Miten toimitte raivokohtauksen ollessa päällä ja miten selviydyitte niistä?

[Käpytikka]

Kysyn mielenkiinnosta. Itselleni ei kinä selvinnyt, miten riidan olisi voinut saada loppumaan. Kysyin tätä myös mieheltä saamatta ikinä vastausta.
Lähtötilanne oli siis se, että toinen ensin ryhtyi juomaan ja useamman lasillisen jälkeen rupesi latomaan sairaita syytöksiä. Tyyliin olet huora, pettäjä, kusettaja, lutka jota koko elämän ajan on vain n****sittu muttei rakastettu. Lukemattomina variaatioina näitä samoja haukkuja, tunnista toiseen ja miehen sammumiseen saakka. Mies muisti korostaa, että riita on minun syytäni koska en ole rehellinen. Alkuun pysyin näissä tilanteissa jotenkin tolpillani joskin järkyttyneenä ajatellessani, että eihän kukaan täysijärkinen noin voi käyttäytyä ja jotenkin annoin tilanteiden mennä ohi. Aamulla mies oli nukkunut päänsä selväksi ja kysyi, että eihän riidelty. Kun kerroin että sanaharkkaa oli ja että hän taas haukkui minua, pyöritteli vain päätään epäuskoisena eikä halunnut edes kuulla yksityiskohtia. Jännä, miten omakin muistini on ison osan erilaisista ykityiskohdista pyyhkinyt pois. Luulen, että mies ei ihan oikeasti muistanut mitään noista tilanteista jälkikäteen.

Nämä raivokohtaukset rupesivat muutamassa kuukaudessa voimistumaan ja niitä oli monta kertaa kuukaudessa. Minussa rupesi kerta toisensa jälkeen heräämään aina vain pahempi kauhunsekainen olotila, jossa sykkeeni oli hurjissa lukemissa, hengittäminen raskasta ja olo myös fyysisesti pahoinvoiva. Aika tuntui kuluvan piinaavan hitaasti kun en tiennyt, missä vaiheessa odottaa lyöntiä, potkua tai maahan kaatamista. Loppuaikoina siis myös fyysinen väkivalta tuli mukaan aina saman aiheen ympärillä pyöriviin riitoihin, joissa olin ruvennut hädissäni puolustautumaan sanallisesti. Yritin siis kertoa, että miehen väitteet eivät ole totta ja hoin sitä, että tilanne on sairas ja minulle täysin epäreilu. Ei olisi pitänyt väittää vastaan koska siitä miehen raivo yltyi vain lisää. Ainoa pelastus oli odottaa miehen juovan itsensä sammumispisteesen.

Edelleenkään en osaa kuvailla sitä kauhun tunnetta, kun on kahdestaan miehen kanssa ja naapurusto unten mailla kymmenien metrien päässä. Ja mieshän piti huolen siitä, että puhelimella ei apua soiteta.

En tiedä sitäkään, onko tämä palsta oikea, enhän miehen mahdollista diagnoosia tiedä. Ehkä vain normaalia (päivittäiseen) alkoholinkäyttöön liittyvää raivoa. Tai no en tiedä. Huomaan, että jo ihan parin ensimmäisen riidan jälkeen minusta tuli pelokas sanojeni varoja. Ja se sama, riidan aikana minut vallannut tunnetila rupesi kahmimaan tilaa myös ajasta, jonka vietimme kaksin riitelemättä. Selvinkin päin oli tiettyjä aihealueita, joista ei sopinut keskustella tai ainakaan tuoda ilmi miehen kannasta poikkeavia ajatuksia.

Onko muilla ollut näin kamalia riitoja? Joissa ihan oikeasti pelkäsitte menettävänne joko järjen tai hengen? Järki minulta on varmasti osaksi aikaa lähtenytkin kun tuntuu, etten saa öisin nukuttua ja pelkkä kadulla käveleminen sekä käynti kaupassa ovat ahdistavia projekteja. En ole koskaan ennen suhdetta käyttänyt unilääkkeitä säännöllisesti mutta nyt tuntuu, että vain jokailtainen tupla- tai tripla-annos tainnuttaa riittävästi.

[Gilda]

Onpa ollut kovin haasteellinen tilanne parisuhteessa Käpytikka. Ilmeisesti kuitenkin jo sinulle enimmäkseen historiaa. Muistot tosin eivät helposti katoa mielestä.
Mitään järkevää tuskin osaan sanoa tueksi. Itselläni kävi viimeisimmässä 4 v. kestäneessä narsistisuhteessa niin, että mies joi alkoholistisesti vaikkakin yritti suhteen alussa asian salata. Hänellä oli elämän pituinen suhde alkoholiin, hän kuului etäisiin tuttuihini jo nuoruudessa.
Emme muuttaneet seurustelun aikana yhteen, juurikin alkoholin vuoksi. Hän joi yksin, koska en halunnut häntä lähelleni juovana, enkä krapulaisena. Se ilmeisesti oli hänelle yllätys, koska ehti käydä yhden kerran niin, että hän piilotti pulloja kotiini ja joi itsensä muutamassa minuutissa humalaan. Olin ällistynyt. Mitään tällaista ei elämääni koskaan ollut kuulunut. Seuraavana aamuna kun hän oli ajokunnossa, lähetin hänet kotiinsa.
Juttu olisi pitänyt päättää siihen. Enpä vain osannut sitä tehdä.
Hän siirtyi juomaan kotonaan, ja piti sitä itse hyvänä ratkaisuna. Hän sanoi että juominen on hänen yksityisasiansa. Meni aikaa useita kuukausia ennen kuin tajusin, etten ollut samaa mieltä. Minulle ei järjestely sopinut, koska juominen oli hänelle tärkeämpi asia kuin meidän suhteemme.
Kun alkoholisti ei juo, hän on joko krapulassa tai suunnittelee seuraavaa juomakertaa. Seuraavan juomakerran aloitus tietysti vaati narsistilta tilanteiden ohjailua niin, että hän järjesti jonkin hässäkän, riidan tai muuten vain oli jostakin suuttuvinaan. Otti ja lähti loukkaantuneena ovesta ulos, niin että minulle tuli tunne että olin aiheuttanut juomisen aloittamisen. Soitin hänet neljän vuoden kuluessa takaisin kymmeniä kertoja, jopa kolmen viikon välein. Kolmen viikon sykliin mahtuivat lopulta juomisen aloittamista enteilevä kireä ilmapiiri, minun hätääntymiseni ja pelkoni, josta en voinut puhua, räjähdys, kun kuitenkaan en voinut vaieta, juomaan lähtö dramaattisesti, narsistin poistuminen sanomatta milloin ottaa yhteyttä sekä minun yhteydenottoni ja lepyttelyni, jonka seurauksena hän lupasi taas tulla kyläilemään. Koskaan mitään ei selvitetty. Jos yritin ottaa tyrmistystäni puheeksi hän lähti uudelleen. Sain apua omaisille tarkoitetusta matalan kynnyksen vertaistuesta, jonka nimen saanee täällä mainita (al-anon).

[matkalainen]

Suhteen alussa olin raivareiden aikaan aivan paniikissa, en ymmärtänyt yhtään. Nyt, 10kk jälkeen, "kohautan olkiani": tämä on taas vaihe joka kestää sen pari päivää ja menee ohi. En vain silloin reagoi mihinkään mitenkään. Fyysistä uhkaa ei ole ollut kuin kerran, silloin en itsekään ollut selvänä tosin. Nyt kuuntelen pari päivää kerrallaan millainen mätisäkki, ihraperse, huora, ym olen. On myös lapset haukuttu.
Minulle on kyllä sanottu, että varmaankin aika koittaa jolloin raivarit muuttuvat fyysisiksi. Onko niin?
Tuleeko näitä päättömiä raivareita narsisteille myös selvänä?

[Käpytikka]

Kiitos Gilda ja matkalainen kommenteistanne. Fiksu veto, Gilda että pidit oman pääsi etkä jäänyt katselemaan juomista. Omassa tapauksessani juominen oli niin itsestäänselvä osa miehen arkea, että se pitihyväksyä. Ja aivan alkuun mitään kevyttä viininlipitystä ei ilmenytkään. Kunnes tiukka viina astui kuvioon. Ja miehen kanssa olisi ollut ihan mahdotonta edes yrittää keskutella siitä, että hän dokailisi yksinään. Eihän hän mielestään edes juonut. Siis toisin sanoen ei piilotellut pullojaan, todellakaan. Piti ihan normaanina sitä, että litra tiukkaa viinaa kuluu arki-illassa.

Matkalainen kysyit sitä, voiko raivokohtauksia tulla mys selvin päin. Ei meillä varsinaisia raivoamisia mutta selvin päin muuten ilkeää ja passiivis-aggressiivista käytöstä ja yleensä ihan mitättömältä tuntuvista syistä. En edes muista esimerkkrjä syistä koska yleensä tajusin vasta miehen kummallisen käytöksen perusteella saatuani hänet suututettua. En ole lainkaan dominoiva ihminen mutta mies aina syytti minua siitä, että pompotan häntä. Ei, tästä ei ollut kyse ja itse koin tilanteen aivan toisin.

[Lumiranta]

Tutulta kuulostaa.

Itse yritin aina lähes viimeiseen asti ymmärtää näiden riitojen aikana, mitä mies oikein kokee, eli osallistuin kyselemällä, selittämällä itseäni, pyytelemällä anteeksi jne. Luulin siis, että meillä olisi jotain oikeasti selvitettävänä. Jossain vaiheessa tajusin, että ei se johda kuin riidan pitkittymiseen ja antaa lisämateriaalia miehelle, jota hän voi taas seuraavalla kerralla käyttää minua vastaan. Kun otin taktiikakseni olla hiljaa, tai korkeintaan vain nyökkäillä, eli lähes ignoorasin miehen tuntikausia kestävän riidanhaaston (jonka aikana hän joi tietysti, koska "olihan hänen elämänsä ihan paskaa" ja minä tietysti siihen syyllinen), mukaan tuli fyysinen väkivalta eli töniminen ja hiuksista repiminen. Hyvä puoli oli se, että yleensä tilanne päättyi tällaiseen päällekäymiseen, kun mies jollain tavalla itsekin säikähti itseään ja lähti muualle. Perään ei missään tapauksessa saanut mennä, ei rauhoittelemaan eikä pyytelemään anteeksi, se olisi ollut miehen mielestä vainoamista ja häiritsemistä, vaikka hän ensin olisi itse tuntikausia valvottanut minua haukkumisillaan ja paasauksillaan - mikä hänen mielestään oli tietysti minun oma vikani, ja ansaitsin tulla kohdelluksi niin.

[LiianRikkiHajoamaan]

Olen joskus lukenut ettei saisi provosoitua eikä korottaa ääntä mutta meillä ainakin jatketaan niin kauan että itsellä pinna katkeaa.
Nyt on taas käynnissä vaihe missä minua/minut mollataan täysin. Milloin mitäkin olen tehnyt väärin tai miten olenkin niin tyhmä ja aivoton ihmis saasta. Lempinimenkin keksi ameeba. Jotenkin olen vaan onnistunut olemaan hiljaa. Tai vastaillut jep. Näinhän se on. Sisäisesti tekisi mieli huutaa vastaan mutten ole suonut hänelle sitä nautintoa.
Sanat mitä hän kuitenkin sanoo jää pyörimään mieleeni ja satuttaa mutta vihdoin minulla alkaa tulemaan ajatuksia että pitäköön paskansa. Eihän hänen PAKKO ole olla kanssani. Eikä eron ajattelu tee enää niin kipeää. Kyllä tätä 12vuotta on kestettykin.

[Voiei]

Meillä aina selvinpäin järkyttäviä riitoja ja raivoa.
Olen yrittänyt olla viileän asiallinen, laittaa rajat, ja pitää kiinni siitä mitä sanon.
Raivon ja törkeän käytöksen alkaessa olen sanonut esim. "Nyt menee taas asiattomalle linjalle, eikä keskustelu ole hedelmällistä, joten lopetan nyt keskustelun." (Ja sanonut näin siis aiemminkin)
Eipä tuo ole auttanut pätkän vertaa. Onko tuo mielestänne huonosti sanottu ja tehty? Jos olisin täydellinen ihminen, niin varmasti ymmärtäisin että toisella on nyt paha mieli ja yrittäisin selvittää mikä on jne, mutta kun en ole, eikä pääni kestä toisen inhottavaa tyyliä, sanon esim noin. Siksi koska tiedän että jos lähden jatkamaan omien näkökulmien, mielipiteiden ja tunteiden puhumista, sukset menevät koko ajan vaan enemmän ristiin, ja lopulta huudan itsekin ja nuppi meinaa kilahtaa.
Tätä haluan välttää, joten ilmoitan asiallisesti, että nyt ei johda mihinkään, en jatka enää.

Toinen ottaa tämän pahimmanlaatuisimpana henkisenä väkivaltana, ja syyttää mykkäkoulusta. Ja kaikesta mahdollisesta muustakin, ja saattaa saada entistä järjettömämmän kohtauksen, jossa ollaankin sitten syvässä päädyssä eli väkivallassa yms.

Olisi kiva kuulla mielipide tästä omasta tavastani, onko törkeää? Tarkoituksena ei ole siis mykkäkoulu, mutta kun en JAKSA sitä hämmentävää sekoittamista, missä mikään ei kelpaa kuitenkaan. Sen tietää kokemuksesta, että kun toinen on sillä tuulella, siihen ei oikeasti auta mikää. Paitsi ehkä se jos olisin täydellinen ihminen?
Sitä miettii että oisiko joku parempi näissä tilanteissa? Olenko itse vain niin hankala, ja pahantahtoinen että toinen ei kestä, kukaan ei kestäisi?

On minulla se "vika" näissä tilanteissa, että en yleensä ota vastaan sitä paskaa, vaan yritän säilyttää omanarvontunteeni, ja ymmärrän että toinen on epäreilu ja tekee väärin, eikä minun tarvitse sitä hyväksyä. Yritän usein oikoa valheita joita hän puhuu, ja se onkin loputon suo, koska sitä tekstiä tulee PALJON.

Joskus kiusaaminen jatkuu monta päivää, ja tavoite on varmaankin saada minut pimahtamaan, ja niin sitten on usein käynytkin. Sitten saan kuulla kuinka sairas hullu olen.

On tässä kärsivällisyys kehittynyt aika paljon, ja nahka paksuuntunut, vaikka olenkin tosi herkkä ihminen. Mutta aina tulee jotain mikä osuu syvälle pahasti, ja loukkaa ihan hirveästi. Tai sitten niin julmaa kiusaamista että ei vaan jaksa enää. Esim ei anna nukkua, heittää peiton ja tyynyn päältä pois toistuvasti, laittaa valot päälle, takavarikoi kaikki tärkeät tavarat, ei päästä liikkumaan, seuraa kaikkialle ja suu jauhaa nonstoppina syytöksiä ja haukkumista jne...

[Dunya]

Väkivalta tapahtui aina selvinpäin. Hän kuvasi sitä niin, että minä toimin jotenkin paskasti ja olin tuhota koko meidän liiton ja hän tuli ja "siivosi". Ja nämä siivoamiset olivat sellaisia, että ajettiin auto syrjäiseen paikkaan ja alettiin antamaan litsareita oikealta ja vasemmalta ja samaan aikaan pommitettiin verbaalisesti. Tässä tilanteessa piti itse yrittää olla siten, ettei provosoinut häntä enempää. Ei ollut edes aikaa olla peloissaan. Kun aloin itkemään, se piti lopettaa tai saisin lisää. Tämän jälkeen hän alkoikin huolehtimaan minusta ja vei esim syömään. Enkä saanut sanoa vastaan. Minä meikit puolittain poissa, täysin alistettuna yritin saada ruokapaloja alas. Kotona tämä väkivalta oli saman kaltaista sekä uhkailua siitä että hän voisi tappaa minut ja lapseni löytäisivät ruumiini. Hän saattoi painaa pääni lattiaan hiuksistani kiinni pitäen ja käskeä katsomaan häntä. Sitten hän demonstroi miten potkisi päätäni. Viimeisellä kerralla parvekkeen ovi oli auki. Mietin että hän voisi heittää minut alas. Hän oli aivan eri ihminen noissa tiloissaan. Hirveä vimma päällä. Istuin vain lattialla ja olin hiljaa. Tämäkin oli väärin, jos lakkasin puhumasta. Hän tuntui saavan näistä jotain sairasta energiaa. Hän alkoi eri taktiikoilla yrittää saada minua puhumaan. Vihaisena, hymyilevänä, puhuen rakkauden täyttämällä äänellä, yrittämällä suudella... Tällaisten tapahtumien jälkeen hän yleensä joko käskytti minut laittautumaan niin että hän voisi nauttia minun katselustani ja tekemään meille jotain ruokaa tai jälkiruokaa, tai hän vei minut makuuhuoneeseen ja makasi minut.

Väkivaltapuheita oli paljon. Jos jätän hänet, hän silpoo alapääni ettei kukaan mies nauti minusta hänen jälkeensä. Hän tuhoaa kasvoni. Hän tappaa minut.

Väkivaltaa kaikissa sen muodoissa oli paljon. Fyysinen väkivalta oli kammottavaa, mutta niin oli myös henkinen. Ja taloudellinen, uskonnollinen sekä seksuaalinen. Ja kaikki oli minun syytäni aina. Ja hän kärsi minun vuokseni.