Tarinani parisuhteesta narsistin kanssa

[Kadonnut]

Kerron omasta epätoivoisesta pyrkimyksestäni irrottautua miehestäni, joka on narsisti. Tämä on ensimmäinen kerta kun myönnän itselleni sen, että minun on lähdettävä tästä suhteesta. Jätettävä kaikki taakseni; unelmat yhteisestä rakkauden täyttämästä kodista, perheestä ja kunnioittavasta parisuhteesta ja aloitettava alusta. Aloitettava alusta, vaikka minulla ei ole siihen voimavaroja. Olen täysin uupunut, alistettu ja heikko. Umpikujassa, pohjalla, itseni kadottaneena. Vielä olen tässä. Nyt kuitenkin ymmärrän sen, että minulla on oikeus ja mahdollisuus onnelliseen elämään. Vielä en kuitenkaan tiedä, miten saan sen kaiken aikaan.

Olen kohta nelikymppinen nainen ja mieheni on jonkin verran nuorempi. Tapasin mieheni neljä vuotta sitten eroni jälkeen. Pitkä liittoni oli päättynyt yhteisymmärryksessä ja riidattomasti. Ihastuimme ja rakastuimme nopeasti. Mies alkoi viettää aikaa luonani ja lopulta vietimme kaiken aikamme yhdessä. Mies vaikutti jo tuolloin hankalalta ihmiseltä. Hän oli kontrolloiva ja töykeä, mutta myös ihastuttava ja lempeä. Hälytyskelloni soivat kyllä, mutta tukahdutin kellojen kilinän omiin unelmiini. Halusimme molemmat parisuhteen ja mahdollisesti perheen. Kaksi vuotta seurusteltuamme ostimme asunnon ja muutimme yhteen. Helvettini alkoi yhteenmuuttamisesta, mutta en vielä silloin ymmärtänyt kuinka syvälle helvettiin päädyn ja mitä kaikkea pahaa joudun kokemaan.

Mieheni on kontrolloija. Hän saa raivokohtauksia pienimmistäkin asioista. Tunnelma kotona saattaa vaihtua hetkessä naurusta raivoon. Hän haluaa sanoa viimeisen sanan. Hän kyseenalaistaa kaiken sanomiseni ja tekemiseni. Minä en ole hänelle mitään. Tai olen – pahan alku ja juuri. Hän onkin kuvannut minua ”pahaksi ihmiseksi, joka ei ansaitse elää. Olen miehelle syntipukki aivan kaikkeen kielteiseen, mitä hänen elämässään tapahtuu. Mies ei ota vastuuta tekemisistään, vaan syyllistää minut aivan kaikesta: omasta pahasta olostaan, lihomisestaan, epäonnistumisistaan, lasin kaatumisesta. Kotona on ahdistava ja kireä ilmapiiri.

Luulin tunnistavani narsistin, mutta erehdyin. Mieheni ei ollut suhteen alussa erityisen hurmaava tai ihana. Enemmänkin jäykkä, musta-valkoinen ja saita. Olin kuitenkin rakastunut ja luullut tavanneeni miehen, jolta saan hellyyttä, rakkautta ja kunnioitusta. Nyt ajateltuna en ole saanut mitään sellaista, mitä parisuhteesta pitäisi saada. Parisuhteeni on ollut täynnä pelkoa, raivokohtausten uhkaa, alistamista, mitätöintiä ja väkivaltaa. En saa elää omassa kodissani vapaasti, koska mies kontrolloi kaikkea tekemistäni. Hän kulkee perässäni huoneesta toiseen ja sättii kuinka tyhmä ja ruma olen. On täysin samantekevää mitä teen tai olen tekemättä, koska mieheni raivostuu joka tapauksessa. Hän inhoaa ”hajuani, jota eritän”. Hän ei kestä ”rumaa ääntäni” tai sitä, että yskin. Olen hänelle ”ruma, mielisairas,läski huora”. Hän on vienyt asunnosta pois minun tavaroitani, koska ”ne pilaavat sisäilman”. Lista on loputon. Hän vihaa minussa kaikkea.

Elämäni noudattaa samaa kaavaa: Se mihin edellinen ilta päättyy, jatkuu aina samalla tavoin aamusta: minun haukkumisellani, mitätöimisellä ja arvostelulla. Olen kehässä, josta en jostain syystä pääse irrottautumaan. Henkinen väkivalta on päivittäistä ja se on pahentunut. Fyysinen väkivalta tuli mukaan heti yhteenmuuton jälkeen. Aluksi hän rikkoi tavaroitani. Alkoi piilotella minulle tärkeitä tavaroita. Sitten alkoi töniminen, sitten läpsiminen, päälle sylkeminen, potkiminen ja viimeisenä lyöminen kasvoihin ja vartaloon. Mies kieltää kaiken. Hän sanoo, että ”sana sanaa vasten eli mitään ei ole tapahtunut”. Hänen mielestään olen mielisairas hullu, joka keksii kaiken omasta päästään. Toisaalta hän sanoo, että voi lyödä, koska ”olen ansainnut sen”. Kertaakaan hän ei ole pyytänyt anteeksi tekemisiään. Eikä hän ole koskaan ollut humalassa lyödessään. Hän ei tunne lainkaan katumusta teoistaan. Hänen ilmeenä on voitonriemuinen kun hän näkee minun kärsivän. Hän on ilkeä ja pahansuopa. Kiusaaja, joka nauttii toisen kärsimyksestä.

Väkivallan kehä on edennyt kuin oppikirjoista ja silti – en uskonut, että minun kohdallani käy näin. En tiedä kumpi on pahempaa, fyysinen vai henkinen pahoinpitely. Molemmat ovat saaneet minut täysin poissa tolaltani ja menettämään uskoni parisuhteeseen (ja miehiin). Tunnen olevani pimeässä umpikujassa, josta ei ole ulospääsyä. Olen vuoden aikana kyllä yrittänyt. Minusta on tullut pakolainen, jolla on kassi oven vieressä pakattuna valmiina lähtöön. Olen vuoden aikana viettänyt aikaa enemmän pois kotoa kuin kotona. Aamuisin lähden töihin niin aikaisin kuin mahdollista, ettei minun tarvitse kohdata miestäni. Illalla olen töissä niin myöhään kuin voin olla. Käyn kotona nukkumassa. En jaksa harrastaa tai tavata ystäviäni. Välillä olen yöpynyt hotelleissa saadakseni levätä. Taloudellisesti pärjäisin yksinkin. Olen käynyt muutaman kerran terapeutilla, vaikka mielestäni mieheni hyötyisi käynneistä enemmän kuin minä.Terapeutin mukaan minun täytyisi tehdä miehestäni rikosilmoitus. Olen samaa mieltä, mutta silti kynnys ilmoituksen tekemiseen on korkea. Lääkärini mukaan en ole masentunut, mutta minussa on posttraumaattisen stressin oireita. Ihmekö tuo.

Olen myös miehelleni kertonut haluavani erota, monta kertaa. Hän ei ole uskonut. Ehkä en ole uskonut oikein itsekään, sillä jokin minusta on koko ajan toivonut ihmettä tapahtuvaksi. Olen kaivannut ”vanhoja hyviä aikoja” takaisin. Odottanut, että ongelmat vain katoavat ja miehestäni tulisi normaali. Ihmettä ei tapahdu. Ihme on se, jos saan lähdettyä tästä suhteesta. En rakasta miestäni enää, en edes pidä hänestä. Tiedän, että maailmassa on miehiä, joiden kanssa elämä voisi olla erilaista. Ehkä vain pelkään ottaa askeleen uuteen? Sinänsä huvittavaa, koska en voi kuvitella, että minulla voisi mennä vielä huonommin kuin tällä hetkellä. Pahin on jo tapahtunut.

Millaisia kokemuksia teillä on irtautumisesta narsista? Mistä syystä irtautuminen on tunnetasolla niin vaikeaa, vaikka järjellä ajateltuna tässä ei pitäisi tehdä muuta kuin lähteä, laittaa asunnon ovi lopullisesti kiinni ja unohtaa mies??

[Kadonnut]

Jatkoa edelliseen postaukseeni.

Parisuhdehelvettini ytimessä koko viikonlopun. Miten paljon sontaa pitää ottaa päälle ennen kuin sitä on saanut riittävästi? Viikonlopussa oli liian monta päivää ja päivässä liian monta tuntia kestettävänä. Ruoka, jota viikonloppuna valmistin oli huonoa, ” et osaa ruokaakaan laittaa”. Kodin siivous oli ”ala-arvoista”. Tiskikonetta en osannut tyhjentää. Pyykin pesin väärin. Perinteiset ” tyhmä, läski huora”-jutut eivät enää kovin pahasti satuta. Kysyinkin mieheltäni, voisiko hän keksiä välillä jotain uutta sanottavaa. Kuulemma ei voi, koska minua ei voi muilla sanoilla kuvata. Meillä ei sanota ”hyvää huomenta –kulta” – vaan ”hoida hommasi läski”.

Kirjoitukseni perusteella minusta saa kuvan alistuvasta raukasta, joka antaa miehensä tehdä mitä haluaa. Sitä en ole, mutta sellaiseksi olen vähitellen muuttumassa. Osaava, pärjäävä, hyvä-itsetuntoinen nainen on muuttumassa tyhjäksi kuoreksi, jonka sisällä ei ole muuta kuin tyhjyyttä. Läheiset ihmiset varoittelivat minua jatkamasta suhdetta miehen kanssa. ”Kyllä minä pärjään”- vakuuttelin. Helvetissä oppii pärjäämän helvetin omilla keinoilla. Olemalla kielteinen, odottamalla pahinta, varoa uskomasta hyvään, olemalla hiljaa, varomalla sanojaan ja ennakoimalla. Ei helvetti hetkessä synny. Pienistä asioista kasaantui vähitellen vyyhti, joka meni lopulta umpisolmuun. Nyt tilanne on niin solmussa, etten kehtaa kertoa läheisilleni todellista tilannetta. Toisaalta suojelen heitä totuudelta, toisaalta suojelen itseäni. En jaksa enää selittää, miksi en lähde suhteesta. En jaksa toistuvasti kertoa, miten asiat menevät koko ajan huonommaksi ja minuuteni pienemmäksi.

Alussa suhteessamme oli paljon hyviä hetkiä, jotka auttoivat unohtamaan huonot hetket. Ajattelin, että mieheni huono käytös selittyy työstressillä, lomastressillä, mitä milloinkin- stressillä. Ajattelin, etten itsekään ole helpoin kumppani ja minussakin on syytä. Syyllistin vahvasti itseäni. Vasta vähän aikaa sitten havahduin huomaamaan miehen huonon käytöksen minua kohtaan. Miehen alistava, mitätöivä ja kontrolloiva käytös on lisääntynyt vähitellen ja nyt se on jokapäiväistä. ”Hyvä kun sinäkin teet joskus jotain”. ”Miten sinä läski et osaa edes…, ”Miten sinä ruma akka et pysty tekemään asiaa, jonka pieni lapsikin osaa”. ” Kuinka sinä voit olla niin avuton..” Vaakakuppi hyvien ja huonojen hetkien välillä on alkanut kallistua huonojen hetkien voitoksi.
Ei kukaan riitele yksin – ajattelin aiemmin. Nyt olen erimieltä. Mies kehittää riidan mistä tahansa asiasta riippumatta siitä, mitä minä teen tai sanon. En voi koskaan toimia oikein, koska oikea ja väärä vaihtelevat mieheni mielen mukaan. Häviän tilanteen joka tapauksessa.

Aluksi en uskonut, että kukaan voi vakavissaan kohdella toista ihmistä tavalla kuten mieheni kohtelee minua. Luulin hänen pelleilevän tai vetävän jotain roolia. En voinut uskoa, että maailmassa on ihminen, joka kääntää mustan valkoiseksi tai valkoisen mustaksi riippuen siitä, mikä sopii hänelle itselleen. Hänen maailmassaan on vain yksi totuus ja se on hänen. Ulkopuolisten silmin mies on hurmaava ”äidin kulta-poika”, joka haluaa pitää kulissit kunnossa. Työkaverit pitävät häntä mukavana seuramiehenä. Miehen mielestä kukaan ei saisi tietää, mitä kotonamme tapahtuu. Ja toisaalta – kukaan ei uskoisi mitä tapahtuu, jos heille kertoisi. Voin pahoin katsoessani sitä näytelmää, jota mies esittää vanhempiensa edessä.

Me riitelemme paljon, koska en voi hyväksyä hänen täysin perusteettomia väitteitään. Suhteemme alussa ajattelin, että kyllähän minussakin on syytä riitoihin. Osaan pitää puoleni, olla tiukka ja antaa takaisin. Nykyään en enää tee sitäkään. On parempi myötäillä ja varoa sanomisiaan, koska eri mieltä oleminen saattaa laukaista miehessä aggressiivisen raivokohtauksen. Pahinta ei ole tavaroiden heittely päälleni tai läpsiminenkään, vaan se pysähtynyt, lasittunut raivo mieheni silmissä, joilla hän tuijottaa minua. Sitä katsetta pelkään.

Rankkasateen jälkeen paistaa aurinko. Riitojen jälkeen mies käyttäytyy aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut ihmetellen sitä, miksi minä käyttäydyn oudosti. Ei minulla ole päässäni on/off-nappulaa, jolla poissuljen kaikki loukkaukset mielestäni. Mies sensijaan vaikuttaa unohtaneen tapahtuneen tai ainakin poissulkeensa hirviöpuolen itsestään. Minulle molemmat puolet ovat olemassa koko ajan enkä tiedä kumpi puoli on enemmän häntä itseään. Olen alkanut halveksia miestäni. Vihatakin. Toivoisin, etten tuntisi mitään. Silloin tietäisin, että mies ja suhde ovat minulle yhdentekeviä. Vielä eivät ole. Sisimmässäni kuitenkin tiedän, että selviydyn tästä. Tiedän, etten ole ensimmäinen enkä viimeinen ihminen, joka kohtaa parisuhteessaan tällaisia asioita. Ja että tästä voi selvitä.

[neitikevät]

Sinulle, "tarinani parisuhteesta narsistin kanssa"
Olen kutakuinkin samassa tilanteessa. En ole vielä lähtenyt pois, mutta joka ikinen päivä suunnittelen lähtöäni. Tämän kevään aikana, minulle on tullut entistäkin voimakaampi tunne henkisesti, etten ole enää täysin hänen vaikutusvallassaan. Olen kulkenut sen verran omassa kasvussani eteenpäin, että näen ns. hellittelyjaksojen taakse, sama vanha tilanne riitoineen ja raivonpuuskineen palaa aina kuvaan. Mikään ei muutu. Oma elämäni vai kuluu hukkaan, elämällä tätä valhetta.
Olen tuntenut tämän puolisoni 6 vuotta. Alku oli ruusuinen, enkä osannut aavistaa mistä on kyse. Asuimme aluksi minun kodissani, siellä hän oli jollakin tavoin aisoissa, mutta kun muutimme hänen kotiinsa, tilanne muuttui helvetiksi. Arvaamattomia tilanteita poiki tunontuostakin ja ylennsä kaikki oli jollakin tapaa minun syytäni ja osaamattomuuttani elää ja olla. Hän terroisoi tytärtäni järjestelmällisesti, niin että tyttäreni muutti isänsä luokse. Silloin ajattelin, että tilanne jotenkin rauhoittuu, mutta se vain paheni. Hän alkoi käyttää ruumiillista väkivaltaa minua kohtaan. Soitin poliisille niissä tilanteissa ja hän on ollut 4-5 kertaa putkassa mietimässä tekosiaan. En ole nostanut syytettä, mutta syyttäjä on sen tehnyt perheväkivallasta, ja tapaukset tulee käsittelyyn kesäkuun 17. päivä.
Olen hakenut apua kriisikeskuksesta, perheasianneuvottelukeskuksesta, psykoterapeutilta, työterveydestä. Miehelleni on tarjottu keskustelu ja hoitokanavia, mutta kuuleman mukaan kaikki on paskaa.
Tosiasia kuitenkin on, että hän ei hallitse tunne elämäänsä lainkaan, näiden edellä lyhyesti kuvattujen tilandeiden vuoksi hän on menettänyt mm. työpaikkansa. Nykyisin hän juopottelee entistäkin enemmän ja tilanne näyttää käyvän vain hankalammaksi. Paljon hänessä on hyvääkin, mutta nämä narsistiset tempaukset nollaa koko miehen. Hän on näyttävän näköinen ja naismaalimassa huomiota herättävä, parhaimmillaan hyväkäytöksinen, mutta,mutta..... sitten tapahtuu hänen tunne elämässään jotakin. Hänestä tulee määräilevä, hyökkäävä, toisia ihmisiä herjaava ja omia ominaisuuksiaan korostava pelle..... tai minulle hän on muuttunut pelleksi, aikaisemmin otin itseeni hänen sanomisiaan ja tekemisiään, mutta en enää, koska ajatteleen niin, että hän on oman lapsuutensa hermoraunio, vammautunut.
Perustelen tätä eräällä keskustelulla hänen äitinsä kanssa, joka kerran miehestäni puhuttaessa tokaisi, että tulikohan oltua liian ankara hänelle lapsena. Hänen vanhempansa ovat vaatineet mieheni lapsena ollessa mielestäni kohtuuttomuuksia ikään nähden. Kuten mieheni on pitänyt laittaa 7 vuotiaana koko perheelle ruokaa (5 henkeä), kun perheen äiti on ollut sairas. Silloin on eletty 50-lukua ja valmis juttuja ei todennäköisesti tuupattu mikroon. Taisi olla puuhellat ja kantovedet. Ja jos homma ei hoitunut toivotulla tavalla, keppiä tuli. Mieheni oli perheen 3:sta pojasta vanhin.
Mutta tähän päivään, olen tällähetkellä sairaslomalla uupumuksen vuoksi, yksi syy uupumukseen ja todennäköisesti suurin on mieheni narsismi ja miten hän suuntaa sen minuun. Saan sitä kovaa kuria, mitä hän on saanut lapsena. Tämä on noidankehä, en voi auttaa miestäni, ainoastaan itseäni lähtemällä pois tästä karusellistä. Olenkin joskus suutuspäissäni sanonut, että annan seuraajalleni suosituskirjeen, jos haluaa haasteita elämään, jos muuten on ollut turhan tasaista, niin tästä miehestä kyllä löytyy haastetta elämään, ei ainakaan ole liian yksitoikkoista!
Lopetan nyt tällä kertaa, toivon sinulle voimia ja ennenkaikkea kykyä nähdä isesi. Sinä olet ihminen ja sinulla on aivan samat oikeudet kuin muillankin. Se mitä joku toinen syytää päällesi, ei ole normaalia, eikä sitä tarvitse sietää. Ehäkä tapaamme tällä foorumilla.... kaikkea hyvää Sinulle

[Katariina]

On todella vaikea irrottautua narsistista. Olen nyt parisen vuotta ollut narsistin kanssa, tosin varsinaista seurustelua kesti vain puolisen vuotta. Tämän seurusteluvaiheen jälkeen elämä on ollut vuoristorataa, ylös ja alas. En ole päässyt narsistin otteesta vaikka hän on jo välillä pörräillyt muittenkin naisten kanssa. Hän aina osaa koukuttaa minut takaisin tavalla tai toisella. Suhteemme on hänen sanojensa mukaan jotenkin muiden suhteiden yläpuolella. Hän on pettänyt ja valehdellut, itse en tiedä mikä on totta ja mikä valhetta. Milloin seurustellaan ja milloin ei seurustella. Nyt keväällä jo luulin päässeeni tasapainoon ja elämässäni eteen päin, kun hänellä oli muita kuvioita, mutta sitten hän vielä kerran tuli hyvinkin tiiviisti takaisin muutamaksi viikoksi. Ja minä päästin hänet takaisin, mikä oli paha virhe. Suhteessa ei ole hyvä olla. Ainoa konsti selvitä on tehdä totaaliero eli ei mitään yhteyksiä enää. Kirjata ylös niitä huonoja asioita ja tapahtumia, kerrata niitä aina silloin kun tuntuu että jos vielä kerran yrittäisin. Kun tilanne ei siitä vain kummene! narsisti ei muutu. Ja sekin on totta, että vasta narsistin kanssa ollessa tietää, mitä todella on olla narsistin kanssa. Kukaan ei voi sitä ymmärtää, ennen kuin sen on kokenut.

[Kadonnut]

Neitikevät: Kiitos rohkaisevista sanoistasi ja kokemuksesi jakamisesta! Olet rohkeasti lähtenyt hakemaan apua ja olet irtautumisprosessissasi jo pitkällä. Se antaa toivoa myös minulle.

Tärkeä edistysaskel onkin varmasti se, että alkaa nähdä tapahtumien taakse ja tarkkailemaan narsistin kanssa tapahtuvia tilanteita ikään kuin ulkopuolisen silmin. Näkemään tilanteet miehen lähtökohdista ja ymmärtämään sen, että jokin miehen lapsuuden/nuoruuden olosuhteissa ja kokemuksissa on saanut aikaan sen, miten mies käyttäytyy minua kohtaan. Olen tuntenut mieheni vasta muutaman vuoden enkä tiedä hänen historiaansa kovin pitkälle. Tiedän kuitenkin että miehen lapsuudessa on tapahtunut jotain traumaattista (en tiedä mitä), mikä on varjostanut hänen elämäänsä tähän päivään saakka. Mies tarvitsisi apua, mutta hän ei avun tarvettaan itse tunnista. Tilanne tuntuukin siksi toivottomalta. Toista ei voi muuttaa, muuttaa vain omaa itseään. Minä en tule koskaan hyväksymään mieheni täysin järjettömiä väitteitä minusta tai sitä, millä hän oikeuttaa henkisen ja fyysisen väkivallan minua kohtaan. Minä en halua muuttua sellaiseksi kuin mieheni haluaa muuttaa minut: alistetuksi, nöyräksi, huono-itsetuntoiseksi, hänen egoaan pönkittäväksi räsynukeksi. Toista ei voi muuttaa, muuttaa voi vain itseään. Mitä vaihtoehtoja minulle jää kuin lähteä?

Kristiina: Olet niin oikeassa siinä, ettei elämää narsistin kanssa voi ymmärtää kuin se, joka on elänyt elämää narsistin kanssa! Narsisti on psykologisesti taitava pitämään toista ihmistä otteessaan. Antaa lupauksia muutoksesta ja hetkeksi muuttuukin. Mutta mikään ei muutu pysyvästi. Kuten sanoitkin, hyvien hetkien aikana on hyvä palauttaa mieleensä huonot hetket. Itse olen alkanut kirjoittaa ylös sen, mitä huonoissa hetkissä tapahtuu. Se on tylyä luettavaa. Miehen käytös noudattaa samaa kaavaa. Kirjoitusteni perusteella olen vuoden aikana itkenyt enemmän kuin nauranut. Ilo ja luottamus on kadonnut elämästäni. Ehkäpä nämä oivallukset saavat minut suuntaamaa elämääni toiseen suuntaan. Peli ei taida kuitenkaan olla menetetty? Tänään huomasin haaveilevani elämästä, jonka haluaisin. Aiemmin en ole siihen kyennyt.

[Notavictim]

Tuttu juttu täälläkin... jos hetkenkin pitää puoliaan, se tekee minusta "ylimielisen ämmän, joka korottaa itsensä muiden yläpuolelle ja luulee olevansa enemmän, kuin on". Ja kaikki tämä vain siksi, että kerroin oman näkemykseni asioista Mä olen ollut tosi onnellinen kun enää ei joka päivä tarvitse narsistin kiukuttelua kuunnella, vaan voi elää ihan sitä omaa elämää. Sillä ei ole mitään väliä, tykkääkö eniten siivoamisesta, jääkiekosta, ristipistotöistä tai larppaamisesta ja sattuuko olemaan vähän pyöreämpi, hoikka, puhelias, hiljainen, temperamenttinen tai vaatimaton. Kaikilla on oikeus omaan itseensä ja rakastaa itseään juuri sellaisenaan

[Kadonnut]

Auringonpaisteen jälkeen tuli myrsky. Kunnon hirmumyrsky, joka pyyhkäisi ylitseni. Tästä epäuskoisuuden ja tyhjyyden tunteesta on vaikea lähteä rakentamaan enää yhtään mitään. Suhteeni narsistimiehen kanssa on saavuttanut lakipisteensä. Tässä olen. Haukuttuna, kyseenalaistettuna, arvottomana, en edes ihmisenä.

Tapahtumat eivät tulleet yllätyksenä. Koko edeltävä viikko oli ollut mieheni mielialojen vuoristorataa. Miehen käytös oli ailahdellut lempeästä mielistelystä täydellisen välinpitämättömyyden kautta silmittömään raivoon. Koko viikon olin kuunnellut mieheni yksinpuhelua omasta erinomaisuudestaan ja minun huonoudestani. Läski, tyhmä, ruma , etkö sitäkään osaa- litaniaa kuulin useita kertoja päivässä. Jos olin illalla kotona, olisi pitänyt olla muualla. Jos olin muualla, olin ”huora-ystävieni kanssa huoraamassa”. Kertaakaan viikon aikana mies ei kysynyt mitä minulle kuului. Jos aloin kertoa omista asioistani, hän keskeytti minut sanoen, ettei kiinnosta. Saunassa hän luonnollisesti huomautteli vartalostani.

Ei siis mitään uutta. Tuttua parisuhdepaskaa narsistimieheni kanssa. Oma mittani alkoi vaan olla täyttynyt. Kokemus siitä, etten saa suhteesta itselleni yhtään mitään myönteistä oli vahvistunut sen jälkeen kun olin ensimmäisen kerran kirjoittanut tänne. Oma tahtoni oli alkanut voimistua. Olin käynyt katsomassa itselleni asuntoa ja mielessäni päättänyt, että viimeistään syksyllä tämä vääristynyt suhde, josta minä en saa itselleni mitään, olisi päättynyt.

Aivan kuin mieheni olisi lukenut aikeeni ja ajatukseni erosta. Miehestä tuli inhimillinen ja minulle syyllinen olo. Miten ihmeessä olinkaan voinut ajatella eroa miehestä, joka osaa olla niin kultainen. Selkähierontaa kynttilänvalossa, viiniä, pitkiä keskusteluja. Ei narsisti muutu - tiedostin kyllä sen. Kaikkien kielteisten tapahtumien jälkeen halusin kuitenkin hetken hengähtää ja kuvitella, että kaikki olisi hyvin. Hetken sitä vain kestikin. Sen jälkeen mikään ei enää ollut hyvin.

Mieheni raivokohtaus alkoi täysin mitättömästä asiasta ja muuttui hetkessä minuun kohdistuvaksi solvausryöpyksi ja uhkaavaksi käytökseksi. Mieheni ei kestänyt sitä, että olin kotona kun hän heräsi. Raivoon hän puhkesi siitä kun olin täyttänyt tiskikoneen väärin. Kun huomautin miehelle hänen epäasiallisesta käyttäytymisestään, heitti ruokani lattialle ja sylki päälleni. Kaiken tuon jälkeen hän käski minun mennä huoneeseeni häpeämään ja pyytää anteeksi huonoa käytöstäni. En pyytänyt anteeksi enkä mennyt häpeämään. Kyyneleet ja tärinä tulivat vasta sen jälkeen kun mies oli lähtenyt töihin. Töissä olo oli epätodellinen.

Epätodellisuus jatkui illalla kotona, jossa mies ihmetteli sitä, miksi minä olin kiukutellut. Kun kerroin lähteväni viikonlopuksi sukulaiseni luokse, vetosi hän ”yhteiseen sopimukseen” viettää viikonloppu yhdessä. Lisäksi hän ihmetteli sitä, miten voi jättää hänet taas yksin. Mies ei kestä läsnäoloani, mutta ei myöskään poissaoloani. Aamuista välikohtausta mies ei tuntunut lainkaan muistavan.
Kerroin, etten enää jaksa hänen ailahtelevaa ja asiatonta käytöstään. Mies hermostui ja ihmetteli mitä tarkoitan. Hän väitti minun keksineen omasta päästäni kaiken. Hän kertoi keskustelleensa vanhempiensa kanssa siitä, miten minut pitäisi viedä mielisairaalahoitoon, koska ”keksin asioita”. Kerroin olevani erimieltä ja että mielestäni suhteellamme ei ole edellytyksiä jatkua. Mies hermostui enemmän ja alkoi rikkoa ympärillään olevia tavaroita ja heitellä niitä päälleni. Siinä hetkessä ymmärsin, että minun on joko soitettava poliisit paikalle tai lähdettävä. Lähdin, vaikka parempi olisi ollut antaa poliisien tulla kotiimme. Arvostetussa ja hyvässä asemassa olevalle miehelle olisi tehnyt hyvää viettää yö putkassa. Mutta narsistia ei jätetä eikä hän suostu jättämään minua.

Olen nyt ollut viikon pois kotoa. Tänään pitäisi palata takaisin. Puhelimeni on täynnä mieheni lähettämiä solvausviestejä. Kotiinpaluuni mies tulkitsee ”sovinnoksi”. Kehä alkaisi uudelleen jos sen antaisi alkaa.
Selvää on se, ettei näistä palikoista enää parisuhdetta rakenneta. Tämä suhde on jotain muuta kuin kahden toista rakastavan ja kunnioittavan aikuisen parisuhde. Epätodellinen oloni tulee siitä, etten voi uskoa, että minua on kohdeltu näin ja että olen antanut itseäni kohdeltavan näin. Tyhjyys kumpuaa sisältäni. En uskalla tällä hetkellä toivoa parempaa, mutta toisaalta en pelkää enää pahinta tapahtuvan. Se tapahtui jo. Onkohan tämä nyt todellakin se viimeinen pisara, joka saa minut lähtemään suhteesta?

[Kadonnut]

Viikon poissaolon jälkeen palasin kotiin miehen toivottaessa minut takaisin arkeen. Kotiin tullessa minulla oli epätodellinen olo. Ikään kuin seuraisin tapahtumia ulkopuolisena tietäen etukäteen jokaisen käydyn vuorosanan. Kotiinpaluun kurjuutta lisäsi se, että olin kovassa vatsataudissa ja kuumeessa. Mies kommentoi ulkonäköni (”näytät rumalta, yritä vähän tsempata”). Kerroin olevani sairaana ja haluavani olla rauhassa ja levätä huomista työpäivää varten. Sanani olivat hänelle vain yllyke jatkaa. ”Et sinä mikään sairas ole, velttoileva läski vaan”.

Illan aikana vointini heikeni. Mitä heikommaksi minä kävin, sitä voimakkaammaksi mieheni kävi. Hän ei antanut minun levätä, vaan tuli repimään minua sängyltä alas. Rampatessani vessan ja makuuhuoneen väliä huuteli hän minua tekemään itselleni illallista. Yöllä miehen tullessa makuuhuoneeseen nukkumaan, kuulin kuinka hän solvasi minua. Aamulla herätessäni huomasin miehen levitelleen kaikki työpaperini ympäri eteisen lattiaa ja paiskanneen työtietokoneeni lattialle. Olin liian sairas lähtemään töihin ja sairaana liian puolustuskyvytön jäämään kotiin. Miehen herättyä hän solvasi minua ”työnvieroksujaksi, jonka pää ei vain kestä mennä töihin”. Samaan hengenvetoon hän totesi haluavansa seksiä, koska olen kotona. Tuntui, etten kestä tätä painajaista enää yhtään. Tajusin olevani tekemisissä ihmisen kanssa, joka ei tunne myötätuntoa toista ihmistä kohtaan ja jolle omat tarpeet ovat ensisijaiset. Ja se, mitä aiemmin sanoin ”pahin oli jo tapahtunut”, ei todellakaan pitänyt paikkansa. Kun minä sairaana olisin tarvinnut apua, mieheni käytti sitä hyväkseen ja kiusasi minua enemmän kuin koskaan. Tämä avasi silmäni ymmärtämään oman tilanteeni mahdottomuuden. Mieheni käytös ei johdu minusta, vaan hänestä. Minä voin lähteä suhteesta, mutta mieheni elää narsisminsa kanssa ikuisesti.

Mieheni lähdettyä töihin pakkasin tavarani ja lähdin ystäväni luo. En ole vastannut mieheni soittoihin. Minulla ei ole ollut ikävä miestäni eikä ikävä kotiin. Olen nauttinut kävelyistä meren rannalla, olen ostanut kaupasta ruokaa, josta pidän ja ottanut pitkiä kuumia suihkuja (asioita, jotka eivät ole mieheni mielestä minulle sallittuja). Rumat sanat kaikuvat kuitenkin vieläkin mielessäni. Jatkuva henkinen väkivalta ja fyysisesti uhkaava käytös minua kohtaan ovat jättäneet minuun jälkensä. Kevät ja alkukesä ovat menneet minulta ohi. Tulee uusia kesiä. Haluan vain selvitä tästä.

En enää elättele toivoa yhteisestä tulevaisuudesta. Olen hyväksynyt ajatuksen siitä, että joudun luopumaan haaveistani ja odotuksistani tämän miehen suhteen. Todeta, että suhteen alkupuoli oli ihanaa ja loppupuoli oli hirveää. Olisi ihana jos minun ei tarvitsisi enää koskaan kohdata miestäni eikä enää kuulla yhtäkään minuun kohdistuvaa solvausta tai uhkausta. Ei järjestellä asunnon myyntiä ja muuttoa. Elämäni uusi luku alkaisi tänään.

Jokaisella asialla on alku, keskivaihe ja loppu. Tähän saakka päästyäni tiedän jaksavani viedä tämän asian päätökseen. Loppu on enää käytännönjärjestelyjä. Henkisen siteen mieheeni olen vihdoinkin saanut katkaistua!

[neitikevät]

Hei Sinä Kadonnut.....
Tänään oli sitten käräjäoikeuden istunto narsisti puolisoni panhoinpitelyistä minua kohtaan.
Hän ei saapunut oikeuteen ollenkaan. Nyt hän saa 450 e sakon ja uhkasakko 950 e, jos ei saavu 12.8.2014 paikalle.
Eilisiltana oli oikeuden istunnosta puhetta, hän kuittasi sen ettei kukaan "huoran"puheita usko. > kuittasin hänelle, että
tarkoitatko syyttäjää, kun hän on nostanut syytteen. Näin se menee, mutta jossakin kohtaa se tilanteen hallinta pettää
narsistiltakin! Ei taida poika tietää mitä vielä edessä on.

[Kadonnut]

Neitikeväälle

Onpa kiva lukea kirjoitustasi, jossa heijastuu voimakkaan naisen ääni! Kuten totesit, "ei taida narsisti tietää mitä on tulossa". Oikeusprosessi on varmasti henkisesti raskasta. Voimia sinulle! Tarinasi antaa voimaa myös minulle ja varmasti myös muille. Edellisen kirjoituksesi jälkeen aloin tarkkailla miestäni eritavoin ja yrittää päästä tilanteen yläpuolelle. Katsoa tilanteita ikään kuin ulkopuolisena.

Aika uskomatonta, että narsisti todella asettaa itsensä oikeuden yläpuolelle kokien, ettei mikään kosketa häntä. Tai ajattelevat, ettei "kukaan huoran puheita usko". Sitähän se minun miehenikin hokee. Hän on pitkin vuotta videokuvannut riitojamme (ilman lupaani) "todistusaineistoksi minun pahuudestani ja hulluudestani". Hänen mielestään siinä ei ole mitään outoa, "koska hän saa kotonaan tehdä mitä haluaa". Ei taida mies tajuta, että nauhat ovat enemmän todistusaineistoa häntä itseään vastaan esim. henkisestä väkivallasta minua kohtaan.

Jotain on omassa päässänikin tapahtunut irtaantumisen suuntaan. Miehen kanssa on keskusteltu erosta ja asunnon myynnistä vaihtelevissa tunnelmissa. Tosin me emme keskustele, me riitelemme - emmekä kovin rakentavasti. Minä ehkä pystyisin, mutta mies ei. Hän on ottanut missiokseen minun murskaamisen. Sen hän myönsikin. Hän haluaa tuhota minut, hän vihaa minua. Hetken päästä hän käyttäytyy kuin pikkupoika, jonka päätä pitäisi silitellä. Tällaisten mielialojen ääripäiden heilahtelu tekee minut hulluksi. Olen joutunut työntämään omat tarpeeni täysin taka-alalle ja keskittymään vain selviämiseen. Nyt en enää halua mukautua tai taistella vastaan, haluaisin elää tasapainoista elämää. Kotona on aivan erilainen tunnelma silloin kun mies ei ole kotona. Nautin yksinolosta ja rauhasta, teen asioita, joista pidän. Parisuhteen pitäisi olla vaivatonta. Minun pitäisi olla (edes joskus) onnellinen, mutta se ei onnistu niin kauan kuin joudun pelkäämään kotonani.

Olen päättänyt, että syksyllä muutan omaan asuntoon. Ajatus on vain vahvistunut. Eron ei tarvitse tapahtua ystävällisesti. Olen ajatellut, että muutan miehen ollessa töissä ja jätän viestin, jossa ilmoitan erosta ja asunnon myymisestä. Jos mies alkaa häiriköidä, teen hänestä rikosilmoituksen.

Miksi minulle tapahtui näin tai mikä minussa sai aikaan sen, että kohtasin narsistin? Tätä olen paljon miettinyt. Ennen narsistimiehen tapaamista olin eronnut pitkästä suhteesta ja kaipasin rakkautta. Halusin suhteen. Halusin perheen. Halusin elämääni pysyvyyttä. Virhearvioni oli yhteisen asunnon ostaminen ja yhteenmuutto.
Mitä olen tästä kaikesta oppinut? Varmaan juuri nyt olen kaikkein alttein kohtamaan uuden narsistin. Kaipaan rakkautta, kauniita sanoja ja ihailua kaiken solvaamisen ja väkivallan jälkeen. Todennäköisesti jatkossa epäilen kaikkia minulle ystävällisiä miehiä narsisteiksi ja pilaan itse suhteet epäilyilläni. Tästä suhteesta toipumiseen menee varmasti aikaa, mutta yllätyksekseni huomaan ajattelevani myönteisesti tulevaisuudesta.