen päättänyt, että tuo hirviö ei aja minua kodistani.
Alan olla jo ihan finaalissa