Tutustuin naapuriini odottaessa viimeisilläni toista lastamme, heille oli juuri syntynyt kolmas lapsi. Hän oli oikein ystävällinen, pyysi leikkimään joku päivä heidän pihalleen. Yhtenä päivänä lapsemme synnyttyä sitten menimme ja hän oli oikein mukava, avoin ja kiinnostunut meidän perheestä. Tulikin pian ilmi, ettemme tunteneet kylältä kuin yhden perheen, jotka ovat hyvin läheisiä meille. Joten uudet tuttavuudet olivat meidän perheelle kultaakin kalliimmat. Hän pyysi meitä useammin ja useammin leikkimään, usein kun käytin lastemme kanssa koiramme aamulenkillä, jäimme heidän pihaan viettämään aamupäivää.
Mieheni tutustui hänen mieheensä ja heistä tuli hyvät kaverit. Vietimme tiiviisti aikaa yhdessä, olihan meillä saman ikäisiä lapsia… Jossain vaiheessa kiinnitin huomiota, miten hän puhui kavereistaan/minun tutuista (olimme tunteneet n.2kk); aina jossain oli jotain vikaa, miksi minun ei olisi kannattanut tutustua sen enempää johonkin. Aina hän osasi kertoa jokaisesta jotakin negatiivista tai joitain juoruja. Jonkin aikaa meni ihan mukavasti, näimme usein ja oli mukavaa. Kävimme lenkillä usein alkuillasta, kun pienimmät lapsemme nukkuivat alkuiltaunet samoihin aikoihin. Taisimme olla toista kertaa lenkillä, kun olimme juuri ennen lenkkiä riidelleet mieheni kanssa (miestäni ärsytti, kun hänen tultua töistä minun piti lähteä lenkille, vaikka lapsemme olisi voinut nukkua myös vaunuissa pihalla ja olisimme voineet muu perhe viettää aikaa yhdessä…). Naapurini alkoi avoimesti kertomaan vuosia sitten hänen ja hänen miehensä väleistä, kuinka heidän tilanne kärjistyi niin, että hän pakkasi tavaransa ja muutti omaan kämppäänsä ja jätti miehensä heidän n. 1v tytön kanssa. Asuivat erillään puolisen vuotta. Naapurini painotti häiritsevän korostavasti sitä, kuinka minun pitää saada mennä ja ottaa omaa aikaa, ja jos tuntuu, ettei yhteiselämä toimi, niin myöntää asia ja erota, lastenkin takia. Olin hieman ihmeissäni, olimmehan mieheni kanssa ihan normaalisti sanailleet, ainahan me kinastellaan milloin mistäkin. En välittänyt asiasta ja annoin asian olla..
Mieheni oli puhunut naapurini miehelle meidän taloudellisista vaikeuksista ja heiltähän apua saatiin tietenkin heti. Naapuri sanoi aina, että pitää pyytää rahaa lainaan, jos tarvitaan ”sitä varten on ystäviä” ”ystäviä autetaan aina” jne… Jossain vaiheessa mieheni oli lainattava, mutta maksoi kyllä aina takaisin. Heiltä saimme muutaman vanhan lipaston ja pöydän, joita olivat heittämässä roskiin.. jossain vaiheessa heidän vanha sähkögrillikin muutti meidän pihalle, koska he hankkivat uuden. Jossain vaiheessa jälleen kerran sanoin miehelleni, että inhottaa ottaa vastaan tavaroita, vaikka ovatkin heittämässä roskiin, jotenkin tulee niin kiitollisuudenvelkainen olo. He eivät ottaneet mitään vastaan, ei hoitoapua tms.
Olimme huomanneet tässä ½-1 vuoden tuttavuuden aikana, kuinka naapurini mies oli aivan tossun alla, vaimo saa aina tahtonsa läpi, jos ei saa, niin mököttää ja vähän väliä siellä oli kattilat jaossa heidän sanojen mukaan, syy oli useimmiten jotain niin naurettavaa. Mies oli todella kiltti ja mukava, samoin lapset. Lapsille huudettiin tosi usein ja usein syyttä. Naapurini on tosi kova kiroilemaan, lasten kuullen ja lapsille ”ala nyt vittu laputtaa siitä” ”kato nyt vittu noita sun kenkiäs”. Jos lapset ei totelleet sanottiin ”teidät myydään mustalaisille”. Heidän vanhin tyttö (silloin 7-8-v) joutui huolehtimaan aina pienimmistä sisaruksistaan ja vanhimmalle lapselle huudettiin ihan turhasta ja nolattiin vieraiden edessä. Sitä oli kauheaa seurata sivusta. Jalkapalloa, kun pelattiin yhdessä, niin naapurini piti aina voittaa, myös oam tytär. Milloin potki lapsensa jalat niin kipeiksi, että vain itki ja sitten huusi tätä nousemaan pelaamaan, mitä nyt itkee ja vinkuu.
Huomasin, kuinka naapurini alkoi utelemaan pikku hiljaa (hyvin huomaamattomasti) parhaan ystäväni asioista (he tunsivat myös toisensa) ja kommentoi heidän perhettään ja perheen toimintaa ja yritti pikku hiljaa saada minua haukkumaan heidän perhettä. Ja monia muitakin.
Reilun vuoden ajan olimme olleet tiiviisti yhdessä, viime kesä melkeinpä päivittäin, jolloin alkoi paljastumaan viimeistään naapurini rouvan kipeys. Palaset rupesivat loksahtamaan paikoilleen. Minä olin ollut tähän asti se ”ystävä, jota hehkutetaan facebookissa”, mutta nyt se alkoi jäädä. Tilalle tuli uusi uhri, myöskin kiltti ja empaattinen ihminen. Syksyllä aloin ottamaan etäisyyttä testatakseni mieheni ja minun teoriaani (tai automaattisesti tuli otettua etäisyyttä, kun arki koitti). Näimme enää srk kerhossa pari kertaa viikossa, silloin tällöin käytiin heillä kylässä. Olo oli jotenkin helpottunut, kun emme nähneet enkä käynyt usein facebookissa. Olin jo niin kyllästynyt siihen hänen jatkuvaan valittamiseen ihan kaikesta. Milloin heidän poika nukkui huonosti, milloin halusi sisustaa kotiaan (jälleen kerran), milloin mies tuli myöhään töistä (klo 16-17), milloin sitä ja tätä.. valitti minulle, jolla tiesi olevan tarpeeksi vaikeaa muutenkin, koska mieheni psyykkinen vointi oli hyvin vaihteleva eikä meidän perheen taloudellinen tilanne edelleenkään ollut hyvä, suoraan sanottuna meidän perheen elämä meni päin helvettiä ja kun näimme, niin sain kuulla kuinka hän haluaisi uudet tapetit tai metsolan haalarit lapselleen ja kuinka hänellä kaikki oli niin huonosti. Kun en enää jaksanut kommentoida hänen jatkuvia facebook-päivityksiään enkä käynyt siellä muutenkaan niin usein, niin yhtäkkiä siellä rupesi satelemaan meidän perheeseen ja ystävyyteen viittaavia päivityksiä. Hänen kaverinsa sitten siellä kannustivat naapuriani ”se toinen ei tiedä mitä menettää” ja ”sä olet hyvä ystävä” jne… Kaverit, joita naapurini on minulle jatkuvasti haukkunut viime vuoden aikana! Viimeisin tilapäivitys oli, kuinka heidän tyttö itkee ikkunassa ja katsoo meille sanoen, etteikö me enää tykätä hänestä, kun ei käydä leikkimässä. Kuka 4-v lapsi miettii tollasia juttuja ellei jotain ole puhuttu..?!!
Kävimme naapurini kanssa 3 eri keskustelua facebookissa samasta aiheesta, eli meidän ”ystävyydestä”. Kasvotusten hän ei asiasta puhunut. He olivat miehensä kanssa niin loukkaantuneita, kun me otamme yhteyttä vain kun tarvitsemme jotakin. Heille oli tullut tunne, että olivat vain kesäkavereita. He eivät voineet käsittää tätä tilannetta, kun olivat olleet omasta mielestään niin hyviä ystäviä. Ja kuinka me olimme haukkuneet tätä parhaan ystäväni perhettä, ja nyt tilanne on toisin päin (heitä haukutaan siellä). Vaikka kuinka selitin tilannetta meidän perheen kannalta (kuten se oikeasti oli) ei hän voinut käsittää asiaa. Kun huomautin hänen facebook-käyttäytymisestään, sanoin etten voi käsittää enkä hyväksyä tuollaista käytöstä aikuiselta ihmiseltä niin siihen kommentti takas ”on sunkin piikit osuneet ja uponnut”.. mitkä piikit?!!! Niitä ei ole ollutkaan! Hän ei omien sanojensa mukaan ole ymmärtänyt omaa osuuttaan tässä asiassa, kun hänen on ollut niin epämukava olla. Hän ei sanallakaan pyytänyt käytöstään anteeksi, mä olin se joka pahoitteli tilannetta joka kerta. 3. kerran, kun kävimme keskustelua aiheesta, päätin että tämä on viimeinen kerta, kun käytän aikaani tähän, miksi mä joudun pyytämään anteeksi, asiasta, mikä tuli ihan puskista, yhtäkkiä meidän perhettä syytettiin kaikesta. Sanoinkin hänelle, että on aivan sama, mitä teemme, teemme joka tapauksessa väärin -> kaksoisviestinä.
Asia jäi hautumaan. Näimme jossain vaiheessa tämän jälkeen ja kerroin, että palaan työelämään. Tämä oli hänelle aivan kamala shokki, hän jää yksin! Ensimmäinen kysymys oli että rahanko takia, voi lapsia, kun ovat niin pieniäkin ja joutuvat päiväkotiin… ”onneksi mä oon niin onnekas että saan olla kotona”. Näimme kerran töihin palaamiseni jälkeen (meidän toimesta) eikä hän sanallakaan kysynyt miten menee, onko kivaa tms. Hänen miehensä kyllä oli kiinnostunut.
Meni n.1,5kk, kun yövuoroni jälkeen heräsin ja olimme menossa heille vaatekutsuille. Olin saanut häneltä viestin facebookiin että olisiko aika lopettaa esittäminen että ollaan kavereita. Mieheni oli kuulemma tehnyt kantansa selväksi..? Laitoin takaisin lyhyen ja ytimekkään viestin, mitenkään kaunistelematta. En jaksanut enää enkä halunnut puida samaa asiaa, mikä ei miksikään muutu. Mieheni ei ollut kuulemma tervehtinyt naapuriamme autossa istuessaan, mistä oli loukkaantunut, vaikka totuus oli, ettei mieheni ollut koko ihmistä nähnyt. Kävin tapaamassa naapurini miestä, jonka kanssa juttelin asiasta. Hän toisteli vaimonsa sanomisiaan, josta sanoinkin hänelle, että olen jo kuullut nuo. Mainitsin tästä facebook-käyttäytymisestä, mikä vähän säikäytti miehen, tulihan asia hänelle täytenä yllätyksenä eikä vaimo ollut maininnutkaan asiasta. Mutta eihän hänen miehensä voinut uskoa vaimostaan tommoista, olivathan he tunteneet 15 vai 17 vuotta ja puhuin kuulemma hänelle aivan vieraasta ihmisestä(!). Niinpä niin! Naapurini oli saanut täysin läheisriippuvaisen tossusankarin manipuloitua ja puhuttua uskomaan meistä pelkkää pahaa. "Ehkä näin on parasta". Kuka mies antaa vaimonsa loukata kavereitaan tollai?! Ei ainakaan mun mies!
Luulin, että asia oli jo tässä, kunnes paras ystäväni tuli kylään itku silmässä ja kertoi naapurini käyneen heillä kahvilla; oli tykittänyt sellaista tekstiä hänelle, mitä me, mieheni ja minä, olimme hänen mukaansa puhuneet hänestä ja heidän perheestään. Aivan kipeitä juttuja! Hän oli vielä todennut, että minähän en ole mikään narsisti, niin kuin minä kuulemma väitin, minä olen naapurini mukaan patologinen valehtelija. Vaikka en ole sanallanikaan maininnut narsismista hänelle. Kävimme ystäväni kanssa tämän kaiken läpi ja kerroin hänelle vähän lisää meidän tuttavuudesta. Onneksi, todellakin onneksi ystäväni uskoi minua ja olemme edelleen parhaita ystäviä! Pelkäsin todella, että näinkö se hullu, kipeä ihminen saa tahtonsa läpi ja saa puhuttua minulle yhden läheisimmän ihmisen kääntämään selkänsä minulle.
Jossain vaiheessa aloin jo itse miettimään, olenko minä se narsisti, kuvittelenko kaiken, olenko itse aiheuttanut tämän kaiken, olenko ollut paha ja huono ystävä jne… Nyt on kk kulunut ja vasta nyt pystyn kirjoittamaan tämän kaiken. Olen ollut aika sekaisin ja rikki, vaikka toisaalta aika helpolla pääsimmekin. Olen miettinyt miksi minä, miksi meidän perhe? Oivalsin äskettäin, että meidän perhe oli niin helppo kohde; juuri muuttaneita, ei sukulaisia, ei ystäviä, ei tukiverkkoa, rahalliset vaikeudet, mieheni psyykkinen vointi… Olen kiltti, empaattinen ihminen. Ainoa, mitä naapurini ei tajunnut, että ammattini ja työkokemukseni puolesta, samoin mieheni, me tunnistimme tämän piirteen naapurista ja sen takia rupesimme ottamaan etäisyyttä. Mieheni sanoi jo alusta lähtien, että kaikki ei ole kohdillaan ”kyllä hullu hullun tuntee”. Jälkikäteen olen tajunnut, että naapurini puhui aina itsestään, jos puhuin itsestäni, nappasi hän puhelimensa ja oli facebookissa eikä jaksanut kiinnostua mistään mitä puhuin. Kotia piti aina sisustaa, kaikki mitä hän tai hänen perhe teki, oli oikein. Hän sai vitsailla kaikesta ja kaikista, henk.koht.asioistakin, mutta jos esim. mieheni täräytti takaisin jonkun henk.koht. vitsin, niin alkoi mökötys.
Eniten tässä säälittää viattomat lapset. Heidän lapsia on kielletty tervehtimästä meitä, eivät saa katsoakaan meitä, kun kuulemma voimme udella heiltä heidän perheen asioista. Jos näkevät meidät, heidän pitää juosta toiselle puolelle tonttia. Kuka sanoo tommoi asioita lapsilleen? ei me ainakaan olla mitään meidän lapsille sanottu, ei missään nimessä! Tällä hetkellä rakas naapurini puhuu musta pitkin kyliä ties mitä, lie montakohan vihamiestä mulle on löytynyt, kun olen hänen sanojen mukaan haukkunut kaikkia, vaikka asia on oikeasti päinvastoin. Toisaalta tekisi mieli paljastaa kaikki, mitä se on sanonut, mutta toisaalta tiedän, että siellä se kihisee kiukusta, kun ei ole saanutkaan nujerrettua mua (vaikka vaikeaa on ollut), meidän elämä jatkuu ja me olemme näin vajavaisina ja epätäydellisinä onnellisia yhdessä, vaikka yrittikin saada meidänkin välit poikki!
Tästä tulikin aika superpitkä sepustus, toiv joku jaksaa lukea!
ainakin omaa oloa helpottaa, kun on saanut vaikeat asiat paperille, vaikka monta asiaa tästäkin on jäänyt.. joitain asioita oivaltaa pikku hiljaa, kun asia väkisinkin pyörii mielessä, vaikka kuinka yrittää unohtaa. Ammattini puolesta luulin tietäväni millainen narsistinen ihminen on, mutta nyt kokemukseni jälkeen ei ollut hajuakaan. Sen kyllä tunnistaa ja tuntee, kun kohdalle osuu!