Narsistiäiti pilasi elämääni

[Koviakokenut]

Minä tunnen jatkuvaa syyllisyyttä milloin mistäkin, olen kaikessa huono ja epäonnistunut. Olen aina kuunnellut äitiäni, lohduttanut, rohkaissut, en mitätöinyt, en syyllistänyt, mutta minusta tuntuu, että en ole saanut lohdutusta, en halauksia, en kuuntelua, en rohkaisua, minut on mitätöity ja syyllistetty varsinkin silloin, kun olen aidosti ja rehellisesti yrittänyt ottaa asioita puheeksi. Olen ollut äitille vihainen ja katkerakin. Hän luonut mieleeni kuvan, että olen äkkipikainen sairas, en kelpaa, koska en kykene ajattelemaan kuten hän, ajattelee, siis positiivisesti, samaan aikaan hän kehunut, kuinka mahtava hän on kaikessa, ihan mahdottoman hyvä luokan paras Ja kaikki pitää häntä niin erinomaisena. Ja samaan aikaan hän pitää muita huonoina ja milloin minkäkin laisina. Kuulemma syytän aina toisia ja se on minun ominaisuuteni, vaikka hän itse tekee juuri samaa. Suoruudestani ja asiasta, jota en edes itsekkään kunnolla tiedä olen saanut maksaa kovan hinnan ,hän käy muiden sisarusten työnä kylässä , mutta ei minun , ehkä hän on katkera siitä, että olin isän lapsi ja hän sai vähemmän huomiota, kun hän itse aikoinaan, ehkä hän vihainen, koska minulla kuiteskin on ollut toinen perhe, joka on ollut rakkaampi ja tärkeämpi, kuin oma koti. Veljeni tappoi itsensä ja uskon kuin kiveen, että veljeni sai heikon itsetunnon äitiltäni, joka lopulta hänet ajoit itsemurhaan, hän syytti itseään siitä, että ei pysty ajattelemaan positiivisesti. Hän oli hauras, kuin lumihiutale, joka osuessaan johonkin muuttuu pölyksi.

[Koviakokenut]

Isämme on kuollut veljeni ollessa noin neljävuotias.

[Koviakokenut]

Tuli teidän puheista olo, että kyllä äitini on narsisti, olen jo epäillyt sitä enemmän aikaa. Koska häneltä puuttuu täysin empatia kyky. Oma äitin on kyllä vuosien aikana oppinut paremmaksi keskutelijaksi, sen hän minulle kerran sanoi, vasta vanhemmalla iällä siis ja minunkin oli kerrankin helpompi keskustella hänen kanssaan. Mutta äitin kommentit ovat tämän tyylisiä:siskoni oli lähdössä ulkomaille ja oli tosi positiivisellä mielellä ja odotti lomaa, siihen äitini oli sanonut:siellä sataa kuiteskin koko ajan. Hänen miehensä halusi mennä katsomaan sinne krokotiilejä, koska ei ole koskaan niitä nähnyt, tuli kommenttia tyyliin, hän on nähnyt niitä monessa paikassa ja etkö muka ole vielä nähnyt niitä. Minulle hän kehui kerran, kuinka isämme oli hyvä silloin, kun hän oli vanhoillislestaadiolainen, siis silloin vain. Sanoin ex vaimostani, että hän ei koskaan ole tehnyt mitään väärin omasta mielestään, heti tuli kommentti, kyllä se ainakin kerran sanoin, mutta ei muistanut mitä.(itse en ole huomannut kyllä mitä, hän ei myönnä epäonnistumisia ainakaan puheillaan) Sisaruksemme muistuttelevat hänelle jatkuvasti valehtelusta, hän kertoi minulle amerikkalaisten isojen punaisten omenojen olevan royal cala merkkisiä, ne ovat muistaakseni pieniä punaisia.Hän lisäilee lauseisiin asioita Ja liioittelee asioita jatvuvasti, että hänen puheensa kuulostaisivat mielenkiintoisemmilta? Tulipa tuossa tänään näytettyä keskaria ns. suuremmalle voimalle, aivan kun yläpuolellani olisi jokin voima joka estää minua ja yrittää tehdä kaikista asioistani vaikeaa. Aivan kun hän tahtoisi minulle pahaa. Luin noita teidän tekstejä ja minusta tuntuu, että se suurempi voima on oma äitini, joka minua on estänyt ja tehnyt minulle tuollaisen ajatus ketjun, äiti on ehkä joillakin kommenteilla luonut kuvan ns. pahasta voimasta. Samoin minulla on todella estynyt kokemus maailma tunteista, olen tämän pikku-hiljaa tajunnut.

[Koviakokenut]

Äitini on ollut minulle aina kylmä ja tunteeton. Olen monet kerrat huomannut, varsinkin silloin, kun asuin vielä kotona, että kun olen puhunut pahasta olosta ja tunteista, että hän vain lukee sanoma lehtiä välinpitämättömällä ilmeellä, ei mitään tunnetta siitä, että hän kuuntelisi. Tunteisiin en ole koskaan saanut vastakaikua. Toisinaan on puhunutkin tyyliin , että en saisi niin ajatella, tyyliin miksi noin ajatella, yhtä sisarustani hän on haukkunut läskiksi, vaikka hän ei koskaan ole ollut lihava. Äitimme puheessa tuntuu jatkuvasti olevan joku arvosteleva sävy. Äitimme on järjestänyt meille kaikille harrastukset ja myös koulut, emme ole niitä itse päättäneet, olemme mm.Menneet vanhoillislestaadiolaisten leireille väkisin, ainakin minä olen. Joskus puhuessani itsemurha ajatuksista, se oli siinä seitsemäntoista vuotiaana, kerroin äitilleni itsemurha ajatuksista ja siihen liittyi asia, jonka takia ne itsemurha ajatukset olivat tulleet, hän vain tokaisi mene hoitoon siitä. Joskus kun itkin yksin huoneessani, enkä mennyt kouluun, kun oli niin raskas olo, äitini tuli huutamaan heti kouluun siitä, täällä ei lorvita. Häntä ei koskaan kiinnostanut se kuinka voin. Äitimme on peljätellyt meitä helevetillä jo pieninä lapsina, itse ei ole koskaan tehnyt mitään väärin. Isän kuoltua hän on ostellut autoja. Hän ja me olimme yli kymmenen vuotta velkajärjestelyssä, samaan aikaan äitini osti mm.40000euron uudehkon auton, samaan aikaan jääkaapissa paloi monesti pelkkä valo. Jää kaappi oli useimmiten tyhjä. Yksi tuttuni oli joskus nähnyt, kun äitini ja veljeni oli syönyt jotakin grilli ruokaa kylällä ja hän tiesi, että samaan aikaan meillä oli kaapit tyhjänä ruuasta. yhtä sisarustani hän on haukkunut läskiksi, vaikka hän ei koskaan ole ollut lihava. Hän sanonut negatiivisten käytös mallien johtuvan isämme geeneistä ja hänen suvusta, meissähän on puolet isää ja tämä on aina tuntunut tosi pahalta. Aina vain vikaa, meissä on vikaa, osa siraruksista on selvinnut paremmin, koska heiltä puuttuu herkkyys.

Pystyin peittämään negatiiviset tunteet ja puheet 25v vuoteen ikä vuoteen asti. Tunteeni olivat siellä koko ajan takana, en vain tiennyt sitä, ehkä luulin, että silloin olen vain ihminen, jos pystyn positiivisesti ajattelemaan ja tuntemaan ja että minulla ei ole oikeutta tuntea niin. Korvasin tämän tyhjyyden sisälläni raa-alla armottomalla kellon tarkalla fyysisellä treenillä ja suorittamisella. Ennen tätä romahdusta, mieleeni tulee nyt ihminen, jolla on vahvoja narsistisia ajatuksia ja piirteitä. mm tunne kaikki tietävästä kaiken osaavasta työntekijästä, en sietänyt minkään laista kritiikkiä. Taustalla oli koko ajan pohjattoman huono itsetunto, syytin kaikesta muita, ehkä tässä äitini osui oikeaan. Minulle on voimakkaita traumoja lapsuudesta, en ole vieläkään selvillä niistä kaikista, mutta uskon niiden kaikkien liittyvän äitiini, koska tunnen yhä edelleen jonkin laista vihaa häntä kohtaan, ehkä hän oli piittamaton tarpeistani lapsena, ehkä hän puheillaan teki minulle epämääräisen syyllisen olon, ehkä hän lapsena hylkäsi minut. Ehkä tämän takia en ole koskaan oppinut tunteita ymmärtämään kunnolla, nyt kyllä teen kovasti töitä tuossa dtk ryhmässä ja minulla myös terapia päällä. Minulle on kehittynyt erittäin epävakaa persoona, meitä sisaruksia on kahdeksan, joista 3 on ollu masennusta, yhdellä siskolla on ollut kroonista masennusta ja hän on rajatapaus ja veljelläni, joka siis tappoi itsensä oli luultavasti myös tämä epävakaa persoonallisuus häiriö, ja meidän perheessä se on kaikilla jonkin asteisena. Lapsuuttani kuvaa yksi sana paljon ja se on kaaottisuus. Kommentoikaa, jos vain suinkin voitte tähän jotaki sanoa

[Subisubi]

Minäkin muistan lapsuudesta ne aina tyhjät jääkaapit... Rahaa oli aina tupakkaan ja kaljaan, mutta ei lasten ruokaan.

Olen itse jo terapiani käynyt ja olen oppinut hyväksymään sen ettei minulla ole äitiä. Äitini ei kykene minua rakastamaan, ei vaikka mitä tekisin. Se on ollu hirveintä ymmärtää, että oma äiti ei rakasta mutta siitä toipuu.

[Koviakokenut]

Aivan näin, itsekkin olen sen hyväksynyt, ehkä jollakin tasolla? Ehkä tuossa vihassa voi olla kysymys tuostakin, että en ole saanut rakkautta ja se on vihan takana. Äitiä ei kiinnosta mitä minulle kuulu, äiti ei tavallaan kuulu elämääni, sen olen ainakin hyväksynyt, tavallaan pakon sanelemana. Surullista, mutta toisaalta lohdullista, että oikeat "vanhempani" eivät ole biologisia, toisaalta ilman näitä ihmisiä elämäni voisi olla vielä kurjempaa ja olisinko edes elossa, siellä sain kuitenkin tuntea olevani ihminen, tavallaan tulin hyväksytyksi ihmisenä kokonaisvaltaisesti. Huomasin joskus 26 vuotiaana, kun siskoni halasi minua, kuinka hyvältä se tuntuu ja yksi ihminen halasi minua vaikeassa tilanteessa joskus pari vuotta sitten ja sanoi, tätä sä olisit lapsena tarvinnut enemmän (aivan liikutuin ja tuli jotenki paha mieli tätä kommenttia muistellessa, itkettää), hän näki minusta jotakin sellaista, mistä olen lapsena jäänyt paitsi.

[Koviakokenut]

Ja muistan tuon ihmisen sanat ja samaan aikaan sen halauksen voiman, ehkä se tuntui niin hyvältä, että tavallaan ajattelin, että voinko noin hyvää edes ansaita tai myöskin se tuntui niin hyvältä, että rupesi itkettämään. Ehkä se kaipuu oli sisälläni odottamassa, en vain tiennyt sitä ennen tuota tilannetta.

[Subisubi]

Senhän se just on, että ihmiset ei ymmärrä ettei narsisti rakasta eikä narsisti saa rakastaa. Aina hölistään:" ketä Sä rakastat jos et omaa äitiäsi?" No itseäni! Äidin seurassa aina tuntee itsensä niin huonoksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi, että jos yrittäisin rakastaa häntä niin tuhoutuisin ihmisenä. En oikein osaa enää vihatakaan äitiä, hän on jo aika yhdentekevä.

[pyristelijä]

Raskasta luettavaa kaikki täällä, omat haavat alkavat taas vuotaa, kun muistaa asioita jotka on yrittänyt unohtaa. Tällä hetkellä kaikki on pinnassa, koska yritän kovasti päästä eroon narsistisesta miehestä ja kun ajattelen elämääni taaksepäin, tajuan näkemästäni sen, että olen ollut aina hyvin voimakkaasti persoonalllisuushäiriöisen alkoholisti-äidin vaikutuksen alla. Tämä vaikuttaa vieläkin, vaikka äitini on jo kuollut. Edelleenkään en ole pystynyt käsittelemään niitä hirveitä haavoja lapsuudestani. Olen kuitenkin jo 37-vuotias, itsekin äiti.

Äitini... Voi. Kaipaan toisaalta niin hirveästi sitä silittävää kättä, joka ei oikeasti koskaan silittänyt. En ole käsitellyt äitini kuolemaa. En pysty. Siitä on nyt jo pari vuotta, reilu. En vain pysty. Muistot tulevat esiin. Olin äidin lempilapsi, olin se, johon laitettiin kaikki toivo, kaikki odotukset. Olin ihmelapsi. Äiti vaali minua kuin kukkaa kämmenellä, hän sanoi nän kerran eräälle tuttavalleenkin. Mutta pimeinä hetkinä hän hajotti tavarani, pisteli puukolla reikiä vaatteisiin, huusi ja raivosi kuinka säälittävä paska olen, kuinka se ja se on paljon parempi. Toisena hetkenä taas, silloin kun piti olla paraatikunnossa, olin taas hänelle lahjakas ihmelapsi,menestyjä jolle hän antoi kaikkensa. Tätä kesti useita vuosia. Kun kasvoin enkä lunastanut lupauksia (minusta ei tullut kuuluisaa muusikkoa, kuten äiti suuruudenhulluudessaan toivoi), hän hylkäsi minut. Täysin. Hän ilmoitti että olen keskinkertaisuus ja ettei hän rakasta minua enää, en saanut tulla kotiin. Jouduin lähtemään päästyäni peruskoulusta, 15-vuotiaana. Minut haudattiin. Sen jälkeen hän ei ole ollut millään lailla kiinnostunut urastani, vaikka pääsin opiskelemaan arvostettuun koulutukseen. Minua ei ollut olemassa. Se jätti hirvittävät jäljet. Minut kiellettiin. En koskaan valmistunut oppilaitoksesta. Kuolin. Tosin siihen vaikutti myös se, että minulla on vaikea keskittymishäiriö (Luojalle kiitos ettei sitä tiedetty vielä kun olin lapsi, äiti olisi tallannut minut täysin!) enkä pystynyt senkään takia hallitsemaan vaikeita opiskeluja. Mutta jos olisin saanut normaalia tukea kotoa ja normaalin minäkuvan, olisin päässyt ehkä 150% helpommalla.

Tämä tällä kertaa. Muistot ovat niin kipeitä, etten pysty nyt kirjoittamaan enempää. Toivon saavani vertaistukea täältä. Kiitos jos jaksoit lukea.

[Illusiation]

Äitini on ollut minulle aina kylmä ja tunteeton. Olen monet kerrat huomannut, varsinkin silloin, kun asuin vielä kotona, että kun olen puhunut pahasta olosta ja tunteista, että hän vain lukee sanoma lehtiä välinpitämättömällä ilmeellä, ei mitään tunnetta siitä, että hän kuuntelisi. Tunteisiin en ole koskaan saanut vastakaikua. Toisinaan on puhunutkin tyyliin , että en saisi niin ajatella, tyyliin miksi noin ajatella, yhtä sisarustani hän on haukkunut läskiksi, vaikka hän ei koskaan ole ollut lihava. Äitimme puheessa tuntuu jatkuvasti olevan joku arvosteleva sävy. Äitimme on järjestänyt meille kaikille harrastukset ja myös koulut, emme ole niitä itse päättäneet, olemme mm.Menneet vanhoillislestaadiolaisten leireille väkisin, ainakin minä olen. Joskus puhuessani itsemurha ajatuksista, se oli siinä seitsemäntoista vuotiaana, kerroin äitilleni itsemurha ajatuksista ja siihen liittyi asia, jonka takia ne itsemurha ajatukset olivat tulleet, hän vain tokaisi mene hoitoon siitä. Joskus kun itkin yksin huoneessani, enkä mennyt kouluun, kun oli niin raskas olo, äitini tuli huutamaan heti kouluun siitä, täällä ei lorvita. Häntä ei koskaan kiinnostanut se kuinka voin. Äitimme on peljätellyt meitä helevetillä jo pieninä lapsina, itse ei ole koskaan tehnyt mitään väärin. Isän kuoltua hän on ostellut autoja. Hän ja me olimme yli kymmenen vuotta velkajärjestelyssä, samaan aikaan äitini osti mm.40000euron uudehkon auton, samaan aikaan jääkaapissa paloi monesti pelkkä valo. Jää kaappi oli useimmiten tyhjä. Yksi tuttuni oli joskus nähnyt, kun äitini ja veljeni oli syönyt jotakin grilli ruokaa kylällä ja hän tiesi, että samaan aikaan meillä oli kaapit tyhjänä ruuasta. yhtä sisarustani hän on haukkunut läskiksi, vaikka hän ei koskaan ole ollut lihava. Hän sanonut negatiivisten käytös mallien johtuvan isämme geeneistä ja hänen suvusta, meissähän on puolet isää ja tämä on aina tuntunut tosi pahalta. Aina vain vikaa, meissä on vikaa, osa siraruksista on selvinnut paremmin, koska heiltä puuttuu herkkyys.

Pystyin peittämään negatiiviset tunteet ja puheet 25v vuoteen ikä vuoteen asti. Tunteeni olivat siellä koko ajan takana, en vain tiennyt sitä, ehkä luulin, että silloin olen vain ihminen, jos pystyn positiivisesti ajattelemaan ja tuntemaan ja että minulla ei ole oikeutta tuntea niin. Korvasin tämän tyhjyyden sisälläni raa-alla armottomalla kellon tarkalla fyysisellä treenillä ja suorittamisella. Ennen tätä romahdusta, mieleeni tulee nyt ihminen, jolla on vahvoja narsistisia ajatuksia ja piirteitä. mm tunne kaikki tietävästä kaiken osaavasta työntekijästä, en sietänyt minkään laista kritiikkiä. Taustalla oli koko ajan pohjattoman huono itsetunto, syytin kaikesta muita, ehkä tässä äitini osui oikeaan. Minulle on voimakkaita traumoja lapsuudesta, en ole vieläkään selvillä niistä kaikista, mutta uskon niiden kaikkien liittyvän äitiini, koska tunnen yhä edelleen jonkin laista vihaa häntä kohtaan, ehkä hän oli piittamaton tarpeistani lapsena, ehkä hän puheillaan teki minulle epämääräisen syyllisen olon, ehkä hän lapsena hylkäsi minut. Ehkä tämän takia en ole koskaan oppinut tunteita ymmärtämään kunnolla, nyt kyllä teen kovasti töitä tuossa dtk ryhmässä ja minulla myös terapia päällä. Minulle on kehittynyt erittäin epävakaa persoona, meitä sisaruksia on kahdeksan, joista 3 on ollu masennusta, yhdellä siskolla on ollut kroonista masennusta ja hän on rajatapaus ja veljelläni, joka siis tappoi itsensä oli luultavasti myös tämä epävakaa persoonallisuus häiriö, ja meidän perheessä se on kaikilla jonkin asteisena. Lapsuuttani kuvaa yksi sana paljon ja se on kaaottisuus. Kommentoikaa, jos vain suinkin voitte tähän jotaki sanoa

Minullakin on kehittynyt epävakaa persoonallisuus juuri äitini takia. Kuulostaa niin tutulta tuo välinpitämättömyys ja mitätöinti. Ei minkäänlaista henkistä tukea saanut koskaan sen sijaan minä itse koitin olla tukena äidille ja sain myös raivarit usein osakseni ja toimin äitini roskakorina.