Ei enää äiti, ei enää isä

[Wreck]

Miten päästä yli siitä, että omat vanhemmat eivät rakastakaan/ole kykeneviä rakastamaan lapsiaan ja lapsenlapsiaan, kuten normaalit, terveet ihmiset? Miten oppia hyväksymään ja elämään oman sisäisen tyhjyyden tunteen kanssa? Miten varmistaa, että itse kuitenkin kykenee rakastamaan omia lapsiaan aidosti? Miten selittää lapsilleen, miksi ukkia ja mummia ei voikaan enää nähdä? Ettemme enää koskaan voi nähdä heitä?

Narsistivanhempani pahoinpitelevät henkisesti sekä minua että lapsiani ja sanovat kuitenkin heti perään, että kyllä me sinua rakastetaan! Voin niin pahoin, että ei löydy sanoja.

[rajallinen]

Hyväksymällä pahan olosi joka sinulla on juuri nyt... hyväksymällä kaikki ne tunteet joita tunnet juuri nyt... myöntämällä että tuntuu niin pahalta juuri nyt. Uskomalla että vaikka juuri nyt tuntuu pahalta, sen hyväksyminen mitä kerrot, on totta, se on parasta jota voit tehdä itsellesi ja lapsillesi. Se tuntuu mahdottomalta juuri nyt että siitä voi selvitä mutta siitä selviää. Se tyhjyyden tunne on vain yksi tunne. Omalla kohdalla tunnistan että se oli tunne joka jäi "käteen" niin sanotusta "rakkaudesta" jota ei koskaan ollutkaan. Se tuntuu...hirveältä. Mutta -kun- aloin hyväksyä että kokemukseni henkisestä väkivallasta oli ja on totta, edelleen, aloin pikku hiljaa tuntea muitakin tunteita. Joille ei ollut tilaa aiemmin koska kaikki voimavarat meni jatkuvasti rajojen pitämisessä jolloin ei ollut tilaa itselle ja omille tunteille ja tarpeille, niitä ei kerta kaikkiaan kuullut.

Ilman nykyistä hoitosuhdetta, vertaisia, uudenlaisia ihmisuhteita, en olisi kestänyt sitä helvettiä. Taistelin hippunen kerrallaan itseäni hetkestä ja päivästä toiseen kunnes aloin yhä enemmän uskoa itseeni, kokemuksiini, siihen että kokemani on ihan totta. Järjen ääntä piti yllä lukeminen, muiden kokemukset, samaistuminen, omien kokemusten kirjoittaminen, vertaispuhelin, se että uskoin ja tiesin että tästä voi selvitä vaikkei siltä aina tuntunut.

Tästä on nyt puolitoista vuotta kun lopulta tajusin että ei, narsisti ei muutu. Vasta tänä kesänä, tarkemmin sanottuna tänään, tajusin että hovikaan ei muutu. Tajusin että olin alitajuisesti yhä toivonut että "joku" sieltä niin sanotusta perheestä, tietää ja ymmärtää ja hyväksyy myös mutta ei niin tapahdu. He eivät muutu. Väkivaltaa jatkuu ja tuntuu itse asiassa pahemmalta kun siihen on välillä saanut etäisyyttä ja näkee yhä selvemmin mitä teatteria se on. Toistuvaa kaavamaista teatteria jossa mikään ei ole totta.

Se että kysyt miten varmistaa että itse kuitenkin kykenee rakastamaan lapsiaan aidosti, on osoitus siitä että pohjimmiltasi rakastat heitä, välität heistä, vaikka tunnemylläkkä onkin ymmärrettävästi nyt melkoinen. Siihen itsekin uskoin kun minulle niin sanottiin: olin huolissani "järkeni menettämisestä" pahimpina aikoina mutta ei se järki mihinkään "mennyt", päin vastoin huusi aina vaan kovempaa kun yritin olla kuuntelematta. Se oli pelastukseni.

Usko itseäsi, usko se että sinusta tuntuu pahalta, hyväksy se, se on terve merkki että narsistin sanat ja teot tuntuu pahalta. Itsesuojelun vuoksi, itsesi ja lapsesi vuoksi, lakkaa odottamasta että narsisti/t muutuisi. Häpeän ja syyllisyyden takaa alkaakin tulla muitakin tunteita, tarpeita, joille ei ole ollut tilaa tulla kuulluksi aiemmin. Sinun häpeäsi ei ole sinun häpeäsi: kirjoita nuo sanat ylös.

Kirjoita, lue, jos voit niin hakeudu puhumaan luotettavalle taholle, vertaisryhmään, hanki terapeutti tai hoitosuhde, soita palveleviin puhelimiin, anna tunteiden tulla. Sulla on niihin lupa, sulla on lupa pitää itsestäsi huolta, sulla on lupa omiin rajoihisi. Elämä alkaa pikku hiljaa tuntua elämisen arvoiselta, sinä alat tuntua arvokkaalta, sellaiselta jota et ole ikinä kokenut. Alat saada ihmisarvosi takaisin, ihmisarvon joka sinulla on koko ajan ollut ja joka kuuluu sinulle mutta jota et ole tuntenut "ihosi alla". Sitä ei voi kukaan sinulta viedä.

Ja kyllä, kaikki tämä on pahin uhka narsistille. Että häntä ei tarvita. Mihinkään. Mutta sillä ei ole mitään väliä: sinulla on väliä. Sinun hyvinvoinnillasi on väliä, samoin kuin lastesi. Lapsesi tarvitsevat kaikista eniten sitä että sinä pidät huolta itsestäsi, lopettamalla odottamasta sitä että narsisti muuttuisi, lakkaamalla kuvittelemasta että "vielä on jotain jota voin tehdä "oikein" " suhteessa narsistiin. Et sinä voi. Se on kaikista vaikein hyväksyä mutta se tapahtuu kyllä ajan kanssa, usko pois.

Todellisuudessa et halua nimenomaan vanhempiasi takaisin, todellisuudessa haluat rakkautta joka on totta ja joka tuntuu todelta.Todellisuudessa rakastat itseäsi terveellä tavalla, vaikka ei juuri nyt tunnu siltä. Todellisuudessa haluat hahmottaa mitä on terve narsismi ja haluat alkaa tavoitella sitä suhteessa itseesi. Se tulee herättämään sinussa syyllisyyttä koska sinua on syyllistetty omista tarpeistasi mutta usko itseäsi ja toimi silti. Askel kerrallaan, opettele pitämään huolta itsestäsi. Tee itsellesi juuri sitä mitä toivoisit että sinulle tehdään: rakastetaan ja pidetään huolta, suojellaan, osoitetaan että olet turvassa ja arvokas juuri sinuna.

Totuus vapauttaa. <3

[rajallinen]

Yksi asia unohtui... Kun huomaat että "yrität ymmärtää" narsistia, "yrität ymmärtää" taustoja, yritä tunnistaa oma motiivisi siihen ymmärtämiseen. Voit hankkia tietoa ja ymmärtää ilmiötä, sairautta nimeltä narsismi mutta et voi "ymmärtää" narsistia. Ei sitä vaan voi ymmärtää vaikka kuinka haluaisi, ajan hukkaa. On ihan tervettä ettei sitä vain ymmärrä -miksi- se toimii niin kuin toimii. Tärkeintä on silti tajuta ettei se "yritän ymmärtää" auta vaan se aika on pois sinun ikiomasta toipumisesta ja selviytymisestä.

<3 Yritä ymmärtää itseäsi <3 Anna itsellesi lupa, tilaa ja aikaa.

[Wreck]

Kiitos rajallinen, tulen lukemaan näitä sinun sanojasi vielä moneen kertaan. Niin tärkeitä ne ovat.

[rajallinen]

Kiitos itsellesi Wreck

Tulin toissa iltana itse tänne keskellä jumittunutta pahaa oloa: johtuen siitä että narsisti ja hovi on pommittanut kesän aikana viesteillä jotka saivat minut lopulta voimaan pahoin.

Sinun lause "Narsistivanhempani pahoinpitelevät henkisesti sekä minua että lapsiani ja sanovat kuitenkin heti perään, että kyllä me sinua rakastetaan! Voin niin pahoin, että ei löydy sanoja." palautti minut muistamaan ja hahmottamaan mistä paha olo (taas) kumpusi: tämä kaksoisviestintä.

Kohdellaan kaltoin (mitätöidään, puhutaan puolesta, selän takana, manipuloidaan, syyllistetään, nöyryytetään, häväistään jne jne jne) ja samalla ollaan "kuin mitään ei olisi tapahtunut". Luin ensimmäisenä sinun viestisi ja alkoi ihan naurattaa: niin, tätähän se oli ja on ja tästä se paha olo kumpuaa. Kun ei tule kohdatuksi ja kohdelluksi ihmisarvoisena eikä kykene itse kohtaamaan ja kohtelemaan ihmisarvoisesti kun "ei siellä ketään ole kotona".

Omalla kohdalla kuormittava ahdistus tällä kertaa tuli siitä että olin kuvitellut että rajoitettu yhteydenpito olisi mahdollista. Toisaalta, ilman tätä rajusti rajoitettua yhteydenpitoa en olisi "päässyt eteenpäin" ts hahmottanut etäältä mitä tarkoittaa suora avoin rehellinen kommunikaatio.

Kesän aikana sain muutamia sähköposteja (narsistilta plus hovilta) ja jumituin pitkiksi ajoiksi miettimään mitä niihin vastaan. Hahmotin sitten selkeästi sen että suora kommunikaatio on täysi mahdottomuus narsistin+hovin kanssa. Hahmotin selvästi sen että kenenkään kuulumiset eivät ole heidän omia kuulumisia vaan jonkun toisen tai joidenkin toisten. Jos itse kerrot omia asioitasi (pinnallisia "kenen tahansa kuulumisia" koska henkilökohtaisia ei missään nimessä kannata kertoa ellei halua ehdoin tahdoin pahaa oloa) on otettava huomioon että ne ovat "julkisia" ts ne kulkeutuvat muunneltuina totuuksina eteenpäin. Narsistilla ei ole omia kuulumisia. Ei hän edes tiedä mitä hänelle itselleen kuuluu. Hän kertoo muiden kuulumisia ominaan, myös sinun. Kirjaimellisesti siten että jos narsistilta kysyy miten hän voi, hän vastaa vaikkapa "se ja se teki sitä ja tätä ja se tai se meni sinne tai tonne jolloin se tai tämä teki sitä tai tätä " jne. Jos häneltä kysyisi miltä se hänestä tuntuu että se teki tai sanoi sitä tai tätä, hän ei ymmärrä edes kysymystä ja katsoisi sinua kuin olisit huvittava, halveksuttavan idiootti jolle ei kannata mitään kertoa koska et ymmärrä mistään mitään. Tai sitten hän vastaisi vaikkapa "se on se ihanaa/kauheaa koska" riippuen siitä mitä hänen kuvitelmissaan -muut ajattelevat- . Sinun kuulumisiin hän suhtautuu aivan samoin. Hän on kateellinen jolloin vaihtoehdot ovat palvonta ja ihailu tai mitätöinti ja vähättely, riippuen tilanteesta.

Tämä oli kova pommi tajuta tai hahmottaa käytännössä. Hänellä/heillä ei ikään kuin ole minuutta. Hän ei ole vastuussa mistään. Hän on kuin tyhjä kuori joka elää kuvitteellisessa todellisuudessa, ainoa aavistus jostain tunteesta on pohjaton kateus.

Ei sellaisessa tunneympäristössä voi voida hyvin. On vain tervettä tunnistaa voivansa pahoin. Kaksoisviestintä jne saa aikaa jopa tunteen että menettää järkensä koska on vaikea hahmottaa mikä on totta. Kun on kasvanut sellaisessa tunneympäristössä, riippuvaisena ihmisestä tai ihmisistä jotka eivät ole mistään vastuussa ja samaan aikaan kuitenkin ajattelevat kaiken muiden kautta, "mitä muut ajattelevat", ei ole ihme että on kasvanut "kääntämään itselleen selkänsä". Kun ei tunteilleen eikä tarpeilleen ole saanut lupaa, nimiä, hyväksyntää, välittämistä, niitä ei ole itsekään kuullut. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä opetella <3

Itselläni on tällä hetkellä voimakas tarve saada tuntea että on hyvä asia kun suojelen itseäni ja pidän itsestäni huolta. Tämä on se tunne ja tarve jota ei voinut tuntea perheen kesken. Tästä nousee pintaan tunteita joita en ole aiemmin ihan kyennyt käsittelemään mutta nyt tunnen voivani. Kenelläkään ei ollut eikä ole "lupa irtautua hovista", kenelläkään ei ole "lupa voida hyvin". Kukaan ei saa olla oma itsensä, se on pahin uhka, pahinta mitä voi tehdä. Ja välttämättömintä oman itsensä takia, omien lasten takia, oman ja todellisten läheisten takia.

Josta tietenkin seuraa se että on mahdotonta olla aktiivisesti tekemisissä narsistin/hovin kanssa jos haluaa voida hyvin. Teoriassa on mahdollista olla tekemisissä rajatusti jos kykenee muistamaan että omia todellisia henkilökohtaisesti tärkeitä kuulumisia ei voi kertoa vaan on pysyteltävä täysin yhdentekevissä itselle merkityksettömissä asioissa. On kuunneltava itseään ja arvioitava onko se järkevää ja tuntuuko se itsestä hyvältä ratkaisulta vai onko kuitenkin parempi oman hyvinvoinnin kannalta lopettaa yhteydenpito kokonaan. Itsestäni on tuntunut ajoittain sekä että. Rajasin yhteydenotto mahdollisuuksia aivan minimiin enkä kykenisi "avaamaan mahdollisuuksia" koska se ei tunnu hyvältä. Rajojen veto narsistiin/hoviin on mahdotonta ilman että omat voimavarat kuluu jatkuvaan varuillaan oloon ja rajojen ilmaisuun jota ei kuitenkaan kunnioiteta. Sinulla ei vain ole merkitystä sinuna itsenäsi. Ainoa syy minkä takia pidän yhtä tiettyä yhteydenpito mahdollisuutta auki (kirjallista), kuuluu osastoon "sukulaisten häät tai hautajaiset". Muuta en odota enkä halua koska tiedän ettei niistä seuraa mitään muuta kuin kaltoinkohtelua ja pahoinvointia. Toisen vanhemman puolen suvun yhteydenpito tapahtuu vain narsistin kautta, se välittyisikö tieto minulle asti, en voi tosin edes tietää :DD

Olen niin kiitollinen siitä että on ihmisiä jotka ovat kertoneet omia tarinoitaan, kirjoittaneet kirjoja, perustaneet yhdistyksiä, välittäneet ja välittävät tietoa avoimesti. Muuten en olisi ymmärtänyt mistä on kyse, voisin edelleen pohjattoman pahoin tietämättä miksi, tietämättä että minun häpeä ei ole minun häpeä eikä ole minun tehtäväni kantaa muiden häpeää. Jokaikinen joka omaa tarinaansa kertoo on aarre. Tuntuu hyvältä kun on ihmisiä jotka haluavat pitää itsestään ja rajoistaan huolta.

[psykonuhri]

Miten päästä yli siitä, että omat vanhemmat eivät rakastakaan/ole kykeneviä rakastamaan lapsiaan ja lapsenlapsiaan, kuten normaalit, terveet ihmiset? Miten oppia hyväksymään ja elämään oman sisäisen tyhjyyden tunteen kanssa? Miten varmistaa, että itse kuitenkin kykenee rakastamaan omia lapsiaan aidosti? Miten selittää lapsilleen, miksi ukkia ja mummia ei voikaan enää nähdä? Ettemme enää koskaan voi nähdä heitä?

Narsistivanhempani pahoinpitelevät henkisesti sekä minua että lapsiani ja sanovat kuitenkin heti perään, että kyllä me sinua rakastetaan! Voin niin pahoin, että ei löydy sanoja.

Karmeeta luettavaa ja varmastikin totta! Ole ylpeä vaikkapa vain siitä että olet paljon parempi vanhempi lapsillesi kuin mitä sinun isä ja äiti ovat sinulle olleet ja lapset ovat sopeutuvaisia, jos ei heidän elämässään ole noita isovanhempia niin eivät he heitä osaa kaivatakaan ja se että lapsilla ei ole yhteyttä isovanhempiinsa ei ole mielestäni kovinkaan tuhoisaa noille lapsille, isä ja äiti ovat ne ylivoimaisesti ne tärkeimmät ihmiset heidän elämässään.

[Wreck]

Kiitos jälleen vastauksista. Täällä olen taas niitä lukemassa ja voimia hakemassa.

Olen nukkunut huonosti jo pitkään. Ei ole tavatonta, että herään yöllä kahden aikaan miettimään asioita. Narsistit heittävät uhrin päälle kauheita asioita. Sitten he sanovat, että juttu on loppuunkäsitelty ja on aika palata muihin aiheisiin. Tällaisen jälkeen tukea ja helpotusta ei saa hoviltakaan. Vain vahingoniloa ja vähättelyä.

Tätä kuviota minä olen miettinyt, uudelleen ja uudelleen. Yrittänyt löytää sille järjellisen syyn. On selvää, että minusta on levitelty selän takana valheita ja saatu minut tarkoituksella näyttämään pahalta ihmiseltä. Mikä on järjetöntä, sillä olen koko ikäni ollut kiltisti ja miellyttänyt muita! Eniten kauhistuttaa se, että omat vanhemmat toivovat minulle pahaa. He haluavat tuhota minut kokonaan eikä kukaan muu näe sitä. Hätä on todellinen. Välillä ajattelen kuolemaa. Pelkään myös, että menetän lapseni. En millään näe, että tulen koskaan olemaan turvassa näiltä ihmisiltä.

[Äippä]

[quote="Wreck"]Miten päästä yli siitä, että omat vanhemmat eivät rakastakaan/ole kykeneviä rakastamaan lapsiaan ja lapsenlapsiaan, kuten normaalit, terveet ihmiset? Miten oppia hyväksymään ja elämään oman sisäisen tyhjyyden tunteen kanssa? Miten varmistaa, että itse kuitenkin kykenee rakastamaan omia lapsiaan aidosti? Miten selittää lapsilleen, miksi ukkia ja mummia ei voikaan enää nähdä? Ettemme enää koskaan voi nähdä heitä?

Narsistivanhempani pahoinpitelevät henkisesti sekä minua että lapsiani ja sanovat kuitenkin heti perään, että kyllä me sinua rakastetaan! Voin niin pahoin, että ei löydy sanoja.[/quote]

Viestisi kolahti. Olen kokenut samaa omalta äidiltäni ja yritin vuosia kelvata ja tein kaikkeni sen eteen. Jossain vaiheessa huomasin, että elämä valuu hukkaan kun vaan yritän tehdä kaikkeni että kelpaisin tälle narsistille. Tajusin, että vaikka tekisin mitä ja miten päin, niin en tule koskaan kelpaamaan. Minua syyllistettiin, vähäteltiin, minusta valehdeltiin, arvosteltiin, haukuttiin ja lapsiamme nimiteltiin ja nöyryytettiin. Kaikkea shittiä en jaksa edes kirjoittaa. Mieheni sanoi, että olen käyttänyt kelpaamiseen niin paljon energiaa ja aikaa, että joskus täytyy vaan luovuttaa ja niin olen tehnyt. En ole missään tekemisissä, en käy heidän luona, en soita, en tapaa kun väkisin joskus juhlissa. Ei ole helppoa katkaista kaikkia suhteita ja varsinkaan kun on omasta vanhemmasta kiinni, mutta itse jouduin tekemään niin koska muita vaihtoehtoja ei ollut säilyttää omaa terveyttä ja oman perheen hyvinvointia. Joka kerta kun näimme jossain, niin tuli sellaista sanallista viestiä (henkistä pahoinpitelyä), että meni monta päivää taas koota itsensä ja sitä ennen oli purkanut syyttömiin oman perheen jäseniin pahan olon ja näin ei voinut jatkua. Lapsemme ei myöskään ole heidän kanssa missään tekemisissä eikä mieheni, eivätkä he halua olla tekemisissä. Narsistia kun ei voi muuttaa, mutta koin tärkeäksi vetää tiukat rajat mitä itse haluan ja missä ja kenen kanssa vietän aikaani. Aikaa on kulunut jo noin 10 vuotta ja pikku hiljaa helpottaa. Kaikista vaikeinta oli vaan lopettaa.

Selvästikin viestistäsi kuuluu, kuinka itse rakastat ja haluat rakastaa omia lapsiasi, muuten et edes kyseenalaistaisi sitä. Sinä et voi sille mitään, että he ovat vanhempiasi ja sellaisia kun he ovat, se ei johdu sinusta eikä ole sinun aiheuttamaa. Sinä olet arvokas juuri sellaisena kun olet, arvosti he sinua tai ei. Lapset on fiksuja ja osaavat lukea omia isovanhempiaan. En tiedä minkä ikäisiä lapsesi ovat, mutta muistan joskus viisaan Keijo Tahkokallion sanoneen, että kun lapset kysyvät asioista niin antaa heille mahdollisimman simppelin vastauksen, se usein riittää. Ei he vaadi "maailmoja syleilevää vastausta".

Toivon sinulle paljon voimia ja ennen kaikkea rohkeutta. "Kun laittaa yhden oven kiinni, niin sinulle tarjoutuu uusia ovia joita kannattaa rohkeasti avata." Tee sellaisia ihania, pieniä, arkisia juttuja mikä tuntuu hyvältä ja pystyt hetkeksi aina unohtamaan ikävät asiat ja ajan kuluessa se hetken pituus kasvaa, usko pois Lippu korkealle ja tsemppiä!

[Wreck]

Äippä, kiitos sanoistasi ja voimia sinullekin! Oletkin jo pitkällä, 10 vuotta erossa narsisteista, se on siis mahdollista

Tuttu kuvio tuo syyllistäminen, vähättely... Vakioarsenaali narsistien aselaukussa. Lastenlasten nimittely ja nöyryytys on tuttua minullekin. Se ei onneksi ehtinyt mennä pahaksi, kun aika pian tajusin, etten voikaan jättää heitä isovanhempiensa seuraan yksin. Piti aina olla valvomassa, ettei narsisti-isäni sano jotain ikävää lapsille tai narsistiäitini mulkaise ei-suosiossa olevaa toista lastani pahasti. Suosikkilasta hän oli aina halailemassa ja kehumassa, miten lapsi on kuin hän. Toisen lapsen kuulumisia hän ei jaksanut edes kuunnella. Tässä on hyvä herätyksen paikka, jos ei ole aiemmin tajunnut kuviota. Jos luulee narsistivanhempien olevan stanasta seuraavia, narsistiset isovanhemmat ovat pahinta.

[Äippä]

Kiitos Wreck. On narsisti kyllä niin erikoinen otus, että vaikka itse ei ole tekemisissä niin saan kuulla itseen ja lapsiin kohdistuvia syytöksiä sukulaisten kautta, koska narsisti puhuu heille omia vääristyneitä ja valheellisia puheita. Sitä on mahtunut näiden 10 vuoden sisään ja viimeisin tänään. Äitini oli syyttänyt minua mm. siitä kun en soita ja kerro mihin kouluun lapseni on lähtenyt, olen muuttunut kuulemma niin oudoksi että vanhempani ovat ihan ymmällään! Hän muuttaa tarinoita minusta sukulaisilleni mitä olen sanonut tai tehnyt ja miten mm. lapseni käyttäytyvät heitä kohtaan (kuulemma ei ole huomaavinaankaan) ja näin ollen mustamaalaavat lapsiamme. Yksi aikuisuuden kynnyksellä olevista lapsistamme sanoi, että "miks toi mummo tulee nyt esittämään jotain kyselemällä kuulumisia ym., eiksse tajuu et se aika meni jo kauan sitten?" Pää sauhuaa ja kun luulee ettei tunnu missään niin tuntuu silti. Meinasin jo mennä heidän pihaan ja puhumaan suuni puhtaaksi, mutta en anna heille sitä iloa! Olen sen tehnyt ennenkin, eikä tehoa narsistiin piirun vertaa. Alkaa tuntua siltä että isäni alkaa myös uskoa äitini perättömiä puheita, vaikka isän kanssa on voinut jutella muutama vuosi takaperin vielä ihan asiallisesti.

Opiskelemaan lähtenyttä lastani äitini on erityisesti halunnut pitää silmätikkuna ja käyttäytynyt ilkeästi häntä kohtaan lähes aina koska hän ei ole sellainen lapsi mikä vastaa äitini lapsi-ihannetta: kiltti, tottelee häntä aina, istuu hiljaa paikallaan, ei koskaan villiinny, vastaa kun kysytään jne...
Ei ole montaa vuotta aikaa kun tämä meidän kyseinen lapsi meni piiloon sängyn alle kun näki mummon ja vaarin tulevan pihaan. Ei tullut piilosta esiin vaikka mummo kuinka maanitteli että tuleppas katsomaan meitä (ei mummo onneks tiennyt missä lapsi oli). Lapsi oli piilossa kunnes auto häipyi pihasta, mutta nyt kiinostaisi tietää mihin kouluun kyseinen lapsi on mennyt... pullshit, pointti on vaan jälleen kerran syyllistäminen ja oman egonsa nostaminen.

On ne vaan sellassii näyttelijöitä, että oksettaa...