Mikä on se "viimeinen pisara"?

[Kirsikkamustikka]

Hei,

Minulle viimeinen pisara ja eroon pääseminen tapahtui tavallaan pakkorunnomisella sekä suurella kyllästymisellä. Oli siis taas kerran tilanne riidassa, jossa hän sanoi että eiköhän tämä ole tässä(kuten niin monta muutakin kertaa aiemmin, tarkoituksena hiljentää minut). Sillä kertaa jotenkin riitti kuulla tuo, nuo sanat jotka minulle sylkäistiin kahden kesken ja lasten edessä näyteltiin toista(ei yhteisiä lapsia, miehen lapset). Niimpä hänen lastensa edessä sanoin, että meillä on kerrottavaa. Mies takelteli, sanoi mulle vihaisesti että ei nyt ja meidän pitää ensin puhua kaksin. En antanut periksi. Ja niinpä se sanottiin sitten ääneen lapsille:me erotaan. Huomasin tämän olevan hyvä tapa;nyt mies ei enää päässyt pois sanoistaan, vaan hänen piti omien lastensa silmissä pysyä sanoissaan. Tästä alkoi minun dissaaminen ja hyljeksintä, kunnes pääsin pois. Mutta nyt asun yksin, omassa kodissa ja voin hengittää❤ Vaikeaa ollut, tunteita olen käsitellyt, lukenut, levännyt, sisustanut, nähnyt ystäviä, lenkkeillyt. Olo on jo erilainen kuukauden jälkeen Mutta siis jos en olisi pakottanut kertomaan lapsille erosta, asuisin edelleen hänen kanssaan. Eli runnoin tavallaan väkisin eron tuolla tavalla läpi. Narsistisia piirteitä omaavalle on tärkeää säilyttää kasvonsa hovinsa edessä. Minun neuvoni on, että pääset itse helpommalla, kun luot tilanteen jossa n sanoo itse haluavansa erota. Näin hän saa säilyttää illuusion kontrollistaa. Tiedän, manipulointia, mutta se toimii n kanssa parhaiten. Ero on sujunut suhteellisen rauhallisesti näin:hänhän itse halusi erota, hänen päätös

[Willow74]

...
Kiitos vastauksestasi, jotkut supervoimat siihen kyllä tarvitaan. Minä olen puhunut erosta hänelle niin paljon, että ymmärrettävästi ei usko enää ollenkaan siihen, että tekisin sen. Nyt kun olen jo katsellut asuntoja ja hänelle senkin kertonut, niin vastaus on vaan, että: " älä nyt viitsi." Itse jatkaa omaa toimintaansa aivan samaan tapaan, tietenkin, kun ei omasta mielestään tee mitään väärää.
Ja ei minullakaan ole mitään harhakuvitelmia siitä, että kaikki muuttuu taikaiskusta hyväksi kun lopulta pääsen pois, paremmaksi kyllä. Ja sitä
haluan. Ihanalta kuulostaa sinun nykyinen elämä, noista samoista normaaleista asioista itsekin haaveilen. Että pystyisi hengittämään eikä tarvitsisi koko ajan kävellä niillä munankuorilla.

[Punaistajamustaa]

Minun viimeinen pisara ei ollut niinkään mies vaan minä itse ja käytökseni. Suhde oli loppunut jo aikaisemmin monen mutkan kautta, mutta pidimme vielä yhteyttä, koska olisin halunnut jonkinlaisen viimeisen ystävällisen välienselvittelyn. Itseasiassa hän oli ehdottanut sitä itse. Sehän ei narsistin kanssa tietenkään onnistu, vaan hän haluaa pitää ”jalkansa aina oven välissä”.
Mies oli ignoorannut jo pidemmän ajan eikä pitänyt sanojaan: kaikki yritykset normaaliin keskusteluun menivät puihin kerta toisensa jälkeen. Sain toisinaan seksuaalisesti lämmitteleviä viestejä ja ikävän tunnustuksia. Toisinaan täyttä hiljaisuutta ja mitätöintiä.
Kunnes...
Yhden hiljaisuusepisodin jälkeen, minä repesin. Kirjoitin 20 todella pisteliästä ja kaiken paskan sisällään pitävää viestiä ja laitoin vielä kuvan mukaan keskisormestani. En mitään hulluja uhkailuja, mutta heitin oman pahan oloni hänen puhelimeensa. Samalla tajusin, että olin ylittänyt omat rajani, koska menin aivan pois tolaltani ja käyttäydyin kuin raivotar. Ei ole minun tapaista haukkua ihmisiä pystyyn ja raivota. Käyttäydyin kuin nurkkaan ahdistettu nainen. Lopulta halusin pelastaa itseni toisen jatkuvalta mielivallalta ja pahassa olossa vellomiselta. Siinä vaiheessa terve itserakkauteni voitti. Se oli toisaalta vapauttava ja samalla huumaavan ihanaa. Jatkuva kiltteys minussa murtui ja esiin astui todella räväkkä, määrätietoinen nainen.
Hetken päästä pistin päälle täydet estot joka viestintävälineeseen. Se oli helppoa, koska lapsia tai muuta yhteistä ei ole. Tästä on yli puoli vuotta aikaa. Tänä aikana olen opetellut viihtymään omassa seurassani ja rakastumaan pieniin, tavallisiin asioihin. Ja tiedän, etten enää koskaan palaa entiseen, enkä minä enää palaa entisenlaiseksi kynnysmatoksi.

[Willow74]

Itse olen ylittänyt omat rajani (hah, mitkä rajat? ) jo vuosia sitten kun ensimmäisen kerran löin takaisin. Että alennuin hänen tasolleen,
oli lowest of lows siihen mennessä. Että hän pääsee nyt sanomaan, että sinähän se tässä se hullu olet, että ei miestäkään saa lyödä.
Tänä päivänä hän on kehittynyt jo niin hyväksi siinä mitä tekee, että kun minä menetän malttini niin hän puhuu levolliseen, rauhalliseen sävyyn,
että: " Sinähän siinä huudat ja riehut, minähän olen tässä ihan rauhallinen". Ja sanottakoon se, että mieheni mielestä huutamista on ihan normaali puheääni, mutta jos mun sävy on vähänkään negatiivinen, niin se on huutamista. Normaalimpaa mielestäni on se, että jos riitatilanteessa vaikka huutaakin, kun että äänensävy ei yhtään muutu ja kaikki sanotaan tasaisen tappavan monotonisesti. Mutta tämähän on siis oppikirja esimerkki gaslightingista ja crazymakingistä.
Sitähän tässä kai koitan tehdä, että löytäisin ne kauan kadoksissa olleet rajani

[Joskus]

Itse olen ylittänyt omat rajani (hah, mitkä rajat? ) jo vuosia sitten kun ensimmäisen kerran löin takaisin. Että alennuin hänen tasolleen,
oli lowest of lows siihen mennessä. Että hän pääsee nyt sanomaan, että sinähän se tässä se hullu olet, että ei miestäkään saa lyödä.
Tänä päivänä hän on kehittynyt jo niin hyväksi siinä mitä tekee, että kun minä menetän malttini niin hän puhuu levolliseen, rauhalliseen sävyyn,
että: " Sinähän siinä huudat ja riehut, minähän olen tässä ihan rauhallinen". Ja sanottakoon se, että mieheni mielestä huutamista on ihan normaali puheääni, mutta jos mun sävy on vähänkään negatiivinen, niin se on huutamista. Normaalimpaa mielestäni on se, että jos riitatilanteessa vaikka huutaakin, kun että äänensävy ei yhtään muutu ja kaikki sanotaan tasaisen tappavan monotonisesti. Mutta tämähän on siis oppikirja esimerkki gaslightingista ja crazymakingistä.
Sitähän tässä kai koitan tehdä, että löytäisin ne kauan kadoksissa olleet rajani

Meillä tämä aivan sama kuvio. Kun minä mielestäni puhun asioista normaalilla tai vain hieman korotetulla äänellä, on se hänelle huutamista. Ja sitten sataa niskaan syytöksiä siitä, miten minäkin olen niin epätäydellinen, etten minäkään osaa, ja miten rauhallisena hän koko ajan on pysynyt. Ihminen menee aivan sekaisin tällaisesta. Itse olen taas viime päivinä miettinyt, että olenko se minä joka olen hoidon tarpeessa (ei varmaan tekisi pahaa, viime syksynä kävinkin työpsykologin luona keskustelemassa...).

Puolisollani on siis diagnosoitu aikoinaan epävakaa persoonallisuushäiriö ja nyt keskivaikea masennus. Hän ei ole koskaan saanut minkäänlaista terapiaa persoonallisuushäiriöönsä. Välillä inhoan itseänikin siitä, miten syytä sairautta siitä miten meidän elämämme on mennyt. Mutta uskon, että sillä on ollut iso rooli. Ja vielä isompi sillä, että puolisoni ei ole hakenut siihen apua. Hän haluaisi, mutta kokee terapeutin hakemisen aivan ylivoimaiseksi. Jo kaksi vuotta hän on lupautunut hakeutumaan hoitoon. Viime syksynä hän kävi psykiatrilla, mutta ei ole nyt vuoden aikana saanut haettua apua. Persoonallisuushäiriössä ilmenee ajoittain paljonkin narsistisia piirteitä. Hän ei ole "uskaltautunut" psykiatrin testeihin diagnoosin tarkentamiseksi.

Mutta kuten monella tässä ketjussa, niin voimat ja kaikki alkaa olla jo lopussa. Pahiten on kulunut se usko omiin käsityksiin siitä, mikä on oikein ja mikä on normaalia. Viimeisen vuoden aikana olen miettinyt paljon sitä, miten minusta tuntuu etten ole elämässäni nähnyt päivääkään tasavertaista ja normaalia parisuhdetta. Mikä nyt sitten on normaalia, mutta ei ainakaan mielestäni se mitä olen itse kokenut. Jollain naiivilla tavalla olen kuvitellut, että tämän ihmisen kanssa elämä vain on normaalia hankalampaa johtuen hänen kotiväkivallan ja koulukiusaamisen täyttämän lapsuutensa vuoksi.

Olen niin loppu...Ja keskusteluissa on aina keskiössä sittenkin vain hänen kurjuuteensa ja hänen tunteensa. Minun ja lasten asemalla tai kokemalla ei ole niin väliä. Tai siltä se ainakin tuntuu.

Suhteemme on mennyt alamäkeen koko tämän koronakaranteenin ajan. En itse jaksa enää nousta mäkeä ylös. Kunpa vain löytäisin järkevän tavan päättää tämä siististi. Sillä tavoin, että hänkin löytäisi avun ja tarkoituksen sen saamiselle.

[Kirsikkamustikka]

Tutulta kuulostaa tämä mitä kirjoitatte. Tuolla väkisin eron runnomisella tarkoitin sitä, että kun ne omat rajat ovat kadonneet kauan sitten niin minun oli runnottava omien rajojen puutteen takia ero tuota kautta. Eli tartuin miehen sanoihin, tein näkyväksi ne muille ihmisille, jonka seurauksena mies ei voinut menettää kasvojaan heidän silmissä. Käytin hänen narsistisia piirteitään häntä itseään vastaan. Ja se toimi❤ Toki minulle iski ahdistus ja paniikki, että nyt se tapahtuu. Mutta pidin pääni kylmänä, aloin heti järjestelemään asuntoa, pidin itseni kiireisenä. Ja toki miehen harjoittama dissaus minua kohtaan oli iso apu:ei tullut oloa, että tähän haluan jäädä, päin vastoin. Voin kertoa, että kun lähdin, niin kaikki ne ajatukset että itse olisin ihan pimeä/ns.minun toiminta olisi ollut "sairasta" hävisi. Minäkin olin suhteen aikana toiminut huonosti miestäni kohtaan, josta tunsin häpeääkin.

Tsemppiä kaikille, voin lämpimästi suositella lähtemistä❤ Se ottaa koville, on hetkiä jossa on ahdistanut niin kovaa ettei ole henkeä meinannut saada. Mutta se tunne on aina mennyt pois, ja niitä hyviä oloja itsestään on koko ajan enemmän. On ihanaa hengittää ja hymyillä aidosti pitkästä aikaa olkaa rohkeita, kyllä te pärjäätte, se oma "vanha"itse, joka ehkä olitte ennen tuhoavaa suhdetta nousee esille kyllä, kun pääsee pois. Elämä kantaa, siihen kannattaa luottaa❤

[Joskus]

Tutulta kuulostaa tämä mitä kirjoitatte. Tuolla väkisin eron runnomisella tarkoitin sitä, että kun ne omat rajat ovat kadonneet kauan sitten niin minun oli runnottava omien rajojen puutteen takia ero tuota kautta. Eli tartuin miehen sanoihin, tein näkyväksi ne muille ihmisille, jonka seurauksena mies ei voinut menettää kasvojaan heidän silmissä. Käytin hänen narsistisia piirteitään häntä itseään vastaan. Ja se toimi❤ Toki minulle iski ahdistus ja paniikki, että nyt se tapahtuu. Mutta pidin pääni kylmänä, aloin heti järjestelemään asuntoa, pidin itseni kiireisenä. Ja toki miehen harjoittama dissaus minua kohtaan oli iso apu:ei tullut oloa, että tähän haluan jäädä, päin vastoin. Voin kertoa, että kun lähdin, niin kaikki ne ajatukset että itse olisin ihan pimeä/ns.minun toiminta olisi ollut "sairasta" hävisi. Minäkin olin suhteen aikana toiminut huonosti miestäni kohtaan, josta tunsin häpeääkin.

Tsemppiä kaikille, voin lämpimästi suositella lähtemistä❤ Se ottaa koville, on hetkiä jossa on ahdistanut niin kovaa ettei ole henkeä meinannut saada. Mutta se tunne on aina mennyt pois, ja niitä hyviä oloja itsestään on koko ajan enemmän. On ihanaa hengittää ja hymyillä aidosti pitkästä aikaa olkaa rohkeita, kyllä te pärjäätte, se oma "vanha"itse, joka ehkä olitte ennen tuhoavaa suhdetta nousee esille kyllä, kun pääsee pois. Elämä kantaa, siihen kannattaa luottaa❤

Kuulostaa juuri siltä tunteelta, jota tavoittelen ainakin itse <3 Olin viime kesänä parin päivää aivan ypöyksin reissussa ensimmäisen kerran koko parisuhteemme aikana, ja sinä päivänä itselleni valkeni, miltä tuntuu kun on vapaa. Sama tunne tulee, joka kerta kun puoliso on esim työreissussa. Ihmeellinen ja uskomaton keveyden tunne.

Kiitos Kirsikkamustikka <3

[Kirsikkamustikka]

❤ kyllä se tunne tulee vielä sulle jäädäkseense vapaus. Tässä kohtaa kun muutto on takana ja oma koti jossa voi olla miten haluaa, niin olo on lähinnä että mitä mä oikein pelkäsin ja mitä mun päässä oikein liikkui kun en lähtenyt aiemmin. Tiedän kyllä miksi:pelko etten pärjää, jään yksin, pelko tuntemattomuudesta, suru jonkun loppumisesta ja siitä edessä olevasta työstä, joka on tehtävä suhteen jäljiltä. Se tuntui liian raskaalta silloin. Ja nyt kun katson taakse, oli se aika monin verroin raskaampaa kuin tämä. Nyt voin omassa tahdissa käydä asiat ja tunteet läpi, voin valita. Toisin kuin silloin suhteessa ollessani. Silloin en voinut valita, mitä asioita mun eteen tulee millonkin:pettämistä, valheita, vihaa, kiukkua jne. Oli vaan käsiteltävä asioista johtuvat tunteet kun ne tuli, jotta pystyi edes jotenkin elämään. Ja sekin hävetti, minä, vahva nainen elän huonossa suhteessa. Nyt on toisin, voin itse päättää mitä, milloin. Tunteet menee ja tulee, voin tarttua tai en. Kukaan ei aiheuta tilannetta, että tunne olisi niin iso että olisi juuri nyt siihen tartuttava. Se oli todella uuvuttavaa. Nyt huomaan, miten uupunut ja äärirajoilla sitä oli koko ajan. Ja nyt tunnen ylpeyttä itsestäni, enää ei tarvitse salailla millaista elämä oikeasti on, sillä eihän mua olisi uskottu tai he jotka olisivat uskoneet, heitä en halunnut huolestuttaa. Haluan valaa teihin uskoa, itse vasta eronneena. Tuhoisassa suhteessa näkee sumuisesti eikä kaikkia omia pelkoja ja ajatuksia kannata uskoa. Huomaatte sen kun olette vapaita. Ja ennen kaikkea ansaitsette hyvän olon, terveellisen ilmapiirin ja onnellisuuden. Lähteminen tuo hyvää❤

[ruusunen876]

Punaistajamustaa, minulla on täysin sama kokemus tuosta. Narsistin kanssa menee hulluuden partaalle, ja löytää itsensä käyttäytymästä aivan epätyppillisellä tavalla... Tämähän tietysti sitten vahvistaa naristin mielessä sitä kuvaa, jota hän on yrittänyt maalata uhrista koko ajan. Itsekontrolli ja -kunnioitus alkaa hiipumaan uhrilta täysin, kun millään ei tavallaan enää ole väliä. Narsistihan on uhri aina joka tapauksessa.
Samaistun vahvasti myös suhun Willow74, narsistin käytös noissa tilanteissa oli juuri tuollaista. Ulosanti oli rauhallinen, ja kyseenalaistava, jopa opettava, mutta saattoi aistia että hän nautti toisen loppuun ajamisesta. Narsisti menetti itse hermojaan, huusi ja piti mykkäkouluja. AIna kaikissa tilanteissa hän sanoi kuitenkin, että hän ei ole koskaan tehnyt mitään väärää. Tämä tavallaan tarttuu myös uhriin, koska siinä ei pysty enää terveen toiminnan mukaisesti pyytämään anteeksi, koska ei halua alentua narsistia enää yhtään alemmas.

[Willow74]

Niin, onko se niin, että kun mieheni sanoo, että eihän hän tekisi pahaa kärpäsellekään, eikä ole koskaan ketään satuttanut, että hän OIKEASTI ITSE USKOO NIIN? Silloinhan kaikenlainen haihattelu minulta muutoksen suhteen, sen että voisimme vielä jatkaa niin, että minäkin voisin olla onnellinen, ON AIVAN TURHAA!!! Niin, että herää nainen! Tämä siis mulle! Meillä on takana 27 yhteistä vuotta, ja on enää vaikeaa edes muistaa aikaa ennen meitä.
Mutta sen muistan, että olin rohkea, hauska, positiivinen, sosiaalinen...paljon saa vettä virrata, että löydän itsestäni taas nuo luonteenpiirteet. Kun ensin löydän sen rohkeuden, niin muut seuraa.
Ja pakko muuten vielä kiittää kaikkia teitä jotka täällä jaatte sieluanne ja sydäntänne, itseltäni ainakin puuttuu täysin omasta lähipiiristä tän asian tiimoilta vertaistuki. On ihanaa kirjoittaa täällä ilman että tarvitsee sensuroida, selittää tai hävetä mitään.