Voisin koittaa kertoa tarinani taistelu on osaltani vielä kovasti kesken .
Eli tapasin ihanan miehen (ainakin niin luulin) . Itselläni oli enenstää 2 lasta, jotka uusi mies otti ainakin alussa upeesti vastaan. Suhteemme eteni hurjaa vauhtia, ei oltu tapailtu kauaan kun jo asuin lasteni kanssa tämän miehen luona, kihlauduimme jo muutamassa kuukaudessa, kaikki tuntui olevan hyvin, toki joatain pieniä varoitus merkkejä oli jo ilmassa, mutta niitähän en tietysti tajunnut laittaa merkille... Näitä varoitus merkkejä olivat pieniä, semmoisia esim. että hän yhteiseen kotin ei kelvannut yksikään minulla jo ennestään oleva huonekalu, olivat kuulemma liian kulahtaneita... hän halusi kaiken olevan uutta ja muisti kyllä sitten aina mua muistuttaa siitä että minä olen tullut lasteni kanssa hänen kotiin ilman että meiööä oli mukanamme muuta kuin vaatteet, johon aina vastasin että olisi ollut kaikki, mutta mikään ei sinulle kelvannut. saman laisia merkkejä oli enempikin... en vaan tajunnut. No jokunen kuukausi kihlautumisesta ja hetken yhdessä asumisen jälkeenhuomasin olevani raskaana (ja tämän ei pitänyt olla mahdollista, koska mies väitti ettei voi lapsia saada, joten turha mitään ehkäisyä on siis käyttää) .. olin kuitenkin raskaana ja no menimme myös naimisiin. Raskaus oli vaikea, itselläni kun on heikkokohdunkaula ja vihamielinen kohtu... supistelin siis paljon ja vauva meinasi syntyä jo hyvin paljon liian aikaisin, vietin siis kuukausia sairaalassa helsingissä, josta mies tietysti syyllisti minua... kun en osaa olla edes raskaana kuten normaalit naiset.. vierailuille hän tuli harvakseltaan ja minun edellisä lapsia hoitamaan piti pyytä omia sukulaisi, koska hän ei muka työ kiireidensä vuosi hoitovastuuta pysty ottamaan... työkiireitä ne eivät kuitenkaan olleet, vaan hän oli jatkuvasti humalassa, jota sukulaiseni ei minulle viitsineet kertoa, koska halusivat säästää minua, kun olin vaan sairaalassa ... Kammottavat kuukaudet ja viimein raskaus viikkoja tuli tarpeeksi ja pästivät kotiin loppuraskaudeksi, ja lupasin kuitenkin että kotona mulla on apua ja pystyn makailemaan ja ottamaan iisisti sielläkin, onhan mulla siellä mieskin auttamassa. Kotin kun pääsin niin ensimäiseksi mies ilmoitikin että nyt hän lähtee baariin kun viimein pääse, kun on joutunut niin paljon kotona lapsia hoitamaan.. johon minä koitin selittää että ethän voi vaan jättää heti mua yksin lasten kanssa kun kotiin pääsin, että mulla ainakin on ollut kamala ikävä, että eikö voitaisi vaan olla hetki yhdessä. no ei tietenkään voitu, minä taas kuulemma vaan koitan ahdistaa häntä nurkkaan ..
No vauva syntyi sitten ennen aikojaan kuten arvata saattaa, kun enhän voinut välttyä kotitöiltä tai mistään muustakaan ... kun miehen mielestä vaan koitin keksiä tarinoita jotta ei mitään tarvitsisi tehdä.. jotenkin sai mut aina uskomaan että kaikeen mitä meni vikaan niin syy oli aina minussa, itse itkin usen jopa sitä että en osaa olla edes raskaana kuten pitää. Onneksi kuitenkin syntynyt lapsi voi hyvin enenaikaisuudestaan huolimatta.
Vauvan hoitoon ei tietenkään mies myöskään osallistunut, muutti pois makuuhuoneestakin, koska vauva ja minä pidämme öisin liikaa meteliä, onhan hänen saatava nukkua... ja olin pannut merkille että olin jatkuvasti puollustamassa omia lapsia hänelti... kun millon pojat olivat kusipäitä ja milloin homoja... ihan kammottavaa... sain turpiinikin ja jouduin lähtemeen kaverini luo evakoon lapset matkassa, evakossa olimme viikon... olin pistanyt miehen pihalle ja tehnyt rikosilmoitukse, no jotenkin käänsi tämänkin niin että vika oli minussa ja jostain syystä uskoin peruin rikosilmotuksen ja jatkoimme yhteis eloa
Kotona oli kamalaa... jos ei ollut ruoka valmiina kun mies tuli kotiin sain haukut ja jos oli niin hän oli jo syönyt muualla ... kaikki mitä tein oli väärin kaikki mitä jätin tekemättä oli enemmän väärin... mikään ei koskaan kelvannut.
No yhteinen lapsemme täytti vuoden ja yllätys seuraavaa jäätiinkin odottamaan, olin kyllä kovinkin kypsä koko suhteeseen, mutta miehen äiti pyysi etten kuitenkaan eroaisi ennen vauvan syntymää ja no siihen sitten jäin. Jälleen raskaus oli vaikea, mutta sairaalaan en voinut lähteä.. oli pakko hoitaa muut lapset, kun se nyt olis selvä etten enää voisi niitä miehen armoile jättää. Kskosena syntyi tämäkin lapsi.. mutta luojalle kiitos poika oli kunnossa kuitenkin.
Synnytin kuitenkin väärin... siitä sain haukut siis väärään aikaan, kun normaalit naiset synnyttävät viikonloppuisin ja minä epänormaali tein sen keskiviikkona
Oma aikani menikin kodin ja sairaalan välillä mies ei käynyt kummassakaan koska olin niin suuresti hänet pettänyt kun väärään aikaan lapsen synnytin, tästä syystä koko vauvan sairaalassa oloajan mies olikin päissään juhlimassa varpajaisia.
vauvan kotiutuessa mieskin kotiutui reissuiltaan ja terrorisointi jatkui... sain viimein tarpeekseni kun mie oli selvästi käymässä lasten kimppuun heitin hänet ulos .... enkä enää takaisin ottanut hain avioeroa... kirjojaan mies ei siirtänyt yhteisestä vuokra-asunnosta pois kun kuukausian riitelyn päätteeksi talauteni olisi ollut ihan kuralla ilman mieheni isän taloudellista tukea. Sain uhkailu viestejä ja hän vahti jokaista liikettä hajotti jopa lasten rattaat, jotta liikkumiseni lasten kanssa vaikeutuisi, onneksi hänen isänsä osti meille uudet.
Harkinta aika kun päättyi niin hain lopullisen eron, kaikkessa laittoi vastaan vuosi meni alatusmaksuista tappeluun... kun ei laita nimeä niin ei laita ... onneksi sosiali toimi auttoi minua, tapasi myös miestä ja miehelle määrättiin tapaamiset lapsista valvottuina, tapaamisiin ei koskaan saapunut.
Ja koska seuraili ja vahti minua, koin tarpeelliseksi muuttaa lasten kanssa toiselle paikakunnalle ... uhkailut ja henkinen väkivalta kuitenkin jatkui, hain viimein lähestymiskieltoa ja sainkin sen . mies teki lastensuojeluilmoituksen minusta ja lastensuojlu tutkii edelleen onko ilmoitukseen aihetta... ei ole.. haluaisinkin uskoa että näkevät miehen sairaan luonteen läpi, vaikkakin tiedän hänen olevan todella uskottava. Sain laajennetun lähestymiskiellon ja luulin että nyt saan hetken hengähtää, olin väärässä hänen äitinsä aloitti siitä mihin poika jäi... tässä olen nyt ja henkisesti voimani alkavat loppua... hetkittäin tuntuu että miksi tappelisin, kun ei tämä tunnu koskaan loppuvan. Mies ja hänen äitinsä ovat ilmoittaneet että niin kauan kun lapset ovat minulla, he eivät lopeta... Meihen isä on onneksi tukenani samoin isoluita rakkaita ystäviä ja omia sukulaisiani. Tukiverkko nostaa mut aina ylös kun ramahdan.. tää tappelu ei tunnu koskaan loppuvan erostamme on jo kohta 2 vuotta, ja aina vaan tää jatkuu...
Tässä lyhennetty versio kaikesta... taistelu siis pahasti kesken, mutta koitan jaksaa tapella lastenkin puolesta... rankkaa on mutta ehkä jo hivenen valoa vilkkuu tunnelin päässä
pyydän anteeksi kaikkia kirjoitusvirheitä.. ei ole kirjoittaminen se mun vahvin puoli
Hyvä juttu, että sinulla on tukiverkkoa kuitenkin ympärilläsi ettet ole näiden asioiden kanssa yksin. Toivottavasti jaksat taistella lapsiesi ja itsesi puolesta jatkossakin. Voimia sinulle!