pieni tarina ystävästä

[rodnina]

Tätä aloin miettimään kun jälleen ystäväni suuttui minulle pienestä ja olemattomasta asiasta toistamiseen.
Olen tuntenut ystäväni yli 10 vuotta. Emme kuitenkaan ole aikaisemmin ole olleet tekemisissä toistemme kanssa aktiivisesti.
Sitten tapahtui käänne kun ystäväni erosi ja maailma tuntui kaatuneet hänen päälleen. Tällöin astuin hänen arkeensa. Hän ei luota ihmisiin, on pidättyväinen, enemmänkin työntää läheisensä pois kuin ottaa avosylin vastaan. Hän ei puhua asioistaan mielellään muille.
Pikku hiljaa hän on avannut ihan vähän itsestään ja kertonut pieniä palasia itsestään. Hän on kertonut että, tietää että, olen rehellinen ja hän luottaa minuun. Olen auttanut häntä monessa asiassa, melkein aina kun hän apua pyytää olen mennyt hänen avuksi. Olen paljon kuluttanut vapaa-aikaani hänen kanssaan.
On tuntunut että. meillä on paljon jotain samaa ja olemme kokeneet lapsuudessa paljon huonoa. Hän ei ole kertonut näitä lapsuuden aikaisia asioita minulle mutta, jotenkin vaan tiedän ja tunnen että hänen lapsuus ei ole ollut mikään helppo. Kun olemme olleet yhdessä niin meillä on paljon samoja ajatuksia eri asioista, välillä kun sanomme jotain niin puhumme kuin samalla suulla. Tunne kuin olisimme aina tunteneet toisemme.
Sitten eräänä päivänä kaikki kääntyi hetkessä päälaelleen. Olin kuulemma sekaantunut hänen parisuhde asioihinsa kun kerroin hänen kaverille että minulle ventovieras ihminen oli tullut kertomaan minulle miksi ystäväni oli ex: tään eronnut. Yritin soittaa hänelle ja laittaa viestejä mutta, en saanut mitään yhteyttä häneen jotta olisin voinut selvittä asian. 1,5 viikkoa meni ja menin hänen luonaan käymään ja pelkäsin että, hän huutaa minulle mutta, hän oli ihan hyvällä tuulella. Asiaa hän ei halunnut enää käsitellä ja annoin sitten asian olla.
Meni muutama viikkoa ja autoin häntä taas arjen asioissa ja jälleen oli ihan kivaa tehdä yhdessä asioita.
Hän pyysi apuani ja minä menin. kunnes muutaman viikon kulutta sain häneltä tulisen puhelun jossa hän jälleen syytti minua asiasta ja asia oli tosi olematon. Yritin taas ottaa häneen uudestaan yhteyttä ja hän ei halunnut puhua taikka saatikka nähdä minua. Menin uhkarohkeasti hänen luo jolloin sain lisää hänen kiukkuaan ja raivoaan päälleni. Annoin hänen huutaa. Hän ei pitänyt siitä että menen hänen luokseen sopimatta ja jos hän ei ota yhteyttä niin hänen luokseen ei saa kuulemma mennä.
Aikaa kuluu muutamia päiviä ottaa ystäväni yhteyttää, ihan kun mitään ei ikinä olisi tapahtunutkaan.
Huomaan myös itsestäni että minulla on vaikea päästää irti hänestä. Meillä on niin paljon puntarissa hyvää. Tiedän myös että jos ystävyys jatkuu niin näitä samankalataisia räyhäämämistä tulee lisää.

Jos tekstini jollain toi mietteitä niin sana on vapaa. Minä epäilen että, ystäväni on ohut nahkainen narsisti

[satupäivikki]

Kummallinen käytös ystävälläsi, kovin yksipuoliselta ystävyydeltä vaikuttaa. Eikö hän parisuhteensa aikana halunnut olla yhteydessä, ja miksi niin? Kuulostaisi siltä, että hän käyttää empaattisuuttasi hyväkseen.

[Marsupilami]

Kuulostaa tosiaan hieman oudolta.
Ja jokseenkin tutulta. Narsistin lapsena olen herkästi kerännyt ympärilleni ihmisiä, joilla on narsistista taipumuksia. Olen parantumisprosessini aikana joutunut katkomaan useamman tällaisen ihmissuhteen, huomatessani, että ne
eivät ole olleet tasa-arvoisia tai hyväksi minulle.

Viimeisin ja vaikein oli parhaan ystäväni jättäminen. Meillä oli paljon hyvää suhteessamme, mutta hän sai toistuvasti myös järkyttäviä raivokohtauksia, ilman selkeää syytä. Tai no, kuulemma syy oli aina minussa, jossakin mitä sanoin, äänensävyssä tai lauserakenteessa suurinpiirtein. Hän löysi usein lauseitani vihamielisiä merkityksiä joita siellä ei todellakaan ollut. Luultavasi omaa epävarmuuttaan.

Hänen lapsistaan en uskaltanut lopulta lainkaan puhua, koska hän herkästi koki minun arvostelevan silloin lapsiaan tai häntä äitinä. Hänellä oli todettu epävakaa persoonallisuus, mutta väitti jo parantuneensa siitä.

Kun yritin puhua hänen kohtuuttomista raivostumisistaan ja selvittää asioita keskustelmalla, hän hyökkäsi heti ja huusi, ettei minulla ole oikeutta häntä arvostella ja on väärin että yritän tehdä hänestä sairasta mitä hän ei enää ole, eikä hän aio sietää sellaista. Hän ei antanut minulle koskaan suunvuoroa ja keskeytti lauseitani ja huusi puheeni päälle toistuvasti. Kun huomautin asiasta hän käänsi jutun niin että se olen minä joka ei anna suunvuoroa Lopulta päädyin aina itse pyytelemään anteeksi, moneen kertaan ja suunnilleen ryömimään hänen jaloissaan henkisesti että sain anteeksi.

Aina anteeksipyyntöä ei edes hyväksytty. Kerran hän kieltäytyi hyväksymästä anteeksipyyntöäni, koska en kuulemma ymmärtänyt täysin millä häntä olin loukannut. Sitä sattuikin usein, sillä koskaan ei voinut tietää milloin ja mistä asiasta raivarit tulivat.
Kerran puhuin liikaa kuulemma menneistä ja se oli väärin, kerran en ollut ymmärtänyt hänen lapsensa erityisyyttä. Kohtelin lapsiamme eriarvoisesti kuulemma ja hän koki että arvostelen häntä äitinä toistuvasti. Tosin hän syytti myös minun poikani viaksi sitä, että hänen poikansa käyttäytyi huonosti.
Kun hänen poikansa heitteli palloja omaa poikaani päin ja oma poikani pyysi ensin lopettamaan ja poistui sitten tilanteesta, kaverini selitti että Minun pojallani on kuulemma jotenkin huono vaikutus hänen poikaansa, muiden kanssa hän käyttäytyy kuulemma ihan hyvin. Aina kun hänen poikansa käyttäytyi huonosti se oli siis minun lapseni vika.

Olin usein ystäväni syytöksistä hämilläni ja kyselin jopa muilta ystäviltäni että olenko sellainen ihminen kuin hän sanoo? Aloin epäillä itseäni ja omaa mielenterveyttäni. Toiset ystäväni sanoivat että vika ei nyt ole minussa.

Ystäväni sai samanlaisia raivokohtauksia myös aviomiehelleen, joka tuntui olevan usein aivan yhtä ymmällään raivostumisen syistä. Lapsille hän ei raivonnut ja äitinä hän oli aivan upea, joten narsisti hän ei ole, mutta epävakaus kyllä pahasti on vielä ongelma vaikka hän toisin väittääkin.

Toistuvat raivarit veivät kuitenkin niin paljon energiaa, sekä se etten enää uskaltanut puhua mitään raivareiden pelossa, että luovutin ja pistin ystävyydelle stopin.

Kyseisen ihmisen kanssa eläminen oli kuin jatkuvaa munakuorilla tai miinakentällä kävelyä.
Jatkuva itsesensurointi, pelko ja toistuva huudot ja anteeksipyytämiset kävivät liikaa voimille.
Viimeisen puolivuotta ystävyydestämme en oikeastaan edes pitänyt yhteyttä ystävääni, koska en enää jaksanut tapella.

Kun lopulta laitoin ystävyyden poikki ja mainitsin ( tekstiviestillä toki, koska puhelimeen hän taas huusi niin etten saanut mitään sanotuksi) etten jaksa syyttelyään ja aiheettomia raivokohtauksiaan ja siksikään en ole pitänyt yhteyttä enää, hän ilmoitti ettei hänkään halunnut pitää yhteyttä harjoittamani jatkuvan henkisen väkivallan takia.( mitä tämä henkinen väkivalta oli en varmaan saa koskaan tietää)
Jotenkin koin jälkeenpäin huvittavana tilanteen, jossa joutuessaan syytetyksi raivokohtauksista ja huudosta, kyseinen ihminen saa raivokohtauksen ja huutaa ettei se pidä paikkaansa

Olen (ystävienkin mielestä )se viimeinen ihminen joka harjoittaisi henkistä, tai muutakaan väkivaltaa ketään kohtaan. Olen ihan liian kiltti ja yliempaattinen siihen. Ongelmana on ollut ylikiltteys elämässäni enemminkin.( niinkuin monilla narsistin lapsilla) Onneksi muut ystäväni ovat palauttaneet minut maanpinnalle kun olen alkanut epäillä itseäni.

Huonoon ystävyyssuhteeseen ei siis kannata jäädä. Jos ystävyys ottaa enemmän kuin antaa, siinä ei ole järkeä eikä se ole tasa-painossa.

[Alexanderi]

Viimeisin ja vaikein oli parhaan ystäväni jättäminen. Meillä oli paljon hyvää suhteessamme, mutta hän sai toistuvasti myös järkyttäviä raivokohtauksia, ilman selkeää syytä. Tai no, kuulemma syy oli aina minussa, jossakin mitä sanoin, äänensävyssä tai lauserakenteessa suurinpiirtein. Hän löysi usein lauseitani vihamielisiä merkityksiä joita siellä ei todellakaan ollut. Luultavasi omaa epävarmuuttaan.

Hänen lapsistaan en uskaltanut lopulta lainkaan puhua, koska hän herkästi koki minun arvostelevan silloin lapsiaan tai häntä äitinä. Hänellä oli todettu epävakaa persoonallisuus, mutta väitti jo parantuneensa siitä.

Kun yritin puhua hänen kohtuuttomista raivostumisistaan ja selvittää asioita keskustelmalla, hän hyökkäsi heti ja huusi, ettei minulla ole oikeutta häntä arvostella ja on väärin että yritän tehdä hänestä sairasta mitä hän ei enää ole, eikä hän aio sietää sellaista. Hän ei antanut minulle koskaan suunvuoroa ja keskeytti lauseitani ja huusi puheeni päälle toistuvasti. Kun huomautin asiasta hän käänsi jutun niin että se olen minä joka ei anna suunvuoroa Lopulta päädyin aina itse pyytelemään anteeksi, moneen kertaan ja suunnilleen ryömimään hänen jaloissaan henkisesti että sain anteeksi.

Aina anteeksipyyntöä ei edes hyväksytty. Kerran hän kieltäytyi hyväksymästä anteeksipyyntöäni, koska en kuulemma ymmärtänyt täysin millä häntä olin loukannut. Sitä sattuikin usein, sillä koskaan ei voinut tietää milloin ja mistä asiasta raivarit tulivat.

Olin usein ystäväni syytöksistä hämilläni ja kyselin jopa muilta ystäviltäni että olenko sellainen ihminen kuin hän sanoo? Aloin epäillä itseäni ja omaa mielenterveyttäni. Toiset ystäväni sanoivat että vika ei nyt ole minussa.

Toistuvat raivarit veivät kuitenkin niin paljon energiaa, sekä se etten enää uskaltanut puhua mitään raivareiden pelossa, että luovutin ja pistin ystävyydelle stopin.

Kyseisen ihmisen kanssa eläminen oli kuin jatkuvaa munakuorilla tai miinakentällä kävelyä.
Jatkuva itsesensurointi, pelko ja toistuva huudot ja anteeksipyytämiset kävivät liikaa voimille.
Viimeisen puolivuotta ystävyydestämme en oikeastaan edes pitänyt yhteyttä ystävääni, koska en enää jaksanut tapella.

Kun lopulta laitoin ystävyyden poikki ja mainitsin ( tekstiviestillä toki, koska puhelimeen hän taas huusi niin etten saanut mitään sanotuksi) etten jaksa syyttelyään ja aiheettomia raivokohtauksiaan ja siksikään en ole pitänyt yhteyttä enää, hän ilmoitti ettei hänkään halunnut pitää yhteyttä harjoittamani jatkuvan henkisen väkivallan takia.( mitä tämä henkinen väkivalta oli en varmaan saa koskaan tietää)
Jotenkin koin jälkeenpäin huvittavana tilanteen, jossa joutuessaan syytetyksi raivokohtauksista ja huudosta, kyseinen ihminen saa raivokohtauksen ja huutaa ettei se pidä paikkaansa

Olen (ystävienkin mielestä )se viimeinen ihminen joka harjoittaisi henkistä, tai muutakaan väkivaltaa ketään kohtaan. Olen ihan liian kiltti ja yliempaattinen siihen. Ongelmana on ollut ylikiltteys elämässäni enemminkin.( niinkuin monilla narsistin lapsilla) Onneksi muut ystäväni ovat palauttaneet minut maanpinnalle kun olen alkanut epäillä itseäni.

Huonoon ystävyyssuhteeseen ei siis kannata jäädä. Jos ystävyys ottaa enemmän kuin antaa, siinä ei ole järkeä eikä se ole tasa-painossa.

Koin tarinasi eri osioita kuin omasta suhteesta exäni kanssa vuoden takaa (olen kirjoittanut siitä tuohon omat tarinat -palstalle). Hän ei kyennyt ottamaan vastaan mitään neuvoja tai palautetta joka koski erityisesti hänen äitiyttään. Kyseenalaistin kuulemma liikaa vaikka saatoin vain antaa neuvon että pitäiskö teidän jutella aiheesta x lapsesi kanssa. Vuorokauden mykkäkoulu saattoi olla seurauksena. Myös tuo päälle puhuminen, ei kuunnella toista ollenkaan. Tuntuu että narsistinen ihminen ei keskustele vaan julistaa ja pitää monologia jota alamaiset kuuntelee ja nyökyttelee.

Laitoin itsekin myöhemmin ystävyytemmekin poikki vedoten mm hänen henkiseen väkivaltaan. Hän hyökkäsi jotenkin about näin "se henkinen väkivalta jota sä harjoitat nyt mua kohtaan on aivan kohtuutonta". Uskon että tapauksessasi on kyse jostain narsismista, jos hän saa kaadettua sinun päällesi ikävää oloa ja tunnet että et ansaitse sitä. Yrittää saada sinut voimaan pahoin ja samalla miettimään omaa mielenterveyttäsi. Niin tuttua.

[GrayRock]

On tietysti vaikea sanoa mitään varmaa siitä, onko aloittajan ystävä ohutnahkainen narsisti vaiko ei, mutta mielialojen voimakas vaihtelu ei myöskään sulje sitä vaihtoehtoa pois.

Ex-vaimon mielialoista oli aina hyvin vaikea saada kiinni ja hänellä tuntui usein olevan sellainen käsitys, että minun pitäisi jotenkin telepaattisesti tietää paitsi se, millä tuulella hän on, mutta myös se, miksi. Itselläni on se valitettava taipumus, että uskon usein toisen huonon mielialan ja kiukuttelun aiheutuvan syystä tai toisesta minusta. Tämä johtaa siihen, että yritän avata keskusteluita ja selvittää asiaa. Saatoin kuulla, että "etkö tajunnut että mulla on kuukautiset!" tai jotain vastaavaa. Erityisesti kuukautiset olivat aina oikeutus käyttäytyä miten tahansa, koska pää ja vatsa olivat niin kipeät.

Toinen silmiinpistävä piirre oli siinä, että hän saattoi raskaankin keskustelun jälkeen olla kuin mitään ei olisi puhuttu. Ei hän toki itse paljon mitään sanonut, mutta oli keskustelun aikana usein jännittynyt ja sulkeutunut. Hänestä piti lypsämällä lypsää vastauksia, mutta aivan yhtä hyvin hän saattoi sanoa "ettei ole hyvä analysoimaan tunteitaan." Tuollainen kommentti edusti hänen suustaan kyllä suurinta mahdollista avoimuuden tasoa.

Oman käsitykseni mukaan herkkänahkainen narsisti pyrkii suhteessa luomaan sanattoman käytännön siitä, että negatiivisista ja vaikeista asioista ei vaan saa puhua. Jos puhut, hän näyttää miten ahdistavaa keskustelu on ja empaattisena ihmisenä annat asian usein olla. Ohutnahkainen narsisti voi tirauttaa vaikkapa kyyneeleen, jos keskustelua (usein puolison monologi) ei muutoin saa loppumaan. Tätä narsisti ei välttämättä tee tietoisesti tai ilkeyttään, vaan kyseessä on olettamukseni mukaan epäterve selviytymiskeino. Ex-vaimo ajautui välillä myös transsimaiseen tilaan ja väitti, ettei edes oikein kuullut mitä olin puhunut. Valitettavaa tilanteessa on myös se, että vaikken koskaan huutanut hänelle ja olin oppinut esittämään asiat ilman syyttelyä, hän käänsi asiat tavalla tai toisella päälaelle uhriutuen voimakkaasti. Niinpä meillä harvemmin mistään syvällisemmästä keskusteltiin eikä varsinkaan riidelty ennen kuin vasta sitten eron jälkeen. Ja silloin taas olin jo ehtinyt tajuta mistä tuulee ja siksi sain hillittyä itseni, vaikka päähän ottikin.

[sätkynukke100]

Sana monologi pisti tuolta välistä silmään. Sitä on kans tullut rakentavassa mielestä tehtyä, mistä ei ole yhtään mitään hyötyä. Narsistiset ihmiset vain kieputtelevat sen jälkeen toisen syyllisyyteen, vaikka toisen kohtelu on huonoa..ja siitä toinen yrittää keskustella ja käyttää energiaansa siihen aivan turhaan. Että kehdataankin Heitä moittia. Olen kärsinyt traumatisoivista tilanteista ja huutanut tuskaani... yrittänyt sanoa, "ei toista voi kohdella noin!".. Oksettavaa. Aivan ristiriitaista ja päälaelleen menee asiat.... joka tapauksessa kaikki on lopuksi uhrin syytä. Heillä on oikeudet tehdä ja sanoa mitä vain.. mutta kenelläkään EI OLE OIKEUTTA MOITTIA heitä. Suuri loukkaus..

Tuli vielä mieleen.. kun pahimmin oli tuskaa ja ahdistusta, pääsi vielä Hänen puhelimensa estolistallekkin lisäksi.. kun yritti kertoa pahaa oloaan ja mistä kärsimys sai alkunsa. Kun itse on heikoimmillaan muutenkin, kääntää selkänsä lähinnä ja potkii päähän. Huomio pitää pysyä Hänessä.

[GrayRock]

Tosiaan narsisti syytti minua jopa siitä, että olin lähettänyt hänelle sähköpostiviestin luottavakseen väärään aikaan. Viestin alussa vielä erikseeen kirjoitin, että lue tämä sitten itsellesi sopivalla rauhallisella hetkellä. Vielä silloin ajatteli, että viesti saattaisi nostaa hänellä ns. kauniita tunteita pintaan. No, enpä silloin tiennyt mitä tiesin vajaan vuoden myöhemmin.

Sähöpostiviestintää siis kokeilin, jotta välttäisimme kasvotusten tapahtuvan viestinnän aiheuttaman ilmeisen ahdistuksen. Osa ihmisistä pystyy myös ilmaisemaan itseään paremmin kirjallisesti, kun ajatuksensa saa koota omassa rauhassaan. Mitään hyötyä kokeilusta ei silti ollut. Yhteenkään lähettämääni viestiin, joissa ei ollut mitään häneen kohdistuvaa moitetta, hän ei vastannut. Kertoi vasta erikseen kysyttäessä, että oli ne lukenut.

Myöhemmin eron jälkeen en sitten enää muuhun suostunutkaan kuin sähköpostiviestintään, rupesi hän kritisoimaan sitäkin. Minun olisi pitänyt tietää, ettei hän ole hyvä kirjallisessa viestinnässä. Hänen koulutustasonsa ja ammattinsa kuitenkin osoittavat, että hänellä on oltava kirjalliseen itseilmaisuun aivan riittävät taidot.

Narsisti siis kääntää ja vääntää kaikki asiat ja tilanteet niin, että häntä muka kohdeltaisiin huonosti, häntä ei ymmärrettäisi yms. Välillä hän myös surkutteli omaa älykkyyttään, mikä oli mukamas se syy miksi hän oli erilainen kuin toiset. Tietyissä asioissa prosessori oli kieltämättä nopea, mutta persoonallisuushäiriön aiheuttamat ongelmat veivät kyllä hänen älyltään laajemmin tarkasteltuna parhaan terän.