Voiko narsisti jättää

[Merenelävä]

En tiedä oliko ex-vaimoni narsisti vai narsistisia piirteitä omaava kontrollifriikki vai joku muu.

Joka tapauksessa lähes 20-vuotta kestänyt yhteiselämä päättyi yllättäen hänen lähtöönsä. Hän jätti kaiken taakseen (työn, lapset, lemmikit, suurimman osan tavaroistaan) ja muutti kauas kotiseudulleen. Tapailee lapsiaan satunnaisesti noin kerran kuukaudessa viikonlopun ajan. Olin kuulemma myrkyttänyt ilottomuudella, itsekeskeisyydellä ja puhumattomuudella koko perhe-elämämme. Minusta kuitenkin tuntui kuin viimeiset pari vuotta olisi mennyt paremmin. Riitoja oli hieman harvemmin. Ehkä olin oppinut myötäilemään ja välttelemään konflikteja. Toisaalta minulle oli kasvanut myös lujempi tahto selviytyä ja olla kertomatta tiettyjä asioita. Onko sillä väliä mikä hän oikeasti on, eikä kukaan tietenkään voi diagnoosia etänä sohvalta tehdä.

Olo on kuitenkin murjottu vielä kahden vuoden jälkeenkin. Riidat menivät aina samalla kaavalla syyttelystä hyökkäykseen, jatkuen martyriuteen, teatraaliseen itkukohtaukseen ja sen jälkeiseen vihaan. Välillä hän uhkaili riidan päätteeksi itsemurhalla tms. Toisinaan koin myös fyysistä väkivaltaa joka oli kuulemma aina oma vikani. Olin käyttäytynyt uhkaavasti tai ylittänyt hänen rajansa. Pahimmillaan tuli hyökkäys takaapäin tönäisemällä ja potkaisemalla, kun olin kävellyt tilanteesta jo jonkun askeleen pois päin. Itse en käsiksi naisiin ole käynyt, enkä käy. Anteeksi ei pyydetty koskaan, muuta kuin väittämällä omissa puheissa valheellisesti, että näin on tapahtunut vaikka kuinka monta kertaa. Minä en vain ollut kuunnellut ja tahallani vääristellen asioita. Välillä jopa uskoin kaiken ja aloin epäilemään omaa mielenterveyttä ja tutkimaan olenko minä narsisti. Erkaannuin pahasti sukulaisistani ja kavereistani, koska paria poikkeusta lukuunottamatta kaikissa heissä oli jotain vikaa. En halunnut kutsua heitä enää meille perhejuhlia lukuunottamatta, koska hänen ylimielinen käytöksensä heitä kohtaan hävetti suunnattomasti. Suurinta huvia tuntui olevan äitini sekä parin kaverini pilkkaaminen ja kyseenalaistaminen. Ja jos en ollut 100% samaa mieltä, kolmen päivän sota oli valmis. Kotoa pois pääseminen oli aina taistelua viimeistään lähtöpäivänä. Hänellä oli erilainen oikeus omiin menoihin ja oli normaalia, että hän tuli reissuiltaan kun tuli. Olin huomaamattani ajautunut myös tilanteeseen, jossa kaikki taloudellinen vastuu kiinteistä menoista oli minulla. Oli luojan lykky, etten alkumetreillä suostunut yhteiseen tiliin, josta kyllä sai kuulla vuodesta toiseen. Lapset olivat asetettu arvojärjestykseen. Korkeimmalla pallilla istuivat he jotka harrastivat hänelle rakasta lajia. Pari muuta olivat vähemmän kiinnostavia, toisen heistä saaden kaiken vihan päälleen. Toisinaan yritin rauhoitella exän paskaryöppyä toiselle, mikä aiheutti vain itseni asettamisen tulilinjalle. Oma työmenestyminen ei tuonutkaan yhteistä iloa perheelle, vaan kateutta ja vähättelyä. Empatiaa ei ollut koskaan. Ei edes silloin kun sairastuin pahasti ja olin jopa itse peloissani kuinkahan tässä käy. Silloinkin käytös oli lähinnä syyttelyä alhaisesta kipukynnyksesta ja turhasta valittamisesta. Kun sain burnoutin, hän vain totesi isänsäkin tekevän enemmän töitä. Lopussa oltiin jo tilanteessa missä ainoastaan minä kävin kaupassa, siivosin, hoidin muiden lasten kuskaamiset, tein jopa hänen eväänsä töihin, keitin ja tarjoilin kahvit, maksoin kaikki lomamatkat yms.. Aloin nähdä painajaisia yöstä toiseen joissa pakenin. Ainoa keino miten pysyin hengissä oli salaiset vapaat. Eli sanoin meneväni töihin, mutta menin menojani johonkin rauhalliseen paikkaan yksin päiväksi. Olin oppinut tämänkin kuin varkain. Silloin kun olin vapaalla tai lomalla en voinutkaan tehdä yksin tai lasten kanssa mitään ilman kateellista syyttelyä, joka eskaloitui aina järjettömäksi riidaksi.

Kaikesta tästä huolimatta jäin surkuttelemaan eroa useaksi kuukaudeksi.

Jokunen kuukausi eron jälkeen havahduin elämän keveyteen, pystyin taas hengittämään. Saman olen kuullut lapsiltakin. Kotona on kuulemma kivempaa olla, kun ei tarvi kokoajan varoa yhden ihmisen räjähtelyjä, mielen ilmauksia ja negatiivista ilmapiiriä. Muutaman eron jälkeisen viestisodan jälkeen tajusin, kuinka kylmäksi ja välinpitämättömäksi tuo ihminen oli minua kohtaan muuttunut. Pari kertaa lasten vuoksi tavatessa olen ollut kuin ilmaa. Hän ei puhu minulle sanaakaan. Ei katso silmiin tai muutakaan. Niin ilmaa en ole ollut kenellekään ja käytös on jopa jollain tapaa jopa koomista katseltavaa. Toki jälkeen päin on tullut syytöksiä hänen huonoista väleistä lapsiin. Minä kuulemma ajoin hänet lähtemään ja olen puheillani myrkyttänyt lasten mielet. Mielestäni jo aikuiset ja teini-iässä olevat lapset vetivät ihan omat johtopäätökset toisen lähtiessä kauas pois ilman järjellistä selitystä. Takaisin hän ei ole yrittänyt tulla, mutta ensimmäisen suhteeni tietoontulo aiheutti järjettömän syyttelyn. Säännöllisin väliajoin on aina joku yhteydenotto mikä eskaloituu aina järjettömäksi riehumiseksi. Ei auta asiallinen suhtautuminen tai päällään seisonta. Somekanavien kautta huomaan hänen stalkkaavan edelleen tavalla tai toisella. Mitä paremmin menee, sitä todennäköisemmin hänellä on tarve aina yrittää horjuttaa omaa tasapainoani.

Onneksi kaikki päättyi ja selvisin melkein kuivin jaloin, vaikken itse uskaltanut koskaan lähteäkään. Ehkä kaikki sujui helpommin näin päin. Jotenkin vain kaikesta paskasta tuli normaalia ja elin sumussa.

Lähtikö narsisti, kun oli hyötynyt tarpeeksi vai oliko kyseessä muuten vain hankala ihminen?

[Dunya]

Olen pahoillani, Merenelävä, kokemuksistasi. Kertomasi ei kuulosta hyvältä. Se, että joutuu valehtelemaan toiselle että saa omaa aikaa, ja tilaa hengittää... Se kertoo ainakin siitä, että suhteessanne on ollut vahvaa kontrollia hänen puoleltaan ja ehdottomuutta missä ei neuvottelut auta. Silloin sitä alkaa toimimaan noin. Minä muistan, että otin myös välillä omaa aikaa ja lähdin ulos "salaa". Sitten pelkäsin, että minulle käy ulkona jotain ja joudun vaikka sairaalaan ja paljastun sillä tavalla. Kaikki tuo on sairasta. Kun kääntää sen toisin päin - käyttäytyisikö itse toista kohtaan noin? Vastaus on mitä luultavammin ei. Minua tämä auttoi aina välillä muistamaan sen, että kokemani ei ollut oikein. Suhteellisuudentaju hämärtyy aika nopeasti näissä suhteissa.

Narsisti voi lähteä ykskaks ja jättää kaiken taakseen. Hän voi myös yrittää vuosien päästä palatakin ihan kuin mitään ihmeellisempää ei olisi tapahtunut. Tai ehkä on tapahtunut, mutta se oli sinun syytäsi ja hän on nyt pohtinut asioita ja antaa sinulle anteeksi. Narsisti välittää vain itsestään pohjimmiltaan. Toiset ovat joko hyviksiä tai pahiksia. Jälkimmäisenä he ovat perivihollisia ja väärässä. Usein hän yrittää jättää tilanteen niin, että se ei ole täysin taputeltu loppuun. Siitä voi sitten myöhemmin jatkaa, jos on oma etu. Kun ei ole normaaleja toimintatapoja, ei voi odottaa että käyttäytyisi toista kohtaan kunnioittavasti ja aikuisen tasolla.

Toivon sinulle ja lapsillesi kaikkea hyvää. Noin pitkän suhteen jälkeen varmaan käsiteltävää riittää. Mutta samaan aikaan voi onneksi elää elämää vapaasti ja saada niitä ihania onnen hippusia päiviinsä. Narsistin kanssa kaikki on ahdistavaa ja kuristavaa. Olet vapaa siitä.

[Merenelävä]

Salaisen oman ajan ottaminen ei tuntunut missään vaiheessa kovin hyvältä ajatukselta. Kynnys oli suuri, mutta tuntui, että elämä valuu läpi sormien kotona. Pelkäsin myös, että näillä päiväretkillä minulle sattuu jotain. En vain jaksanut enää, kaikkeni yritin muilla keinoilla. Tuntui kuitenkin kohtuuttomalta olla kaikki vapaat kuin vankina. Ei auttanut, vaikka kaikki kotityöt oli tehty, ruoat odotti valmiina hänen töistä saapumista. Jokusia kertoja olin lasten kanssa tai yksin tekemässä jotain. Kotiin saavuttua tuli aina kateellista ja riidan hakuista piikittelyä. Yhteisten vapaiden aikaan hänellä oli hyvin harvoin aikaa yhteisille tekemisille. Tai jos oli, se oli minun tehtävä organisoida, maksaa ja yllättää. Hän ei pistänyt tikkua ristiin retkiaamuna. Yksin pakkasin eväät ja muut tavarat. Arvostelua kyllä tuli, jos ei osuneet leivän päälliset kohdilleen tai joku muu asia ei ollut mieleinen. Jatkuva sättiminen ja epäonnistumisen pelko vei omanarvontunnon kotona maan rakoon. Hän jopa jätti kotona ruoan syömättä, ellei se miellyttänyt häntä ja mielenosoituksellisesti meni olohuoneeseen juomaan kahvia muiden syödessä. Olen monesti miettinyt, mitäpä, jos olisin itse toiminut samoin.. Ei olisi onnistunut, minut olisi heitetty pihalle.

Oli hienoa tapailla pariinkin otteeseen uusia ihmisiä eron jälkeen. Vaikkeivat ne johtaneetkaan omien pelkojen takia sen pidempiaikaiseen suhteeseen, oli mahtavaa huomata että hyviäkin ihmisiä on. Tottakai ymmärrän, että siinä oltiin ihastuksen alkuhuumassa. Silti nämä ihmiset tuntuivat ihanan pyyteettömiltä ja aidoilta. Vaikka exä pistikin parastaan suhteen alkumetreillä ja muutos tapahtui lasten saamisen jälkeen. Osaisin ehkä kiertää kaukaa vastaavanlaisen tapauksen. Toipuminen jatkuu edelleen, enkä luota uusiin tuttavuuksiin kovin helpolla, toivoa silti on.

[Dunya]

Eiköhän sinulla ole jatkossa aika hyvät tuntosarvet narsismin suhteen. Minä luotan ainakin näin itseni kohdalla. Ja uusien tuttavuuksien kanssa voi edetä kaikessa rauhassakin. Ymmärrän pelot ja allekirjoitan ne. Sitä samaa ei halua enää koskaan kokea. Minulle on tehnyt hyvää, kun olen saanut uuden tuttavuuteni kanssa hyviä kokemuksia. Esimerkiksi tänään meillä oli alustavasti ajatus, että saattaisimme nähdä. Minulla aikataulut kuitenkin muuttuivat ja olikin tehtävää. Olin menossa, mutta henkisesti oli olo etten ehdi kauaa hänen kanssaan jutustella. Hän kysyikin minulta, että onko minulla kiire ja tuki tekemään tehtäväni. Ihana asenne! Entisessä elämässäni tästä olisi kehkeytynyt sota, jossa olisin määritelty häntä ei-kunnioittavaksi, itsekkääksi, laiskaksi, tyhmäksi... Ja hän olisi todennut, että paitsi tehtäväni ovat tyhmiä enkä osaa niitä kuitenkaan, en ikinä opi rakastamaan häntä oikein ja hän löytää jonkun toisen joka osaa, sillä välin kun minä teen _tehtäviäni_. Ja myöhemmin hän olisi seonnut, kun olisi miettinyt olinko tuona aikana jonkun toisen miehen kanssa. Ja olisi ehkä tullut väkisin kylään.

Se, että saa uusia hyviä kokemuksia tilanteissa, jotka entuudestaan on kulminoituneet kammottaviksi, tekee todella hyvää. Mutta itseään ei saa hoputtaa missään. Silloin satuttaa vielä jotain toistakin ja sitä ei missään nimessä halua.

Kuvailit hyvin tutun kuuloisesti entistä arkeasi. Nämä ihmiset ovat hyvin ehdottomia. Ja vaativia. Minullakin on monta tarinaa ruoan suhteen. Tismalleen sama ruoka saattoi joskus maistua hyvin ja toisella kerralla hän laittoi lusikan suuhunsa, irvisti ja kysyi mitä ruokaa tämä on. Ihan sama jauhelihakastike. Ja totesi että minun on parempi jättää ruoanlaitto hänelle. Hän laittoi kyllä taivaallista ruokaa, mutta hänen ruokiin tarvittiin paljon eri tarvikkeita jotka minä tietenkin aina maksoin. Jos en toteuttanut hänen toiveitaan esimerkiksi jälkiruokien suhteen, hän mökötti. Hän ei välttämättä sanonut mitään, mutta myrkytti koko asunnon hyvin tehokkaasti. Hänen kanssa vapaapäivän retki vaikka grillaamaan tai picnicille oli minulle voimien ponnistus. Piti miettiä kaikki mukaan ja tarjottavien teko vei aikaa. Sen lisäksi piti miettiä miten hän viihtyy parhaiten retkihuovan päällä, tarvitaanko tyynyjä tmv. Tavaraa oli aina paljon. Sen lisäksi minun piti miettiä omat vaatteeni tarkkaan mätsäämään hänen vaatetustaan. Ja huolehtia, että hänen vaatteensa olivat tiptop. Huh... Itse retki saattoi lopulta tuntua vähän läpihuutojutulta. Tai jos tuli pari hyttystä pörräämään, tunnelma oli tiessään saman tien. Tai jos joutui kävelemään liian pitkään... Kotona piti olla odottamassa jo seuraava ruoka, koska hän söi paljon koska tarvitsi proteiinia. Minä olin jatkuvasti kiireinen hänen kanssaan, tavalla tai toisella. Hän vihasi sitä, jos minulla oli aikaa olla vaikka kännykällä. Kirjan lukeminen oli hänen mielestä aivan hukkaan heitettyä aikaa. En ylipäätään saanut toteuttaa omia mielenkiinnon kohteitani. Hän tiesi ja tunsi minut paremmin ja mitä tarvitsen. "Opiskele vaikka miten mies pidetään tyytyväisenä. Opiskele feminiinisyyttä, tyttömäisyyttä, viettelemistä, mistä vaatteista miehet tykkää.." Toisena hetkenä hän saattoi todeta, miten olin aivan täydellinen eikä minussa ole mitään muutettavaa. Tällaisten ihmisten kanssa on mahdotonta menestyä.

[Dunya]

Ja todellakaan tuo sama käytös toiseen suuntaan käännettynä ei olisi onnistunut. Minut olisi hakattu.

[Ines]

Sinä olet siinä onnekas, että hän lähti. Hänestä olisi varmasti ollut muuten mahdoton päästä eroon.

[Merenelävä]

Näin jälkeenpäin jopa huvittaa tuollainen kiittämätön ja ylimielinen kukkoilu. Tuttua juttua tuo loppukin ruokatarinoista. Niistä harvoista kerroista, kun hän alentui ruokaa laittamaan (max pari kertaa vuodessa), piti minun juoksujalkaa huolehtia tarvittavat aineet hänelle. Tästä harvinaisesta tapahtumasta olisi pitänyt suunnilleen laulaa ylistyslaulu ja antaa mitalli. Tämä erikoisruoka oli sitten patenttisuojan alla, eikä sitä saanut kukaan lapsista, minusta puhumattakaan yrittää valmistaa. Se oli hänen yksinoikeutensa.

Oli kyllä kaikkein parasta, että hän lähti. Vaikka se tapahtuikin omituisesti ja tuntui, kuin hän olisi jättänyt jalan oven väliin. Sumusta herättyäni voimaannuin ja havahduin että nyt pitää toimia ja nopeasti. Siinä vaiheessa oli vielä ero hakematta ja ositus tekemättä. En mitenkään voinut luottaa tuohon ihmiseen, etteikö hän olisi yhtäkkiä tullut vaatimaan vaikka osuuttaan mahdollisesta perinnöstä tai muusta. Onneksi se osuus erosta sujui suhteellisen hyvin, mutta vaati se mielinkielin oloa ja kaikenmoista selittelyä kummankin eduista.

Aiemmin olin moneen otteeseen todella pohjalla ja ahdistunut tilanteesta, mutta pahassa umpikujassa eron suhteen. Pelkäsin erota, koska uskoin hänen tuhoavan minut sekä henkisesti, että taloudellisesti. Lapsien tapaamisesta olisi voinut tulla todella vaikeata. En uskonut myöskään olevani riittävän vahva viemään prosessia loppuun. Ja jos prosessi olisi jäänyt kesken, hän olisi saanut siitä ikuisen lyömäaseen minua kohtaan. Se riidoissa silmistä näkyvä elottomuus sekä suunnaton viha, inhimillisyyden puuttuessa pelotti välillä jopa niin paljon, etten ollut varma selviänkö hengissä. En voinut enää luottaa, etteikö se ihminen olisi voinut tarttua jopa kättä pidempään riidellessä. Suoraan sanottuna oksettaa edelleenkin ja kavahdan edelleen jokaista yhteyden ottoa puhelimitse tai viestitse. Helpottaa kuitenkin, että voi puhua tai kirjoittaa johonkin. Olen alkanut ymmärtää paremmin mennyttä, sekä hyväksynyt sen etten itse ollutkaan syypää kaikkeen.

Hienoa Dunya, että olet löytänyt turvallisen ihmisen vierellesi. Todentotta, ne uudet hetket kun sinua ei lytäkään arkisessa tilanteessa tai epäonnistuessasi nostaa itsetuntoa huimasti ja vähentää pelkoja.

[Dunya]

Merenelävä, kaikki tuo mitä puhut, on minulle tuttua. Ja nuo tunteet, kuvaat niitä todella hyvin. Tänä aamuna olin salilla ja tämä uusi tuttavuuteni viestitti "hienoa, olen ylpeä sinusta". Minä koen tällaiset ihan pienet ja normaalit kommentit isoina. Koska olen kokenut niin toisenlaista. Tänä aamuna kun luin tämän viestin, sisällä häivähti niin iso suru että tuli kyyneleet silmään. Tajusin taas kerran, miten minut on rikottu. En halua olla rikki. En ole ansainnut sitä.

Tiedän tuon tunteen, kun rakas henkilö muuttuu silmien edessä aivan toiseksi persoonaksi. Silmät ovat todellakin kuolleet, ne ovat ihan kuin kiveä. Eikä minkäänlaista empatiaa. Ei mitään. Ihan kuin tällaisen ihmisen sisällä olisi kaksi persoonaa eivätkä ne ole kosketuksissa toisiinsa. Tämä mies sanoi minulle joskus, että jos hän suuttuu minulle, hänen lepyttäminen on hyvin yksinkertaista. Ja hän kuvasi, mitä minun tulisi tehdä. Vastasin hänelle, ettei minulla ole minkäänlaisia mahdollisuuksia lepyttää häntä. Hän on niin kauan vihainen, kun päättää olla. Vaikka munisin kultamunia hänen edessään, se ei auttaisi. Totesin myös, että aikuiset ihmiset ovat itse vastuussa tunteistaan ja reagoinneistaan. Sitä en sanonut, että sellainen jättää jäljet ja arkailun, kun hänen aloittaessaan riidan, hän ajoi autolla rauhalliseen paikkaan muiden katseilta piiloon, tarkisti vielä ettei kukaan näe ja aloitti autossa hakkaamiseni. Oli järkyttävää nähdä, miten kylmäverisesti hän osasi toimia. Kun tällaisia tilanteita kokee, sitä todellakin uskoo, että toinen voisi vaikka tappaa. Uskon täydestä sydämestäni, että hän olisi kyennyt siihen. Ja tätä pelotetta hän käyttikin minua manipuloidessaan.

Minäkin mietin, etten selviä välttämättä hengissä. Kävin poliisiasemallakin pyytämässä, että omiin tietoihini lisätään tämän henkilön nimi jos minulle sattuu jotain. Alleviivasin sitä, ettei tämä tieto saa mennä hänelle millään tavalla, en halua mitään selvittelyjä meidän välille vaan minun nimeni alle tämän tiedon. Luulen, että poliisi otti minut vakavissaan sillä 2kk päästä kun jouduin soittamaan poliisit kotiin, he olivat tietoisia kuka olen. Ja suosittelivat minulle turvakotia. Realismi siitä, että saatan kuolla, sai aikaan selviytymisvietin. Vähän kuin sinä kuvaat kirjoituksessasi, että sumu hälveni. Ja se sai toimimaan. Olen jälkeen päin ylpeä siitä, mitä kaikkea jaksoin tehdä jotta sain itseni turvaan.

Kuvaat tuotakin todella hyvin, kun jää fiilis että toinen lähtee jättäen jalan oven väliin. Näin se juuri on. Mitään normaalia "the endiä" näiden kanssa ei saa. He eivät kykene siihen. Minullakin on tilanne, että hän viestittelee vielä ja käyttää nyt oljenkortena rahaa minkä on minulle velkaa. Viestit ovat todella ikävän sävyisiä ja sävähdän myöskin aina, kun näen että hän on viestittänyt. Hän käyttää minusta nimityksiä huora, sairas nainen jne. Minulle iso asia oli poistaa hänen, hänen äitinsä ja hänen siskonsa numerot puhelimestani. Totesin itselleni, että minulle ei enää ikinä tule minkäänlaista asiaa, mitä hänelle viestittäisin. Tämä tuntui hyvältä. Tuntuu, että olen alkanut ihan oikeasti päästä henkisesti niskan päälle tässä jutussa.

[Merenelävä]

Juuri näin, kaikki pienetkin (normaalit) huomioimiset saivat itsellänikin eron jälkeen silmäkulmat kostumaan.
"Haluatko kahvia", "odotas niin autan sinua" ..näin yksin kertaisia sanoja, jotka menevät tunteisiin. Vuosikaudet olin tottunut toimimaan yksin, apua ei herunut missään. Tai se, että joku huomioi merkkipäiväsi vain kahden viikon tapailun jälkeen. Olinhan vuosikaudet tottunut latteaan sanontaan viimeisenä henkilönä kaikista, "ainiin onneks olkoon ny" Nykyään on vaikea osata edes pyytää apua tai odottaa muutakaan, koska edelleen pelkää saavansa osakseen vähättelyä ja arvostelua.

Olet ollut fyysisen väkivallan suhteen pahemmassa tilanteessa kuin itse. Toimit hienosti, kun ilmoitit myös poliisille ja hyvä, että selvisit. Tuollainen on todella järkyttävää väkivaltaa ja ala-arvoista käytöstä.

Itse pystyn fyysiset väkivallat laskemaan kahden käden sormilla. Miehenä se on vaikea myöntää, että raja ylittyi. En ole kehdannut kertoa näistä kenellekään, paitsi näin anonyymisti. Mielessäni vähättelin aina tapahtutta, kun anteeksipyyntöäkään ei koskaan kuulunut. Aloin myös uskoa, että ehkä olin omalla käytökselläni aiheuttanut sen. Agression määrä riitelyn aikana oli pelottavaa. Loputon nimittely ja suunnaton kirosanojen määrä yhdistettynä raivoisaan käytökseen pelotti joka kerta. Saattoi mennä tavaroita rikki tai hyvä ettei ulko-ovi tippunut karmeistaan. Kuvaavaa oli, että hän saattoi paiskata jonkun astian seinään. Sirpaleiden siivous jäi muille, hän ei niitä alentunut siivoamaan koskaan. Riita lähti meillä myös aina raiteiltaan, eikä lepyttely ollut mahdollista.

Vaikka on harmillista kuinka paljon muitakin kohtalotovereita löytyy. On silti tervehdyttävää lukea, että en ole näiden asoiden kanssa yksin. Koin itsekin jotain mitä kenenkään ei olisi pitänyt kokea. Tahtomattaan rikki, mutta hengissä ja vapaasti hengittäen.

[Dunya]

Nimenomaa, tahtomattaan haavoilla. Itselleen pitää antaa aikaa, ennen kuin alkaa tutkailemaan, että miten tässä kävikään. Rupea ei kannata rapsuttaa liian aikaisin, kaikki tietää mitä siinä käy. On jännä, miten mielikin suojaa. Ja pikku hiljaa alkaa muistamaan enemmän. Minun teki aikaisemmin pahaa mennä samoihin paikkoihin, mitkä liittyivät jotenkin "meihin". Nyt menen niihin kevyin mielin.

Olen kokenut kaikki väkivallan muodot. Pahin niistä oli henkinen. Minulle kammottavaa oli esimerkiksi se, että kun kaikki oli "hyvin", hän yhtäkkiä saikin järjettömät raivarit jostain ja totesi että suhteemme oli siinä. Ja veti nämäkin tilanteet sellaisiksi että minä olin roisto siinä ja hän kitui. Se pakokauhun tunne oli jotain aivan kammottavaa. Olen ajanut keskellä yötä 60km päähän selvittämään asiaa. Ja takaisin joko yksin tai kaksin. En ole missään suhteessani tehnyt niin paljon toisen eteen, eikä mikään riittänyt. Tällaista ihmistä ei saa onnelliseksi. Hän voi olla hetken onnellinen ja sitten taas tyytymätön. Fyysinen väkivalta ei lopulta oikeastaan edes sattunut. Siinä pelotti ehkä eniten se, että miten pitkälle toinen menee. Minä olin kovan kontrollin alla ja hän oli sairaan mustasukkainen. Ulkona olisi pitänyt pitää aurinkolaseja, jottei kukaan näe silmiäni. Hän suunnitteli kotiin kameroita. Hän saattoi selittää minulle, millaisia jäljittimiä voi laittaa autoon. Hän tarkisti puhelimeni. Nuo hetken olivat kamalia. Kahtena viimeisenä kertana hän laittoi veitsen eteen valmiiksi, jos puhelimesta löytyy jotain. Tuo kaikki on aivan sairasta, mutta silti sellaista mistä ei jää todisteita eikä siis mitään mahdollisuuksia poliisillakaan puuttua.

Jälkikäteen sitä miettii, miten kaikki olikin niin epätoivoista. Miten paljon yritti sen jonkun eteen mitä loppujen lopuksi ei olisi halunnut edes elämäkseen. Yritti kaikkia mahdollisia juttuja, jotta kaikki olisi ollut paremmin. Narsisti on "piru parka". Hän ei kykene olemaan yksin, sillä ilman muita ihmisiä ei ole häntä. Hänellä ei oikeastaan ole identiteettiä. Näin tämän minun narsistissa siitä, että hän saattoi muuttaa pukeutumistyyliäänkin täysin. Hän itse sanoi olevansa metroseksuaali, mutta kyllä se oli jotain muuta. Narsisti ei kykene myöskään läheisyyteen. Hän kykenee kyllä fyysisyyteen ja monesti tähän liittyy sairas suhde seksiin. Mutta henkinen läheisyys on hänelle kauhistus. Meillä toteutui tämä; kun kaikki oli ollut jonkin aikaa hyvin, hän keksi jonkun asian mistä suuttui minulle ja nämä riidat paisuivat jättiläsmäisiksi. Ja aina minä olin syyllinen. Ihan aina. Hän näissä tilanteissa hän sai toteuttaa sadistista puoltaan kun "koulutti" tai "opetti" minua. Tämä oli todella nöyryyttävää. Hän laittoi minut kerran ulkona polvilleen eteensä ja suutelemaan kenkiään.

Kun on kerran kokenut tällaista, ei halua ikinä enää löytää itseään samasta tilanteesta. En halua kuitenkaan jäädä tämän vangiksikaan. Tavoitteeni on, että muutaman vuoden päästä en enää muista koko kahelia.