Mikä kommentti tuntui kurjimmalta?

[Surutar]

Minäkin muistan olleeni joskus vielä sumussa ollessani kateellinen niille, joilla mielestäni asiat olivat "oikeasti" huonosti. Minun elämässänihän ei ollut mitään mistä olisin saanut valittaa, sillä kaikki oli tosi hyvin, olin etuoikeutettu ja itsekäs. En kuitenkaan tajunnut miksi ihmeessä tunsin tuota kateutta. Mietin, että sen on pakko tarkoittaa, että olen jotenkin huomionhakuinen ja soimasin itseäni siitä. Kauhean röyhkeän itsekäs minun täytyi olla, kun noin tunsin.

Tämä on niin tuttua! Ja aivan järkyttävän surullista.

Muistan, että pidin vieläpä kaikkea elämässäni olevaa hyvää asiana, jota en oikein olisi ansainnut. Koin vähän kuin syyllisyyttä, että minulla oli kiva ja tilava koti, jonka vuokra oli tosi halpa. Minulla oli vieläpä puoliso, joka monilta puuttui. Velvollisuuteni oli tietenkin sitten jakaa tätä onnea ja esim. majoittaa ihmisiä, pitää ovet auki tarvitseville. Ja tätä välillä kyllä käytettiin hyväksi. Useammankin kerran kävi niin, että luokseni käytännössä muutettiin ilmaiseksi asumaan. Lyhytaikainen yökyläily on venynyt viikkojen ja jopa kuukausien mittaiseksi. Kerran luokseni tuotiin eräs vakavista mielenterveysongelmista kärsivä, akuutissa kriisissä oleva tuntematon ihminen yöpymään, kun Surutar on niin ihana ihminen ja aina auttaa. Silloinen puoliso taisi olla yhtä rajaton kuin minä, kun ei viheltänyt peliä poikki.

Tähän liittyi tietenkin myös se, että kun lopulta sain vähän avauduttua, kuinka itsellänikin on tosi paha olla, nämä ympärilläni pyörivät "ystävät" joko vaihtoivat puheenaihetta, käskivät olla hiljaa kun "eihän sulla voi mitään olla, sullahan on asiat niin hyvin, sulla on niin ihana koti ja mies ja sä olet aina niin tasapainoinen" tai yksinkertaisesti vain poistuivat paikalta.

Ja minä vain mietin itseni tappamista, kaiken "tasapainoisuuteni" keskellä. Tuntuu todella oudolta muistella kaikkea tätä.

Niiltä fyysisesti huonossa kunnossa olevilta kaipasin myös sitä, että he saivat ympäristöstään myötätuntoa ja ymmärrystä.

[Shortlie]

Kun hakeuduin mielenterveyspalveluihin, lääkäri jankutti pelkästään lääkkeistä. Hän jopa väitti, että joudun psykoosiin jollen aloita lääkitystä. Olisi varmaan ollut loogista vain aloittaa ne lääkkeet ja niillä dumpata se kipu.

Niin.. ja kuinkahan moni psykiatri pitää psykoosin alkuoireina sitä, että "pitää vanhempaansa pahana ihmisenä"? Joskus kyllä vähän suututtaa se, miten lääketieteessä jotakin diagnoosijärjestelmää voidaan pitää suurena viisautena, joka ajaa kaiken ohi, vaikka siellä on yhtä paljon puutteita kuin on ihmiskunnan tämän hetkisessä ymmärryksessäkin. Tämän puutteellisuuden olemassaolo olisi hyvä tiedostaa, vaikka kuinka olisi valkoisen takin auktoriteetti niskassa (ja varsinkin silloin)

Aika ahistava yhteensattuma tulee mieleen, kun itse kävin psykiatrian polilla kysymässä, että onko teillä ketään työntekijää, jolla olisi kokemusta vaikeista perhesuhteista? (Tämä oli heti sen perään, kun omasin työntekijän, joka ei ymmärtäny mua ollenkaan ja jonka kanssa päätin hoitosuhteen.) Tää psykiatri puhu mulle kuin mies miehelle: "Sun pitää oppia elämään näiden asioiden kanssa"..kertoi esimerkin sodassa traumatisoituneesta ihmisestä, joka ei käy terapiassa ja "oppii elämään traumojen kanssa"..Jäin vähän suu auki, koska en ollut niin vahva vielä ja siksi pyysin apua.

Bonuksena tuntui, että ihmetiin sitten, miksi en oikein pysty toimimaan tässä yhteiskunnassa..yritin sitä kyllä sanoa: takaumia on niin paljon, etten osaa toimia arjessa kuin murto-osan normaalisti. Etenkin stressin aikana takaumat ovat jatkuva virta, mitä ei monesti saa pysähtymään. Mun ongelma on monesti valitettavasti se, että en uskalla näyttää tunteitani ja sitä mitä koen. Mä puhun asioista useimmiten, kuin ne olis sattunu jollekkin toiselle, jotta en hajoa.

Mä rouskutin lääkkeitä vuosia, mutta nyt kun on alkanu haluamaan takaisin tavallista arkea, niin on pitänyt leikata lääkitystä isolla kädellä, että sain takas tunteet..siihen päälle tajusin, että tää oma perheyhteisö vaatisi tosiaan korkeaa lääkitystä, jotta pystyisin vain olemaan "joo mies" ja tekemään, mitä siellä mun halutaan tekevän...tai sitten voimakkaita päihteitä, jotain millä saisi tunne-elämän pois käytöstä.

Välillä mulla on melkein kuin niksat sitä kohtaan, että joku vaan laittaisi mut tekemään haluamiaan asioita..etsin mielessäni ihmistä, joka hallitsisi mua ja sanottaisi kaiken. Tällähetkellä oikeasti opettelen olemaan terveen itsekäs..tuntuu välillä että on ihan kassalla ja ettei tosiaan tiedä, miten toimia eri tilanteissa..mutta olen hereillä ja omaan tunteet, joten pystyn käsittelemään asioita ja menemään päivä kerrallaan eteenpäin.

Velvollisuuteni oli tietenkin sitten jakaa tätä onnea ja esim. majoittaa ihmisiä, pitää ovet auki tarvitseville. Ja tätä välillä kyllä käytettiin hyväksi. Useammankin kerran kävi niin, että luokseni käytännössä muutettiin ilmaiseksi asumaan. Lyhytaikainen yökyläily on venynyt viikkojen ja jopa kuukausien mittaiseksi. Kerran luokseni tuotiin eräs vakavista mielenterveysongelmista kärsivä, akuutissa kriisissä oleva tuntematon ihminen yöpymään, kun Surutar on niin ihana ihminen ja aina auttaa. Silloinen puoliso taisi olla yhtä rajaton kuin minä, kun ei viheltänyt peliä poikki.

Tää on sellainen iso ristiriita, mitä mä käsittelen tänäpäivänä. Moni ihminen on tottunu, että mut saa ylipuhuttua asioihin tai että teen, mitä toinen haluaa. Mua on hirvittäny ihmisten haluttomuus hyväksyä, etten toimi enää niin...välillä tuntuu, että joidenkin kaverien täytyy sitten mielestään käyttää voimakkaampia keinoja, että palaisin entiseen rooliini...todellisuudessa se vaan on lähinnä syönyt monta ihmissuhdetta..jäljellä on ne muutamat ystävät, jotka antoi mulle tilaa kasvaa omaksi itsekseni.

[NeitiK]

Aikamoista rajojen venytystä on, kun tuntematon ihminen, jonka ongelmiakin vielä ilmeisesti pitäisi tukea, pitäisi omaan kotiinsa majoittaa. Koti on kuitenkin se oma palautumispaikka. Mutta.. kun on näitä kokemuksia, niin tämän kirjoittamisen jälkeen heti tulee sellainen tuulahdus, että olenkohan nyt vähän raju, että kai se akuutissa kriisissä oleva ihminen nyt tarvitsisi tukea jne jne. Koti on kuitenkin koti. Auttaa voi monella tavalla, jotkin rajat täyty kuitenkin pitää. En itse ainakaan pystyisi rauhoittumaan, jos kotonani olisi aina joku vieras. Tämä tietysti riippuu ihmisestä, missä kukakin viihtyy.


Shortlie, todella omituista psykiatrilta verrata asiakkaan tilannetta johonkuhun sodan käyneeseen. Joskus on tätä ajattelua, että mikään vähempi kuin sota ei ole mitään, "hekin silloin kestivät ilman mitään" (vaikka eivät oikeasti kestäneetkään, sodasta on paljon traumajäänteitä jäljellä tänä päivänäkin). Joka tapauksessa on asiatonta verrata asiakkaan tilannetta jonkun toisen ihan erilaisen ihmisen tilanteeseen.

Ja tuohon viimeiseen, ainut vaihtoehto on lopulta se, että kasvat omaksi itseksesi. Jos ihmisiä lähtee elämästäsi sen takia, ei näiden ihmisten kanssa olisi koskaan ollut mahdollista olla muuta kuin joku muu kuin mitä olet.

[Surutar]

Aikamoista rajojen venytystä on, kun tuntematon ihminen, jonka ongelmiakin vielä ilmeisesti pitäisi tukea, pitäisi omaan kotiinsa majoittaa. Koti on kuitenkin se oma palautumispaikka. Mutta.. kun on näitä kokemuksia, niin tämän kirjoittamisen jälkeen heti tulee sellainen tuulahdus, että olenkohan nyt vähän raju, että kai se akuutissa kriisissä oleva ihminen nyt tarvitsisi tukea jne jne.

Eikö ole hassua, että tulee tuollainen vasta-ajatus?

Maailmahan on täynnä kriisissä olevia ihmisiä. Jos itse majoittaisin edes kaikki ne, jotka tällä hetkellä tunnen ja jotka ovat pahimmassa kriisissä, kodin seinät ratkeaisi. Saati sitten Suruttaren mielenterveys. Siinä olisi yksi hermoraunio lisää muiden lisäksi. Ai niin, muutama perheenjäsen vielä joukon jatkona.

Näin juuri hyvän mietelauseen jossakin sosiaalisessa mediassa: Doing your best doesn't mean working yourself to the point of a mental breakdown. Tätä en ihan ollut sisäistänyt aikoinani. Mikään ei riitä paitsi viimeiseen tippaan asti puristaminen. No, ei sekään kyllä lopulta riittänyt.

Ja miksi aikoinani ylipäänsä asetuin rooliin, jossa jonkun mieleen edes tulee majoitella luokseni jotain kriisi-ihmisiä? Ihan menemättä tämän majoittajan mielenmaisemiin, voin kysyä itseltäni muutamia kysymyksiä. Mikä tarve minulla oli olla aina syli avoinna, aina auttamassa, aina tukena?

Voinkin vastailla itselleni, että ensinnäkin olin itse kokenut, millaista on kun ei saa apua. Tiesin varsin hyvin miltä tuntuu itkeä ja panikoida jossain nurkassa ja toivoa, että joku auttaisi. En halunnut, että kukaan joutuu kokemaan mitään niin hirveää. Omalta osaltani tekisin kaikkeni, että auttaisin satutettua, tukisin haavoitettua, kannustaisin murheellista. Lievästi sanottuna minulla oli Jeesus-kompleksi.

Toinen ja syvällisempi syy tähän oli se, että en osannut nähdä itselläni arvoa. Minun jaksamisellani, mielihyvälläni, levollani, kodillani, elämälläni, tunteillani ei ollut sellaista arvoa, että olisin suojellut niitä. Muiden tarpeet menivät tietenkin kaiken tällaisen edelle. Minulla ei ollut arvoa ihmisolentona, vaan ainoastaan välineenä, olinhan saanut arvoni ainoastaan narsuäidin minuuden pönkittäjänä, tukijana, yleisönä, hovina. En ollut oppinut, millaista on tulla rakastetuksi omana itsenään, arvostetuksi sellaisena kuin on, ilman suorituksia, ilman itsensä tarpeelliseksi tekemistä.

Shortlie, todella omituista psykiatrilta verrata asiakkaan tilannetta johonkuhun sodan käyneeseen. Joskus on tätä ajattelua, että mikään vähempi kuin sota ei ole mitään, "hekin silloin kestivät ilman mitään" (vaikka eivät oikeasti kestäneetkään, sodasta on paljon traumajäänteitä jäljellä tänä päivänäkin). Joka tapauksessa on asiatonta verrata asiakkaan tilannetta jonkun toisen ihan erilaisen ihmisen tilanteeseen.

Juuri näin. Aivan järkyttävä psykiatri. Ihailen Shortilien selviytymistä kaikkien näiden "mielenterveyden ammattilaisten" jäljiltä. Tulee myös mieleen, että jos asiat pitää vain kestää (kuin mies!), niin mitä hittoa tuo psykiatri edes kuvitteli tekevänsä työkseen. Olisi mennyt vaikka kaivamaan ojaa, sinne "oikeisiin töihin".

[Shortlie]

Shortlie, todella omituista psykiatrilta verrata asiakkaan tilannetta johonkuhun sodan käyneeseen. Joskus on tätä ajattelua, että mikään vähempi kuin sota ei ole mitään, "hekin silloin kestivät ilman mitään" (vaikka eivät oikeasti kestäneetkään, sodasta on paljon traumajäänteitä jäljellä tänä päivänäkin). Joka tapauksessa on asiatonta verrata asiakkaan tilannetta jonkun toisen ihan erilaisen ihmisen tilanteeseen.

Juuri näin. Aivan järkyttävä psykiatri. Ihailen Shortilien selviytymistä kaikkien näiden "mielenterveyden ammattilaisten" jäljiltä. Tulee myös mieleen, että jos asiat pitää vain kestää (kuin mies!), niin mitä hittoa tuo psykiatri edes kuvitteli tekevänsä työkseen. Olisi mennyt vaikka kaivamaan ojaa, sinne "oikeisiin töihin".

Niin hullulta kun se voi kuulostaa, niin mä vaan ajattelin tästä psykiatri asiasta silloin aikanaan, että mun täytyy vain oppia päivä päivältä pitämään puoliani paremmin. Oletin mielessäni, että "tän homman opetus on se, että mun pitää olla rohkeampi puhumaan". + etsittävä apua jostain muualta. Onneksi löysin apua ja uskaltauduin käymään läpi näitä asioita, mistä olen kirjoittanut.

Varmaan tästä ajattelusta pystyy poimimaan, miten meillä kotona asioista on puhuttu...niistä ei ole puhuttu, vaan äitini mielialoja on pitänyt lukea ja yrittää oppia, miten fyysistä ja psyykkistä satuttamista ja hullua käytöstä voi yrittää välttää. Ei se ollu mahollista ja se jätti jälkensä.

Mulle merkkaa aika paljon tuommoset kommentit, mitä Surutar ja NeitiK kirjoititte. Mulle tulee päivä päivältä enemmän tasapainoinen ja vähän rauhallisempi olo. Olo, että en ehkä olekkaan itse ihan täysin hullu(mitä olen ensisijaisesti epäillyt alitajunnassa ja mikä on luultavasti "sinne istutettu ajatus")..Vaan oikeasti uskoa siihen, että olen lähinnä kokenut hulluja asioita ja niiden vuoksi olen voinut todella pahoin ja ollu ahistunu. En kaikesta huolimatta itseäni täysin terveenä pidä, siihen on vielä matkaa..mutta ehkä toinen jalka alkaa olla maassa.

[Shortlie]

Eikö ole hassua, että tulee tuollainen vasta-ajatus?

Maailmahan on täynnä kriisissä olevia ihmisiä. Jos itse majoittaisin edes kaikki ne, jotka tällä hetkellä tunnen ja jotka ovat pahimmassa kriisissä, kodin seinät ratkeaisi. Saati sitten Suruttaren mielenterveys. Siinä olisi yksi hermoraunio lisää muiden lisäksi. Ai niin, muutama perheenjäsen vielä joukon jatkona.

Näin juuri hyvän mietelauseen jossakin sosiaalisessa mediassa: Doing your best doesn't mean working yourself to the point of a mental breakdown. Tätä en ihan ollut sisäistänyt aikoinani. Mikään ei riitä paitsi viimeiseen tippaan asti puristaminen. No, ei sekään kyllä lopulta riittänyt.

Mulla nousee karvat pystyyn tän aiheen kanssa, koska piilonarsismissa on jollain tasolla kyse tuosta ongelmasta..Mitä oon lukenu, niin se on veteenpiirretty viiva, milloin samankaltaisessa tilanteessa oleva on läheisriippuvainen(mihin me uhrit yleensä sairastutaan) ja milloin piilonarsisti. Piilonarsisti käyttää noita samoja toimintoja kulisseina ja esityksenä..koska tarvitsee naamiokseen avuliaisuuden(mun tapauksessa). Se on vaan niin sairasta huomata, että ihminen joka esittää maailman ystävällisintä ja esiintyy auttajana kykenee todella pimeisiin tekoihin sua kohtaan. Tää järkyttää mua ihan joka kerta. Linkkaan videon, minkä jälkeen itte heräsin aikanaan piilonarsismiin: https://youtu.be/3an9crV9feM

Se tärkein juttu, minkä haluan näin voimakkaan noston jälkeen sanoa on: että en pidä sua Surutar piilonarsistina, enkä NeitiK:ta...enkä kovin muutakaan foorumilla kirjoittavaa. Kyse on vain tosi syvästä haavasta mun sisällä.

[Surutar]

Mulla nousee karvat pystyyn tän aiheen kanssa, koska piilonarsismissa on jollain tasolla kyse tuosta ongelmasta..Mitä oon lukenu, niin se on veteenpiirretty viiva, milloin samankaltaisessa tilanteessa oleva on läheisriippuvainen(mihin me uhrit yleensä sairastutaan) ja milloin piilonarsisti. Piilonarsisti käyttää noita samoja toimintoja kulisseina ja esityksenä..koska tarvitsee naamiokseen avuliaisuuden(mun tapauksessa). Se on vaan niin sairasta huomata, että ihminen joka esittää maailman ystävällisintä ja esiintyy auttajana kykenee todella pimeisiin tekoihin sua kohtaan. Tää järkyttää mua ihan joka kerta. Linkkaan videon, minkä jälkeen itte heräsin aikanaan piilonarsismiin: https://youtu.be/3an9crV9feM

Se tärkein juttu, minkä haluan näin voimakkaan noston jälkeen sanoa on: että en pidä sua Surutar piilonarsistina, enkä NeitiK:ta...enkä kovin muutakaan foorumilla kirjoittavaa. Kyse on vain tosi syvästä haavasta mun sisällä.

Joo, en aatellutkaan että pidät meitä piilonarsisteina. Mutta kyllähän sitä väistämättä pohtii, että mikä itse on, kun on kasvanut ihan vinoon ja sitten just nämä vakavan trauman tai läheisriippuvuuden oireet menee osin päällekkäin ihan kunnon narsismin kanssa.

Tossa videossa oli musta aika olennainen pointti, mikä erottaa narsun ja ei-narsun. Vaikka käytös olisi muuten samalla lailla rajatonta, niin narsu on se joka kostaa ja tuhoaa kun ei saa sitä mitä halusi. Itse aikoinani ihan aidosti yritin olla todella kiva ja välittävä, vaikka se lähtikin hataralta pohjalta. Ei olisi tullut mieleenkään alkaa kostaa, jos joku ei ota apuani vastaan tai muuten halua olla tekemisissä. Narsu ei pyrikään toisen hyvään. Narsulle pointti on, että hän näyttää hyvältä. Ja että hän voi ystävällisyydellään saada toisen valtaansa.

Tuli tuosta videosta mieleen se kun seurustelin tällaisen hirveän "avuliaan" ja "reilun" ja "supermoraalisen" piilonarsistin kanssa. Ne kostotoimet, jotka seurasivat siitä, kun lähdin suhteesta, olivat ihan järkyttäviä. Sellaista määrätietoista toisen maineen ja ihmissuhteiden tuhoamisyrityksiä en ole koskaan ennen kokenut.

[Harmaus]

Kun hakeuduin mielenterveyspalveluihin, lääkäri jankutti pelkästään lääkkeistä. Hän jopa väitti, että joudun psykoosiin jollen aloita lääkitystä. Olisi varmaan ollut loogista vain aloittaa ne lääkkeet ja niillä dumpata se kipu.

Niin.. ja kuinkahan moni psykiatri pitää psykoosin alkuoireina sitä, että "pitää vanhempaansa pahana ihmisenä"? Joskus kyllä vähän suututtaa se, miten lääketieteessä jotakin diagnoosijärjestelmää voidaan pitää suurena viisautena, joka ajaa kaiken ohi, vaikka siellä on yhtä paljon puutteita kuin on ihmiskunnan tämän hetkisessä ymmärryksessäkin. Tämän puutteellisuuden olemassaolo olisi hyvä tiedostaa, vaikka kuinka olisi valkoisen takin auktoriteetti niskassa (ja varsinkin silloin)

Aika ahistava yhteensattuma tulee mieleen, kun itse kävin psykiatrian polilla kysymässä, että onko teillä ketään työntekijää, jolla olisi kokemusta vaikeista perhesuhteista? (Tämä oli heti sen perään, kun omasin työntekijän, joka ei ymmärtäny mua ollenkaan ja jonka kanssa päätin hoitosuhteen.) Tää psykiatri puhu mulle kuin mies miehelle: "Sun pitää oppia elämään näiden asioiden kanssa"..kertoi esimerkin sodassa traumatisoituneesta ihmisestä, joka ei käy terapiassa ja "oppii elämään traumojen kanssa"..Jäin vähän suu auki, koska en ollut niin vahva vielä ja siksi pyysin apua.
...

Nykyään tupataan lääkettä joka vaivaan ja pompotellaan lääkäriltä toiselle mut harvemmin katotaan ihmistä ihmisenä. Oon ollut mielenterveyspalveluitten asiakkaana myös sen verran pitkään että voin sanoa sekä omasta kokemuksesta että siitä mitä muut ovat kertoneet. Alistuin noille pompotteluille ja lääkäreitten ammattitaitoisuudelle liian pitkään vaikka mun kohtelu tuntui (mielestäni) pahimmillaan jopa epäinhimilliseltä! Myös sairaanhoidon puolella voi tosin olla narskuja ja sosiopaatteja, vaan stereotypia on että siellä on empaattisia ihmisiä töissä. Moni empaattinen ihminen oikeestaan lähtee noista töistä sen takia millanen työohjeistus siellä annetaan... Muutama näitten työkaveri on kertonut näin kasvotusten kun oon kysynyt.
Vasta hiljattain oon löytänyt ensimmäisen ammattitittelin omistavan ihmisen joka on oma-aloitteisesti ja perustellen sanonut että suurin osa ns. "psykoosipotilaista" mitä hän on tavannut, eivät ole millään tavalla vaikuttaneet psykoottisilta vaan elämän kolhimilta ihmisiltä joista on tullut ylivarovaisia, itsetuntonsa täysin menettäneitä eivätkä he ole saaneet ääntään kunnolla kuuluviin hoitoaan koskien.

Haavojen ja traumojen kanssa voi oppia elämään mutta on myös tärkeetä pyytää apua. Ite taistelin nuoruudessa sekä kiusaamisen että perhesuhteiden aiheuttamista ongelmista pitkään älähtämättä ollenkaan, lopulta alkoi tuntumaan että otan vastaan vaikka huonon avun ennemmin kuin romahdan. Tiesin että jos en saa apua ollenkaan, tuun romahtamaan. Olihan se ylpeydelle iso kolhu alkaa yleisemmin puhumaan omista haavoista. Mutta tunsin oloni autenttisemmaksi ja kokonaisemmaksi.. löysin uuden tavan olla rohkea siinä mielessä. En enää vain siitä että meen päivästä toiseen samoihin tilanteisiin vaikka tiedän että muhun sattuu.

Tuli tuosta videosta mieleen se kun seurustelin tällaisen hirveän "avuliaan" ja "reilun" ja "supermoraalisen" piilonarsistin kanssa. Ne kostotoimet, jotka seurasivat siitä, kun lähdin suhteesta, olivat ihan järkyttäviä. Sellaista määrätietoista toisen maineen ja ihmissuhteiden tuhoamisyrityksiä en ole koskaan ennen kokenut.

Oon joskus kans ollut tämmösen kanssa tekemisissä ja saanut kyllä melkoisen saavillisen p*skaa niskaan jos uskalsin olla mistään kriittisesti eri mieltä kuin asianomainen tai tein päätöksiä eri standardilla kuin hän. Mutta toisaalta myönnän että tämmöseen "narsismiin" olen joissain määrin saattanut syyllistyä myös itse siinä pelossa että mut leimataan jos poikkean "yhteisen hyvän" moraalista olemalla itsekäs tai epäreilu (kohtuudella) vähääkään. Tohon aikaan koetin aktiivisesti etsiä ihmissuhteita joissa mua ei pahoinpideltäis henkisesti. Ja oon tietty ollut kostonhimoinen niitä kohtaan ketkä on tulleet mun elämään vannoen vaikka mitä mutteivät silti palauta palveluksia mitä oon tehnyt, eivät edes neuvottele asioista vaan juoksevat pakoon kuin eivät olisi koskaan mua tunteneetkaan. Myöhemmin oon päästänyt irti ja antanut itelleni luvan olla itsekäs. Mitä tulee tohon yhteen ihmiseen, toisaalta ymmärrän mitä hän on tod näk itsekin käynyt läpi ja osaan antaa sen pohjalta anteeksi mutta toisaalta taasen koen vain syvää kuvotusta ja vihaa koska hän ei kunnioittanut rajojani ollenkaan mutta vaati sitä itselleen jatkuvasti... mikä oli epäreilua vaatimista mielestäni.
Stereotyyppiseen "hyvän ihmisen" rooliin väkisin asettautumisella oon myös saanut hieman "suojaa" äidiltä tulevilta syytöksiltä: käytännössä jos jokin menee pieleen niin siitä syytetään huutamalla automaattisesti ensimmäisenä mua. Ilman faktoja tai todisteita. Äiti ei koskaan pyytele sitä anteeksi vaikka kuinka vaikuttaisi muhun. Se on ollut mulle henkisesti raskasta... oon sit omaksunut sen mallin että oon syntipukki vaikken oikeesti olekaan. Syyttely ei tuntuisi niin pahalta ellei siihen kuuluisi huuto. Ja vaikkei mua syyteltäiskään niin äiti silti raivoaa siitä kovaan ääneen että jokin on mennyt pieleen. Vaikka takapakit on luonnollinen osa elämää eikä välttis kenenkään tahallaan aiheuttamaa vikaa ja saahan siitä tunteita purkaa mutta mielellään ei siten että muitten tarttee aina elää pelossa joutuuko rähjäämisen kohteeksi... Milläs suojelet itteäs ellei sulla oo resursseja päästä vapaaksi? Joko pitää ite muuttua yhtä töykeäksi kuin äiti tai sopeutua siihen rooliin todistaakseen että on erilainen kuin äiti.

Vaikken stereotyyppien ulkopuolelta usko silleen hyvään ja pahaan mustavalkosesti, tietty musta olis kiva jos olis joku "selkeä malli" siitä millaiseen ihmiseen voi luottaa että hän auttaa tarvittaessa ja välittää autenttisesti muttei hyväksikäytä... ilman että mennään taas lokeroimaan ylenpalttisesti sen mukaan mihin sosiaaliseen luokkaan kuuluu tai mistä harrastuksista/töistä on kiinnostunut jne jne. Parhaiten oon selvinnyt kun oon vaan luottanut siihen että kaikki voivat satuttaa tietyissä tilanteissa, jokaisella on ns. "pimeä puoli" joten kehenkään ei kannata luottaa täysin. Tästä on kans tullut negatiivista asennoitumista suhtautumista (pitäisi olla avoimempi eikä olla ennakkoluuloinen?)... mut en voi jatkuvasti muokata itteäni sen mukaan hyväksytäänkö se yleisesti vai ei. Olis kiva jos sosiaalisissa tilanteissa ei aina tartteis tehdä raporttia kaikille miks ajattelen miten ajattelen jotta saan niinkin simppelin asian kuin asiallista ja leppoisaa vuorovaikutusta muiden kanssa.. tuntunut että tääkin asenne pitää jotenkin "ostaa" muilta.

Huh, vedin hemmetin pitkän tekstin vaan tosta lyhyestä kuvailusta. En kattonut edes videota. Ajatukset vaan tuli.

Velvollisuuteni oli tietenkin sitten jakaa tätä onnea ja esim. majoittaa ihmisiä, pitää ovet auki tarvitseville. Ja tätä välillä kyllä käytettiin hyväksi. Useammankin kerran kävi niin, että luokseni käytännössä muutettiin ilmaiseksi asumaan. Lyhytaikainen yökyläily on venynyt viikkojen ja jopa kuukausien mittaiseksi. Kerran luokseni tuotiin eräs vakavista mielenterveysongelmista kärsivä, akuutissa kriisissä oleva tuntematon ihminen yöpymään, kun Surutar on niin ihana ihminen ja aina auttaa. Silloinen puoliso taisi olla yhtä rajaton kuin minä, kun ei viheltänyt peliä poikki.

Myönnettäköön että sun kaltainen ihminen olis ollut lottovoitto itelleni nuoruudessa. Olis ollut hienoa jos olis ollut edes yksi paikka mihin olisi tarvittaessa päässyt ottamaan jäähyä (lue: pakoon) kotioloista. Mietin aina että jos saisin turvallisesti punkata jonkun luona silloin tällöin maksaisin sen takaisin käytännön palveluksina mitkä on aina neuvoteltavissa... inhonnut kummiskin sitä jos jään kellekään velkaa. Mut sit kans rupesin tohon itse. Annoin ihmisten punkata luonani ollakseni parempi ihminen miten mua oltiin nuoruudessa kohdeltu. Kai osittain omasta epätoivoisuudesta että omat teot jotenkin automaattisesti palautuis mulle vielä muiden osoittamana hyvänä tahtona tulevaisuudessa... oltiinhan mulle näitä pakollisia hyvyyden arvoja väkisin päntätty ja eri mieltä ei saanut olla tai muuten tulee negatiivisia ja perättömiä leimoja otsaan (vaikka otin kyllä vastuun sekä leimat jos oikeasti tein jotain vahingollista elämän varrella). Nykyään huvittaa miten oon toiminut pelossa ja epätoivossa silloin.
Enpä mä siitä mitään koskaan "paremman ihmisen roolista" hyötynyt, päinvastoin. Nyt on oma prosessinsa sitten siinä "ylihyveellisen ihmisen" ylemmyyskompleksista sekä uhriutumistaipumuksista irti päästämisessä. Ja en oo siis koskaan halunnut ruveta seuraamaan näitä arvoja uskonnollisista syistä, mutta Jeesuskompleksi kuvaa tota osuvasti! Moni meijän kulttuurissa oleva normi ja sääntöhän on muuten uskontoonKIN pohjautuva... Hauska yhteensattuma.

[Shortlie]

Tossa videossa oli musta aika olennainen pointti, mikä erottaa narsun ja ei-narsun. Vaikka käytös olisi muuten samalla lailla rajatonta, niin narsu on se joka kostaa ja tuhoaa kun ei saa sitä mitä halusi.

Tämä on aivan totta ja tosi hyvä pointti.

Tuli tuosta videosta mieleen se kun seurustelin tällaisen hirveän "avuliaan" ja "reilun" ja "supermoraalisen" piilonarsistin kanssa. Ne kostotoimet, jotka seurasivat siitä, kun lähdin suhteesta, olivat ihan järkyttäviä. Sellaista määrätietoista toisen maineen ja ihmissuhteiden tuhoamisyrityksiä en ole koskaan ennen kokenut.

Voin valitettavasti kuvitella, mitä olet voinut joutua kokemaan tilanteessa. Karmeaa kuulla, että seurustelun päätyttyä voi käydä noinkin pahasti. Siinä kun on muutenkin yleensä hieman säröillä, kun intiimi ihmissuhde on päättynyt.

[Shortlie]

Nykyään tupataan lääkettä joka vaivaan ja pompotellaan lääkäriltä toiselle mut harvemmin katotaan ihmistä ihmisenä. Oon ollut mielenterveyspalveluitten asiakkaana myös sen verran pitkään että voin sanoa sekä omasta kokemuksesta että siitä mitä muut ovat kertoneet. Alistuin noille pompotteluille ja lääkäreitten ammattitaitoisuudelle liian pitkään vaikka mun kohtelu tuntui (mielestäni) pahimmillaan jopa epäinhimilliseltä! Myös sairaanhoidon puolella voi tosin olla narskuja ja sosiopaatteja, vaan stereotypia on että siellä on empaattisia ihmisiä töissä.

Mä kävin juttelemassa tosi monen eri ihmisen kanssa, kun olin akuutissa kriisissä. Tosi moni psyykkisen avun ihminen oli empaattinen ja reilu, mutta sitten taas porukassa oli muutama erittäin negatiivinen ihminen: Näiden tyyppien kommentit jäi monesti pyörimään mielessä. Mielessäni totesin, että nää tyypit oli ehkä väärässä paikassa töissä. Mulla vaan on ollu pelko puhua näistä ihmisistä, koska koin pitkään, että ilkeiden ihmisten huomaaminen, jopa psyykkisen avun puolella tarkoittaa, että omaan mustavalkoisen maailmankuvan. Tuo, mistä kirjoitit tuntu jotenkin vapauttavalta ajatukselta, koska niin mä ite ainakin oon miettiny, ettei kaikki ihmiset vaan ole "hyviä ja ystävällisiä". Ei se ole mahdollista. Kuitenkin samaan kirjoitukseen on todettava, että enimmistö avun puolella toimivista ihmisistä, joihin oon itte törmänny on ollu ystävällisiä, reiluja ja aitoja ihmisiä.

Tohon aikaan koetin aktiivisesti etsiä ihmissuhteita joissa mua ei pahoinpideltäis henkisesti. Ja oon tietty ollut kostonhimoinen niitä kohtaan ketkä on tulleet mun elämään vannoen vaikka mitä mutteivät silti palauta palveluksia mitä oon tehnyt, eivät edes neuvottele asioista vaan juoksevat pakoon kuin eivät olisi koskaan mua tunteneetkaan. Myöhemmin oon päästänyt irti ja antanut itelleni luvan olla itsekäs. Mitä tulee tohon yhteen ihmiseen, toisaalta ymmärrän mitä hän on tod näk itsekin käynyt läpi ja osaan antaa sen pohjalta anteeksi mutta toisaalta taasen koen vain syvää kuvotusta ja vihaa koska hän ei kunnioittanut rajojani ollenkaan mutta vaati sitä itselleen jatkuvasti... mikä oli epäreilua vaatimista mielestäni.
Stereotyyppiseen "hyvän ihmisen" rooliin väkisin asettautumisella oon myös saanut hieman "suojaa" äidiltä tulevilta syytöksiltä: käytännössä jos jokin menee pieleen niin siitä syytetään huutamalla automaattisesti ensimmäisenä mua. Ilman faktoja tai todisteita. Äiti ei koskaan pyytele sitä anteeksi vaikka kuinka vaikuttaisi muhun. Se on ollut mulle henkisesti raskasta... oon sit omaksunut sen mallin että oon syntipukki vaikken oikeesti olekaan. Syyttely ei tuntuisi niin pahalta ellei siihen kuuluisi huuto. Ja vaikkei mua syyteltäiskään niin äiti silti raivoaa siitä kovaan ääneen että jokin on mennyt pieleen. Vaikka takapakit on luonnollinen osa elämää eikä välttis kenenkään tahallaan aiheuttamaa vikaa ja saahan siitä tunteita purkaa mutta mielellään ei siten että muitten tarttee aina elää pelossa joutuuko rähjäämisen kohteeksi... Milläs suojelet itteäs ellei sulla oo resursseja päästä vapaaksi? Joko pitää ite muuttua yhtä töykeäksi kuin äiti tai sopeutua siihen rooliin todistaakseen että on erilainen kuin äiti.

Vaikken stereotyyppien ulkopuolelta usko silleen hyvään ja pahaan mustavalkosesti, tietty musta olis kiva jos olis joku "selkeä malli" siitä millaiseen ihmiseen voi luottaa että hän auttaa tarvittaessa ja välittää autenttisesti muttei hyväksikäytä... ilman että mennään taas lokeroimaan ylenpalttisesti sen mukaan mihin sosiaaliseen luokkaan kuuluu tai mistä harrastuksista/töistä on kiinnostunut jne jne. Parhaiten oon selvinnyt kun oon vaan luottanut siihen että kaikki voivat satuttaa tietyissä tilanteissa, jokaisella on ns. "pimeä puoli" joten kehenkään ei kannata luottaa täysin. Tästä on kans tullut negatiivista asennoitumista suhtautumista (pitäisi olla avoimempi eikä olla ennakkoluuloinen?)... mut en voi jatkuvasti muokata itteäni sen mukaan hyväksytäänkö se yleisesti vai ei. Olis kiva jos sosiaalisissa tilanteissa ei aina tartteis tehdä raporttia kaikille miks ajattelen miten ajattelen jotta saan niinkin simppelin asian kuin asiallista ja leppoisaa vuorovaikutusta muiden kanssa.. tuntunut että tääkin asenne pitää jotenkin "ostaa" muilta.

Huh, vedin hemmetin pitkän tekstin vaan tosta lyhyestä kuvailusta. En kattonut edes videota. Ajatukset vaan tuli.

Mä mietin tätä kirjotusta pisimpään, varmaan koska siinä oli aika paljon asiaa. Tosi hyviä mietteitä ja vähän tabuja juttujakin. Mä luulen, että ainakin meillä narsistien ja psykojen lapsilla on jonkinasteisia luonnehäiriön palasia elämän aikana käsiteltävänä, koska helposti sitä kasvaa vähän vinoon jollain tavalla, niinkun Surutar asiasta kirjotti. Ainakin ittellä on sellainen fiilis ollu omasta elämästä, että vanhemmat jätti tosiaan negatiiviset jälkensä. En sitten taas vanno sen mukaan, että onko ne negatiiviset toimintamallit enemmän heijastuksia menneestä, kuin todellista halua toimia tavalla, millä toimii. Esim mä puhuin mun ystävän kanssa puhelimessa 2pvä sitten ja auoin ihan päin naamaa päätäni puhtaasti omaa ajattemattomuuttani. Kuitenkin ennenkuin sylki ehti kuivaa pyysin anteeksi, mitä sanoin, koska tajusin lennosta käyttäytymismallini olleen loukkaava.

Tuo, että kaikilla on pimeämpi puoli on mielenkiintoinen ajatus. Mun isä puhu tästä asiasta mulle joskus taannoin..en sillon osannu samaistua ajatukseen. Tiedän kuitenkin itsestäni, että olen ainakin omannu pimeämmän puolen. Ehkä tänäpäivänä osaan paremmin hallita ja ymmärtää sitä kuin ennen. Purkaa omaa pahaa oloa, mutta enemmän järjen kanssa kuin ennen. Mutta silti tuntuu aina välillä, ettei kaikkia omia tekemisiä pysty täysin hallitsemaan, vaan joskus saattaa toimia hieman vastoin omia periaatteitaan.