Tapasin elämäni miehen n10vuotta sitten ja taustalla on meillä molemmilla rikkonaiset suhteet ja lapsia aiemmista liitoista. Alusta asti oli selvää lasten olemassaolo ja kaikki sujui kuin tanssi... koin vihdoinkin löytäneeni sen todellisen sielunkumppanin, kaikki pitivät hänestä ja hänen älykkyydestään ja jutuistaan. Epärealistisia ajatuksia oli tuolloin jo mutta vaaleanpunaiset silmälasit päässä uskoin loistavaan tulevaisuuteen tämän charmikkaan miehen kanssa. Olen aiemmissta suhteistani ottanut siipeeni ja tutkinut omaa käytöstäni todella tarkasti ja tietyllälailla myös syyllistänyt itseäni vahvasti epäonnistumisesta.... koin että tarvitsen vahvan , miehisen miehen joka asettaa myös rajoja, tohvelisankaria en kaivannut. Kait tiedostamattani hakeuduin siis tähän liittoon josta on tullut myrkkyä meille kaikille ja olotilani kotona on lähinnä oksettava.
Avioliiton alkuaikoina jo tapahtui asioita joita pidin outoina / ei-normaaleina, mutta sysäsin ne mielestäni ja uskoin että itse en ole oikea ihminen kritisoimaan häntä... Meille syntyi yhteisiä lapsia ja olin kotona, todellakin sidottuna ja yleensä pyöritin koko arkea yksin, hänen reissatessa itselleen tärkeiden asioiden tiimoilla, niin työ-kuin vapaa-ajan jutuilla. Omia menojani ei ollut tänä aikana kuin muutama, nekin hyvin lyhyitä ja yleisesti ottaen matkani aikana sain n1h välein vähintään viestejä, joko kuinka ikävä hänellä on tai syyllistystä siitä kuinka lähdin, esim suuttumalla kun hän ei satu löytämään jotain lasten asiaa / siivousvälinettä / kuinka lapset on tehneet sitä tai tätä. Tämän oman lyhyen matkani jälkeen sain tästä omasta lähtemisestäni kuulla...yleensä aiheuttaen sen etten paljoa viitsinyt lähteä, korvaus siitä oli liian suuri. Omien matkojensa (saattoi olla 1-3vk reissussa) osalta vaikka tilanne olisi kotona ollut mikä, lähti hän matkalle ja minä tietysti pärjäisin ja hoitaisin kaikki kesken jääneet asiat ja muitakin joita sitten yhtäkkiä saattoi matkan aikana tulla mieleen...huolimatta kuinka kuormittunut olin tuona aikana. Viikko ennen matkaa alkoi jo huomionhaku siihen kuinka hän JOUTUISI lähtemään ja kuinka hänellä tulisi ikävä ja huomiota tuli antaa, 24/7. Matkan jälkeen samajuttu toistui, tosin hänellä takana NIIIN rankka reissu ja kuinka hänen täytyi nyt saada levätä ja toisaalta kuinka hänellä oli nyt paljon rästiinjääneitä töitä, olkoonkin että matka oli ollut töihin liittyvä virkistysmatka. Ja taas minä venyin...venyi ja venyin ja lapset ikävöi...elimme vuosia ns poikkeustilassa, sillä matkoja oli paljon, työmatkoja tosin useimmiten. Riitelimme paljon ja toisaalta rakastimme paljon.... jatkuva ylä-ja alamäki oli sietämätöntä. Mieheni työstä sen verran että hän on isossa asemassa ja koko liittomme aikana tämä k.o työ on ollut isossa asemassa myös vapaa-ajalla.... hän on ylpeä saavutuksestaan ja useimmiten myös liian tärkeänä siitä mikä hänen asemansa on...ihmisten ihailu hänen tekemäänsä työtä kohtaan on asia , joka saa hänet ponnistelemaan ja huomionhaku ja itsensä täydelliseksi kokeminen on jokapäiväistä. Elämämme pyörii tämän statuksen ympärillä. Status on myös tarpeen tuoda julki muille...
Menin töihin, sillä olin äitiysvapaavuosistani riippumatta huolehtinut tasavertaisesti perheemme raha-asioista, taloudellinen paine kasvoi suureksi. Koin myös että halusin olla itse jotakin muuta kuin palvelija kotona. Löysin mielekkään työn ja osoitin ensimmäisen kuukauden aikana olevani juuri oikealla alalla, alan vaativuudesta huolimatta, aloin tienata todella hyvin. Tämä oli mielestäni yksi käännetekijä suhteessamme... olen töissä missä 99% on miespuolisia. Mieheni on mustasukkainen ja omistushaluinen. Samantein aloin kuulemaan kuinka olen työpaikkani saanut pomon vällyjen välissä . Toisaalta hän oli hyvin ylpeä siitä kuinka hänen vaimo tekee hyvää palkkaa ja kuinka olen hyvä siinä mitä teen. Ulospäin hän oli maailman arvostavin aviomies, kotona en ollut mitään. En tiedä yhtään ainoata nimitystä mitä en olisi saanut näiden 10v aikana kuulla. Ei ole ollut väliä onko lapset kuulleet vai ei... kaikelle on löytynyt oikeutus....
Mieheni on äärimmäisen rakastava halutessaan ja tämä on pitänyt minut sairaalla tavalla kiinni tässä liitossa. Usko parempaan huomiseen, usko siihen että olinhan kenties ansainnut tämän, tai usko siihen että hän kuitenkin aina rakastaa minua, vaikka sanookin minusta kamalia asioita. Eräs ystäväni huolestui meilläkäydessään tietystä tapahtumasta, jonka päätteeksi sain perusteettomat haukut kaikkien läsnäolevien kuullen. Suhteemme jo ensimmäisistä vuosista alkaen mieheni haki kaikilta jotka sattuivat kulloisenkin erimielisyyden hetken tullen olemaan samassa tilassa, tukea ja kannustusta omalle oikeassaolemiselleen. Hän kuunteli vanhempieni kertomuksia nuoruusvuosistani ja käytti kertomuksia hyväkseen riidan tullen vääristäen mm vanhempieni sanomisia saadakseen minut uskomaan omaan väärässäolemiseeni ja että kuinka minä silloin nuorempanakin näin ja noin tein ja että omat vahempasikin olivat sitä mieltä. Asiayhteys ei kuitenkaan ollut sama, omat vanhempani eivät koskaan ole kertoneet muistoja antaakseen "aseita" minua vastaan, ne on syntyneet mieheni päässä
Tein töitä, hoidin lapset, yritin löytää myös aikaa itselleni, siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Ystävyyssuhteita en ole juurikaan pystynyt ylläpitämään, sillä en halua oikein ketään meille, koen ahdistavana sen että yleensä vieraiden kuullen löytyy aina joku mielipide / asia jossa minut voi muiden kuullen mollata. Yhdelle ystävälle olen asioita kertonut ja hänestäkin on leimattu tyhmä. Mieheni kävi lukemassa viestittelyjäni ja tästä kehittyi myös yksi valtava riita, keskittyen siihen kuinka minä en häntä arvosta ja että kuinka kehtaan muille häntä haukkua. Kuinka hän ei koskaan mollaa minua kavereilleen. Tämä pitää paikkansa, ainakin osittain...sillä suurimman osan kavereistaan/työtutuistaan hän pitää mielikuvassa että meillä on täydellinen liitto, täydelliset lapset, täydellinen koti, täydellinen vaimo jne....MUTTA sitten on nämä muutama "kaveri" joille hän saattaa riidan yhteydessä soittaa ja haukkua minut täysin pataluhaksi ja että kuinka hän aikoo mennä huoriin jotta pääsee eroon kamalasta ämmästä. En pysty puhumaan juurikaan puhelimessa sillä puhelun jälkeen kannanotto löytyy yleensä heti, halusin tai en, vähintäänkin siitä, kuinka miten minulla voi olla aikaa vastailla puhelimeen, eikä antaa aikaa perheelle...ja tämä siis yleensä yhden ainoan puhelun seurauksena. Tulos on etten enään vastaa kenellekään puhelimeen kotonaollessani.
Olen yrittänyt erota tilanteesta mutta mieheni on loistava manipuloimaan minua ja on tehnyt itsensä ja perheemme niin korvaamattomaksi että olen alkanut kyseenalaistaa omia päätöksiänikin. Ns.kulissit ovat kaatuneet, välit ovat katkeutuneet joihinkin suuntiin ja tuntuu että mitä enemmän pyristelen irti, sen lujemmin hän pitää kiinni.
Vaikka olemme muutaman kerran jopa yhteistuumin miettineet eroa vaihtoehtona, olen vahvasti sitä mieltä ettei miehelläni ole ajatustakaan erota oikeasti...hän suunnittelee yhteisiä asioita eteenpäin vaikka on juuri saattanut sanoa että hän on käynyt allekirjoittamassa vuokrapaperit. Hankin jopa itselleni asunnon, kun kävi ilmi ettei aikomuksia ollutkaan hänen osalta. Muutin jonka jälkeen lasteni kautta hän pääsi "hakemaan" minua takaisin...
Inhoan itseäni ja sitä mitä laitan läheiseni käymään läpi tämän miehen pyörittäessä elämääni.
Hän ei näe itsessään mitään vikaa, vaan syyllistää milloin ketäkin kaikista ongelmista....
Kodissamme on syvä negatiivinen ilmapiiri ja toisaalta epätoivoinen etsintä niille hyville hetkille....
En vain näe ulospääsyä, tiedän että tarvitsen apua, mutta mistä ???
Perheessämme on tietyllälailla myös väkivallan uhkaa, ei ehkä suoranaista, mutta sekin on ollut osana tätä piinaa...useimmiten sanallisena, uhoiluna.
Itse olen tyhjä, turta, en näe ulospääsyä. Kiitos kun jaksoitte lukea, nyt on pakko lopettaa, en uskalla enempää kirjoittaa, ettei mieheni ihmettele mitä teen...