Välien katkaisu

[Perpetua]

Olen katkaissut välini äitiini ja siskooni. Äidin kanssa ei ole ensimmäinen kerta ja siskonkin kanssa on joskus riidelty. Mutta nyt siis niin, ettei he voi tavoittaa minua puhelmella, somessa tai sähköpostilla.

Oli pakko tehdä näin rankka liike, koska äitini vain jatkoi haukkumistaan ja syyttelyään ja syyllistämistään, vaikka ihan nätisti pyysin edes pientä hengähdystaukoa. Oma elämäntilanteeni mm. lasten suhteen on sellainen, etten pysty käyttämään aikaa ja energiaa riitelyyn tai pyydellä anteeksi asioita joihin en ole syyllinen. Tämä kaikki sai alkunsa tällä kertaa siitä, että olin syömässä isäni (asuu ulkomailla) ja veljeni kanssa. Ei siitä sen tarkemmin tässä.

Nyt huomaan pohtivani tätä ratkaisuani. Että MINÄ olen se kamala ihminen ja teen väärin, vaikka tiedän, että todellakaan en ole. Kuinka päästä yli tästä tunteesta ja olla ihan varma, että oma elämä ja lapset ennen kaikkea, ovat niin tärkeitä ja arvokkaita, ettei minun tarvitse ottaa vastaan mitä kummallisempia syyttelyitä ja haukkuja keneltäkään.

Missä menee raja itsensä ja perheensä suojelun ja sukulaissuhteiden vaalimisen kanssa? Kuinka paljon pitää sietää ja jaksaa? Onko pakko antaa anteeksi? Onko pakko unohtaa?

[sätkynukke100]

Minä olen toiminut samoin parin sukulaisen suhteen ja tuntenut osittain syyllisyyttäkin siitä, vaikkei olisi tarve... On kans tuota jälkikasvua enkä jaksa ottaa negatiivisia asioita vastaan kaiken vastuun ym lisäksi. Tiedän hyvin mitä tarkoitat. Rajaamisen olen aloittanut jo muutamamia vuosia sitten.. Eiköhän meillä ole oikeus päättää, ketä meidän reviirillä hilluu... ja pahaa ei tarvi tänne tuoda (hyvää saa tuoda!").. Mä oon sitä mieltä asiasta. Älä sinä koe siitä syyllisyyttä... aika parantaa tässäkin asiassa. On kummallista kun välit pitää tosiaan laittaa totaalisen kylmäksi, niinkuin olen kanssa toiminut... että jaksaa itte taapertaa eteenpäin ja pitää huolta muista. Mä en jaksa enää "sietää" mitään ylimäärästä miltään sukulaisilta.. en yhdeltäkään.

[Wreck]

Ymmärrän teitä ja kannustan pitämään välit poikki, jos olette siihen ratkaisuun päätyneet. Viimeiseen astihan jokainen haluaa uskoa vanhemmistaan hyvää. Jos on pakko lähteä, silloin todella on pakko lähteä. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Itse olin pakotettu hautaamaan omat perhesuhteeni, kun minua alettiin ruotia jo lastenikin nähden ja miehestä puhuttiin tosi pahasti selän takana. Loukkaaminen, vertailu, saavutusten mitätöinti ulottui myös lapsiin. Se oli sairasta, eikä sellaista pitäisi sietää keneltäkään, varsinkaan omilta vanhemmiltaan.

Touhu alkoi vuosia sitten ja he hokivat jo silloin, että olen liian herkkä. Olin liian herkkä, kun pahastuin tai olin pahastumatta. He halusivat määrittää minut milloin miksikin ja sillä totuudella mentiin. Opin, että narsistien kanssa tulee peittää oma paha olonsa ja muutkin tunteet ja olla välittämättä. Kaikki tekemiseni ja sanomiseni riemastuttivat heitä suuresti Jos olisin pyytänyt hengähdystaukoa, äitinihän olisi riemastunut ja nauranut läkähdyksissään typerälle tyttärelleen.

Oman itsen tukahduttaminen alkoi viedä voimia ja aiheuttaa fyysisiä oireita. Mitä enemmän siedin, sitä röyhkeämpiä he olivat, sillä he halusivat minusta aina jonkin reaktion. Kuvaan astui myös matkiminen. Jopa lapsia matkittiin. Valehdeltiin ja kerskailtiin, miten sen ja sen lapsetkin sitä ja sitä mutta paremmin. Tai sitten muiden lapsille hankittiin kaikkea sellaista, mitä meidänkin lapsilla oli. Se meno oli oikeastaan aika hämmästyttävää, kuin olisi peilitalossa vieraillut. Viimeinen niitti oli sairaat seksuaalissävytteiset puheet. Ne yököttivät minua.

Nyt on ollut hiljaista, ollaan saatu olla rauhassa. Elämä tuntuu alun järkytyksen jälkeen ihan hyvältä. Aivan turvassa emme kuitenkaan ole. Sitä ennen pitäisi muuttaa ja laittaa tiedot salaiseksi.

Ei syyllisyyttä vaan rakkautta, voimia kohtalotoverit!

[Perpetua]

Kiitos näistä vastauksista!

Todellakin sitä kaipaa vain välillä vertaisilta kannustusta, koska kuitenkin todella isosta asiasta kyse. Mutta onhan tässä yli 40 vuotta taisteltu ja nöyrrytty ja itse päätynyt anteeksipyytäjäksi.

On niin uskomatonta, miten narsistiäiti osaa somessa esittää upeita aforismeja ja positiivista ajattelua, enkeleitä ja rakkautta. Todellisuudessa ollen niin julma ja ilkeä sekä sairaalloisen mustasukkainen muista ihmissuhteista.

[Shortlie]

Se on omituisen hämäävää kun narsisti äiti on yhteydessä tai yrittää tunkeutua läpi. "Love bombing". Saat erilaisia positiivisia viestejä ja alat epäillä, että teit todella väärän ratkaisun kun blokkaat häntä.

Karuinta asiassa on se, että sun äitisi eli pahoinpitelevä ja sairas ihminen esittää uhria. Ihminen, jonka pitäisi huolehtia susta lapsena ja opettaa sua pitämään puoliasi. Leikkii, että olet pahantekijä, että satutat häntä jne...

Tai en tiedä, että onko se edes leikkiä. Mun äidille se oli todellisuus, kun mä olin lapsi. Hän haki aina suojaa sitten muista ihmisistä, jotta sai itse oikeutuksen olla oikeasti ilkeä. Valitettavasti tän esityksen takia muutkin ihmiset pitivät mua karmeena lapsena. Hän myös tiesi mun siskon eristävän mua mun kavereista, mutta tää oli ihan ok. Äiti piti siitä, että istuin yksin olohuoneen lattialla.

Ite en pysynyt koskaan mukana siinä, mitä lapsena oikein tapahtui. Mua syytettiin jo 3-4v ikäisenä valehtelijaksi ja esittäjäksi. Mulle yleensä selitettiin outo tapahtumaketju, mihin en ollut oikeaati osallinen ja sitten mua vaadittiin pyytämään anteeksi asiasta. Useimmiten asia meni niin pitkälle, että käytettiin kylmää väkivaltaa, että pyydän anteeksi asiasta, minkä toinen ihminen keksi.

En voi kun sanoa, että mulla on todella rikkonainen lapsuus. Mun isä oli reissutyöläinen. Äiti ja sisko taas vihasivat miehiä...ja äiti on aina saanut tyydytyksen miesten alistamisesta.

Mä pääsin eroon 19v ikäisenä äidistä ja oikeastaan siitä eteenpäin olen ollut enemmän poissa hänen piiristään ja aloin pikkuhiljaa parantua. Oli jännä kuulla mun siskolta, että kuulemma: "mun äiti voi nyt hyvin kun kukaan ei alista häntä."

Mikä on aika ahdistavaa koska mun äiti oli kotona yliseksuaalinen = vilautteli itseään perjantaisin, eikä kuunnellut, että esim mä en 14v ikäisenä halunnut nähdä häntä alasti saunan jälkeen.

Mä voin erittäin pahoin poismuuton aikaan. En olis voinu olla enää päivääkään sen sekopään kotona. Se, että kärsin todella vakavasti psyykkisestä kiusasta tuntui karmealta, mutta se että tää sairas ihminen esittää uhria..On tosi vaikeaa.

Mun sisko siis aikalailla uskoo yhä kaiken, mitä mun äiti puhuu ja mä olen täys narsisti hänelle. Tämän hän on tehnyt mulle selväksi jo vuosia ja kohtelu on täysin kylmää mua kohtaan. En ole tilannetta pystynyt muuttamaan käyttäytymällä toisin, koska minä olen aina syyllinen...vaikka en tietäisi miksi...Hän voi suuttua ilman syytä ja olla vihainen mulle, enkä voi kun arvailla miksi.

Tää on mun kylmä ympyrä. Perheen sisällä en voi tehdä asioita oikein.

Mä olen tehnyt töitä pysyäkseni erossa perheestä, mutta syyllisyys on välillä kova, kun blokkaan heitä. En vaan voi järjellä uskoa, että tällaista tapahtuu oikeasti. Se ei tunnu todelliselta. Olis helpompaa uskoa olevansa itse hullu.

[Wreck]

Joo, narsistin uhriutuminen on uskomatonta teatteria ja on hirvittävää, että se useimmiten menee täydestä ihmisiin. Pahoinpitelijän naamio voi vaihtua marttyyrin naamioon sekunneissa. Narsisti on voinut hetki sitten pahoinpidellä uhrinsa henkisesti sairaalakuntoon, mutta kun joku toinen astuu huoneeseen, narsisti onkin yhtäkkiä kiltti, rauhallinen tai hyvin järkyttynyt, ja syyttää uhriaan pahoinpitelijäksi.

[Perpetua]

Toi uhriutuminen on todella järkkyä. Mun mutsi syyttää mua hänen sydäntaudistaan, vaikka aiemmin syynä oli geenit. Todellisuudessa ihan elämäntavat... Kaikki toki on aina muiden syytä, hänessä ei ole koskaan mitään syytä mihinkään.

Nyt kun etäisyyttä on, on aika karua huomata, miten mieleen nousee haukkumiset ja muut kohtaukset... ja monet asiat millä hän on nostanut itseään jalustalle. Kaikki positiivinen on aina hänen ansiotaan - onhan hän tehnyt minut (ja olen elämäni hänelle velkaa. Kyllä näin on mulle sanonut.) Jos saan vaikka lapsilta jonkun positiivisen kommentin, niin toki hän on saanut sen myös. Mikään ei voi olla vain toiselle ja vain jonkun ihan omaa ansiota.

[Shortlie]

Toi uhriutuminen on todella järkkyä. Mun mutsi syyttää mua hänen sydäntaudistaan, vaikka aiemmin syynä oli geenit. Todellisuudessa ihan elämäntavat... Kaikki toki on aina muiden syytä, hänessä ei ole koskaan mitään syytä mihinkään.

Nyt kun etäisyyttä on, on aika karua huomata, miten mieleen nousee haukkumiset ja muut kohtaukset... ja monet asiat millä hän on nostanut itseään jalustalle. Kaikki positiivinen on aina hänen ansiotaan - onhan hän tehnyt minut (ja olen elämäni hänelle velkaa. Kyllä näin on mulle sanonut.) Jos saan vaikka lapsilta jonkun positiivisen kommentin, niin toki hän on saanut sen myös. Mikään ei voi olla vain toiselle ja vain jonkun ihan omaa ansiota.

Tää on kai aika yleistä tällä foorumilla, mutta musta tuntuu melkein kun olisit tuntenu mun äidin. Niin samanlaista on käytös.

Tuota puolta en ollut edes muistellut hetkeen, kuinka sun hyvät teot ja saavutukset on yleensä äidin ansiota..Ei sun omaasi. Mulla myös mun vanhempi sisko tykkää omia mun toimintaa välillä.

Pahimmillaan ainakin musta tuntuu siltä, että olen vain joku esine, jota heidän täytyy hallita. Ikäänkuin mulla ei olis omaa tahtoa ja omia tunteita + toimintatapoja. En ymmärrä tätä ollenkaan millään tasolla enää!

Heikkoina hetkinä vertaistuki on kyllä kullanarvoista. Kiitos teille molemmille Wreck ja Perpetua.

[Perpetua]

Se uskomaton onnistui taas luikertelemaan mun aamuun, sähköpostilla. Taas lisää valheita ja perättömiä syytöksiä. Helvetti että tuntuu et sekoon! Mistä se keksii noita vai onko mun muistissa ja ymmärryksessä jotain pahasti vialla?

Kävin tuolla narsisti ja some -keskustelussa, mutta siellä oli jutut menny breiviikiin. Mutta siis mutsihan on pyytänyt kavereiksi kaikki meidän lasten ystävät, eikä moni kehtaa olla hyväksymättä. Toinen, mitä se harrastaa on se, et jakaa esim mun ottamia kuvia ominaan tai vaikka mun lasten kuvia ihan julkisesti, eikä ne halua. Hänellä on myös paljon kavereita vain somepiireistä, joita ei ole ikinä tavannutkaan. Omat ystäväthän kaikkoavat, vain muutama kaveri lapsuudesta on tekemisissä. Eikä myöskään hänen sisarukset jotka vielä elossa, ole tekemisissä... kertoo ehkä jotain sekin..

[Shortlie]

Ainakin mun korvaan/silmään kuulostaa siltä, että sä saat paljon suorempaa kuraa niskaas, mitä meijän suunnalla tulee. Meillä nää sairaat ihmiset vaikuttaa passiivis-aggressiivisesti. Eli mun ja sisaren yhteiset kaverit voi alkaa käyttäytyä omituisesti + sukulaiset.

Mun äidillä on kai yksi "ystävä", joka on hänen siskonsa. Häntä äiti vihaa yli kaiken ja ihan kaikesta. Itse en tätiäni kovin hyvin tunne, mutta en ole koskaan häntä nähnyt samassa valossa äitini kanssa. Mulle täti on ollut paljon tasapainoisemman oloinen heistä kahdesta.

Eipä meilläkään elossa olevat sukulaiset käy äidin luona. Ei ole käyny vuosiin. Nyt kun asiaa ajattelee, niin ihmekös tuo..

Voin myös kertoa, että itelläkin meinaa järki mennä, jos äitini kanssa pitää puhua menneisyydestä. Emme muista asioita samoin ja lähinnä tuntuu, että hän keksii kokoajan asioita päästään.

Viimeks mä aloin seota kun kuuntelin häntä ja ajauduin blokkaamaan hänet samantien kun pääsin kotiin. Mitä kävin asioita läpi jälkeenpäin, niin mun mielestä hän leikkaa aina paloja menneisyydestä ja yhistelee niitä sitten aina sen mukaan, mikä voisi parhaiten tässä päivässä mennä läpi(+ palvelee hänen tarkoitusperiään).

Harvemmin täysiä totuuksia tulee läpi, mutta välillä niitäkin, koska hän tietää nykyään, että mä tarkistelen asioita välillä. (Hänen kohdallaan aina)