Koska eron jälkeinen lamaannuttava ahdistus oikein helpottaa?

[lalaland]

Erosin noin vuosi sitten usean vuoden suhteesta ihmisen kanssa, joka terapeuttini mukaan on todennäköisesti sosiopaattisilla piirteillä varustettu narsisti. Suhteemme oli hengästyttävän intensiivinen ja sisälsi melko alusta asti rankkaa henkistä väkivaltaa, joka yltyi fyysiseksi väkivallaksi ja pelotteluksi, jotka kumppani aina väritti syykseni. Suhteeni kaikkiin läheisiin katkesivat vähitellen ja olin todella yksin.

Suhteemme viimeisen vuoden ajan henkinen ja fyysinen väkivalta pahenivat samalla, kun kumppanini alkoi yllättäen uhkailemaan ja vaatimaan suurempaa sitoutumista suhteeseemme erinäisten hankintojen, lasten ja avioliiton muodossa. Koin olevani aivan käsittämättömän paineen alla. Aloin saada kummallisia kohtauksia, joiden aikana lamaannuin aivan totaalisesti. Tunsin, etten fyysisesti pysty edes seisomaan pystyssä ja päässäni pyöri vain ajatus, etten pysty edes pysymään elossa.

Ennen eroa koin lopulta romahduksen. En pystynyt nukkumaan ja sain öisin paniikkikohtauksia. Hakeuduin lääkäriin ja sain unilääkkeitä ja rauhoittavia sekä diagnoosiksi yleistyneen ahdistuneisuushäiriön ja PTSD:n. Sain onneksi myös lähetteen terapiaan ja sen myötä voimia erota.

Nykyisin voin paremmin, mutta kohtaukset eivät ota loppuakseen. Eron jälkeen tuo lamaantuminen oli jatkuva olotila. En uskaltanut ajaa autoa, laittaa ruokaa, käydä kaupassa tai edes asua yksin, koska pelkäsin jollain katastrofaalisella tavalla tuhoavani kaiken mihin kosken. Ajan mittaan kohtaukset ovat harventuneet, mutta niitä tulee yhä viikottain. Välillä kohtaukset liittyvät johonkin konkreettiseen triggeriin mutta usein niitä tulee varoittamatta. Olotila on täysin lamaantunut ja voimaton.

Päässä pyörii kohtauksien aikana vain ajatus siitä, etten tule koskaan selviämään tästä elämästä, olen täysin hyödytön ja minun pitäisi jotenkin osata ja tietää kaikki ja pärjätä täysin yksin. Päähäni saattaa vaikka tiskikonetta käynnistäessä putkahtaa katastrofaalinen ajatusketju, jossa aiheutan vesivahingon ja olen yksin vastuussa sen korjaamisesta ja menetän kaikki rahani. Nähdessäni vanhempia lapsineen, saattaa minut vallata kuristava tunne ajatellessani, etten ikinä pysty tuohon, huolehtimaan kenestäkään. Näen kaikkialla hengästyttäviä uhkakuvia ja katastrofeja.

En oikein tiedä, ovatko nämä PTSD:n oireita vai paniikkikohtauksia, enkä osaa terapeutilleni sanoittaa näitä tuntemuksia. Haluaisinkin kysyä, samaistuuko kukaan näihin kohtauksiin ja mistähän voisi olla kyse?

[Dunya]

Kyllä. Kerroin tästä juuri ystävälleni ja yritin sanoittaa sitä jotenkin siten, että olen aina kokenut itseni varmaksi ihmiseksi. Sellaiseksi, joka uskaltaa tehdä päätöksiä, kenellä on hyvä intuitio ja olen aina uskonut, että pärjään. Olen elänyt ja vastannut kaikesta yksin, ilman minkäänlaista paniikkia. Nyt minua saattaa kauhistuttaa jokin ihan pienenkin päätöksen tekeminen. Tyyliin vuoden määräaikainen sähkösopimus ja kurkkuani kuristaa tilanne ja mieleen pyrkii ajatuksia, että mitä jos sen kanssa käy jotain kamalaa. Pelkään, että säästöni varastetaan tililtäni, etten pärjää taloudellisesti, joudun kodittomaksi ym ym. Järjellä pystyn sammuttamaan nämä ajatukset mutta kroppani silti reagoi. Olen ajatellut, että koska olen mennyt sellaisen prässin läpi missä hermostoni on päätynyt tilaan mikä on ollut sille liikaa, tämän tilan purkaminen vie aikaa. Kun on kokenut asioita ja tilanteita, joissa on pitänyt vain yrittää selvitä, se jättää jälkensä. Mutta uskon, että palaudun tästä kyllä kun elän elämää missä en sijoita itseäni enää tällaiseen asemaan.

Luin viestisi ja olen kokenut melko samanlaista kuin sinä. Muistan, kun viimeisiä kertoja mieheni ollessa minun luonani, havahduin alku-unesta kauhun tunteeseen ja ajatukseen, että koko elämäni tuhoutuu. Tämä oli musertava tunne ja ajattelin että tulen hulluksi. Minun piti käydä konkreettisesti mielessäni läpi miten kaikki on hyvin eikä mitään pahaa ole tapahtunut. Lapsillani on kaikki hyvin, minun elämässäni on kaikki kunnossa, vuokra maksettuna, tilillä rahaa, jääkaapissa ruokaa, koulupaikka ja opiskelut etenevät. Näitä tilanteita ei oikein osaa kuvaillakaan, niiden voimakkuutta on vaikea sanoittaa toiselle.

[Murtunut52]

Samaa koen parhaillaankin, puoli vuotta siitä kun viimeksi olen ollut yhteydessä ex-miesystävääni. Juurikin tuo päätösten teko, en osaa päättää pientäkään asiaa ja aiemmin olin niin varma päätöksistäni. Olen niin ihmetellyt tätä asiaa...Haluaisin vain että joku päättäisi puolestani kaiken, niinkuin ex teki. Pelkään kuollakseni tekeväni vääriä päätöksiä joita joudun katkerasti katumaan. Ihan niinkuin sitä päätöstä että aikoinaan olin tekemisissä exän kanssa ja seurauksena sekä henkinen että seks. väkivalta ja ptsd ja masennus.
Myös tulevaisuus on asia joka pelottaa, en usko enää ansaitsevani mitään hyvää. Se on niin surullista...tunnen vain olevani maailman huonoin ihminen! Täysin arvoton.
Näiden tunteiden kanssa olen kamppaillut eteenpäin ja välillä, niinkuin tänään, kaipaan exää ihan valtavasti! Niin että itken ikävääni...on tämä kaikki niin ihmeellistä tunteiden vaihtelua enkä tiedä milloin se helpottaa? Ehkä jonain päivänä...

[Dunya]

Murtunut52, nämä ihmiset menevät sieluun saakka ja raiskaavat sen. Vähitellen he muuttavat ajatuksen omasta itsestä. Vaikka olisi kuinka hyvä itsetunto. Kun kuulee, miten tyhmä on ja lapsellinen ja ei pärjää ilman häntä, se jää sisälle vaikka järjellä ymmärtää ettei näin ole. Ja tämä kun tapahtuu kamalassa henkisessä prässissä johon liittyy pelottavia asioita, kuten tuo mainitsemasi väkivalta. Sitä on jossain ihmeellisessä maailmassa.

Minä aloitin syksyllä opinnot täysin uudelta alalta. Sain kuulla sekä kehumista että kritiikkiä häneltä. Ettei minusta ikinä tule esimerkiksi yrittäjää, etten omaa ominaisuuksia joita se vaatii. Minulla oli ja on ideoita. Mutta vähitellen aloin itsekin miettimään, että ei minusta ehkä ole siihen. Nyt, kun olen ollut hetken kauempana hänen vaikutuspiiristään, näin motivaatiotekstin jossa kirjoitettiin jotenkin uskomaan niihin kykyihin joita omassa sisällä on. Tämä oli niin hyvä nähdä! Ihan kuin jotain pienen pientä kevään vihreää olisi syttynyt sisälleni. Itselleen pitää melkein ääneen sanoa hyviä ominaisuuksia, joita itsessään näkee.

On oikeasti tosi kammottavaa ja surullista, miten se "oma rakkain ihminen" on lytännyt alas ja kaikilla kahleilla ripustanut itseensä. Minut nähtiin lopulta sellaisena, etten ole osannut oikeastaan mitään ennen häntä ja hän muokkasi minut, tyylini, tapani, eleeni, kaiken. Hän sanoikin minulle että olin täysin paska hänen tavatessaan minut mutta näki potentiaalini ja nosti sieltä esiin sen "minän" joka sisälläni oli piilossa. Tuokin on väkivaltaa. Nämä ihmiset hengittävät sitä. Ovat pahan inkarnaatioita. Se mikä saa kaipaamaan heitä, on se toinen persoona joka heidän sisällä on. Olen tullut tähän tulokseen. Se kaunis puoli heissä joka on oikeastaan heijastus minusta loppujen lopuksi.

[Sydänyhteys]

Murtunut 52, suosittelen lukemaan tai kuuntelemaan Jenni Kiviniemen kirjan: Hyvästit narsistille. Siinä kuvataan hyvin paitsi ilmiötä, myös mitä meidän täytyy tehdä toipuksemme. Sillä me olemme usein tyhjentyneet sisäisesti. Toivomme, että toinen tekisi päätökset ja kantaisi meitä rakkauteen, mutta meidän TÄYTYY oppia kantamaan itsemme takaisin asioihin, jotka voimauttavat meitä (jokin muu kuin toive ex:n rakkaudesta), tekevät meidät iloisiksi ja vahvemmiksi. Jenni antaa tähän todella ymmärtäviä neuvoja, miten ottaa pieniä askelia joka päivä. Itse en olisi selvinnyt kaipuusta ja hämmennyksestä ja shokista ilman narsismiin ja kiintymysmalleihin liittyviä äänikirjoja. Ne antoivat niin paljon ymmärrystä ja vastausta, että kipua pystyi jotenkuten kantamaan vaikeimman yli.