McBriden mukaan:
"Kaikkien narsistien äitien tyttäret joutuvat jossain vaiheessa antamaan periksi. Jokainen on ollut lapsi, eikä karski soturi, joutuessaan käymään taistelun toisensa jälkeen itseään etsiessään. Kukaan ei ole kyennyt täyttämään äidin odotuksia. Ne, jotka eivät ryhtyneet suoritusten avulla todistamaan äidin olevan väärässä, valitsivat vastakkaisen tien, kohdistivat vihan itseensä ja sabotoivat tietämättään omia ponnistelujaan.Tälläisen tyttären äiti on luonut tilanteen, jossa on mahdoton voittaa. Äiti ei tule koskaan hyväksymään tytärtään. Vihaisena äidille, tytär sanoo: ”Katso!. Todistan sinulle, etten voi olla se henkilö, jota minusta toivoit".
Itsetuhoinen tytär on ylisuorittavan sisaren sisäinen kaksonen. Vaikka heidän valitsemansa (?) polut ovat erilaiset ja he ovat luoneet toisilleen vastakkaiset elämäntyylit, heidän sielunmaisemansa ja tunneongelmansa ovat samanlaiset.
McBride esittää kirjassaan osuvat itsetuhoisuuden piirteet:
Luovuttaminen
Tuskan turruttaminen erilaisten riippuvuuksien avulla.
Jumiutuminen itsetuhoisiin elämäntyyleihin.
Alisuoriutuminen
McBriden mukaan omaa elämäänsä sabotoivan ihmisen toimintamallit ja tunneongelmat ovat yleensä keinoja, joilla selvitä epäterveestä lapsuudesta.
Ihminen tekee harvoin (jos koskaan) tietoisen valinnan itsetuhoiseksi ryhtymisestä.
Jos äiti (tai muu pääasiallinen hoitaja) ei pidä lapsestaan tai lapsi ei äidin mielestä ole tarpeeksi hyvä, lapsi alkaa uskoa olevansa epämiellyttävä ja riittämätön. Näin on etenkin narsistisessa perheessä. Ellei kukaan kyseenalaista tätä vääristymää ja näytä lapselle, että hän on kallisarvoinen, hän sisäistää äidin kielteiset uskomukset ja päättää lopulta, ettei voi olla muuta.
Kehityksen tuloksena ovat tunteet: surullisuus, tyhjyys, Ne voivat ajaa erilaisten keinotekoisten tunnelähteiden esim. alkoholin tai huumeiden äärelle, mitkä puolestaan syventävät epätoivoa.
Itsetuhoinen käyttäytyminen ei johdu lahjojen tai taitojen puutteesta vaan sisäisestä ristiriidasta. Ihminen haluaa tehdä jotakin, mutta hän on sisäistänyt ajatuksen, jonka mukaan hän ei saa tai ei osaa. "
Mun elämä on mennyt just noissa merkeissä.
Paljon on menetetty tämän takia. Niin paljon on jäänyt tekemättä, jäänyt puolitiehen, jäänyt tarttumatta, ollut tekemättä, ollut uskaltamatta, ollut sabotoitu.
Ennen kaikkea en ole rakentanut mitään itselleni, esimerkiksi työelämässä ja muutenkin saavutukset ovat jääneet kaikki alkutekijöihin tai toteutumatta tai kokonaan aloittamatta.
Pahinta on, että en edes tiedä, nyt kun uskaltaisinkin ehkä, että mitä oikeasti haluan tehdä. Mihin haluan satsata. Mikä on se minun juttu, mitä haluan tehdä..
Mihin olisin mennyt opiskelemaan, jos olisin saanut olla tasapainossa itseni kanssa ja tuntea itseni? Mutta minut ajettiin hulluksi ja alisuoritujaksi. Olen vain sinnitellyt pinnalla, koska olen aina tiennyt, että jos en pysy pinnalla, niin kukaan ei tule nostamaan veden alta minua, vaan sen jälkeen kaikki on menetetty, jopa oma henki. Ja ehkä jopa naureskellaan että noh niin sille sitten kävi, olihan se odotettavissa. On aina vaan jaksettava. Muiden elämä on tärkeämpää kuin minun ja muut käyttävät minua. Kuka minua on tukenut ja hoitanut? Ei kukaan. Minä olen se, jota on käytetty, piittaamatta minusta laisinkaan. Näin on aina ollut ja on edelleenkin, mutta muutosta on ilmassa, onneksi…..
Kukahan minä olisin ollut ilman sitä helvettiä, jonka jouduin lapsuudessani kohtaamaan? Itsekeskeinen, omaan napaansa tuijottava, toisia vähättelevä ja väkivaltainen äiti tai isä on iso helvetti, jota ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan, mutta ikävä kyllä niin moni joutuu
