Olen tullut melko pitkän tien siitä, kun äitini kanssa alkoivat hakaluudet. Olimme hyvin läheisiä ennenkuin minä perustin perheen. Tuntui, että naimisiin mentyäni äiti alkoi kiristää otettaan minusta kaikki hajosi käsiin minun saatuani ensimmäisen lapseni. Silloin alkoivat vaikeudet toden teolla. Minä kapinoin ja pyristelin vanhemmistani irti, mitä en ollut tehnyt silloin, kun sen aika olisi oikeasti ollut. Tietenkin vanhemmilleni oli rankkaa ja kummastuttavaa se, että heidän aina niin kiltti ja tottelevainen tyttärensä yhtäkkiä omasikin mielipiteitä ja oman tahdon sekä tarpeet. En antanut heidän enää alistaa itseäni.
Olen yrittänyt raivota ja keskustella vanhempieni kanssa, mutta aina kun minusta tuntuu, että tulemme taas toimeen, tulee esille joku juttu, josta äiti on pahoittanut mielensä ja vika on tietenkin minussa.
En millään jaksaisi kirjoittaa kovin seikkaperäisesti näitä asioita, mutta haluaisin kuitenkin tukea ja ymmärrystä......
Nyt ollaan sellaisessa tilanteessa, että minä olen kuvitellut jälleen kerran, että meillä menee ihan hyvin, vaikka vanhempani ovatkin omalla tavallaan omituisia, itsekkäitä, itsekeskeisiä ja joustamattomia. Olen kuvitellut, että kaiken sen terapian jälkeen, jota olen itselleni ostanut, osaisin olla vanhempieni kanssa niin, että tulisimme toimeen ja että lapseni voisivat viettää aikaa vanhempieni kanssa. Isovanhemmat ovat tärkeitä lapsilleni. Äiti valittaa jatkuvasti siitä, että he eivät näe lapsiani "koskaan". Olen selittänyt, että mieheni ja minä käymme kumpikin töissä, sen lisäksi meillä on se lapsiperhearki hoidettavana, lasten harrastukset, omat harrastukset ja ystävät. Olisi kiva, kun olisi aikaa ihan vain olla kahdestaankin puhumattakaan siitä, että saisi joskus olla ihan yksin. Äiti olevinaan ymmärtää tämän, mutta valitus vain jatkuu ja marttyyrius, koska meillä ei ole aikaa mennä vierailemaan vanhojen ihmisten luokse. Vanhempani ovat siis eläkkeellä, mutta erinomaisessa kunnossa, virkeitä ja aktiivisia. Olen yrittänyt tehdä kompromissiratkaisua ja pyytänyt heitä meille useaan otteeseen kahville tms. Olen myös järjestänyt heille mahdollisuutta olla lasten kanssa ilman meitä meillä tai lähiympäristössä. Ikinä ei ole sopinut. Äiti ei halua tulla meille jostain omasta syystään, jota minulle ei kerrota. Ainoa tapa, jolla hän haluaa olla lasten kanssa on se, että lapset menevät heille, heidän elämäänsä ja arkeensa kulkemaan perässä, kun vanhempani hoitavat askareitaan. Toisin sanoen, lapset eivät äitiäni kiinnosta pätkääkään, vain se, että hän voi tuntea itsensä tärkeäksi ja kehuskella ystävilleen miten lapsenlapset ovat olleet kylässä.
Kaikki kärjistyi nyt pari viikkoa sitten siihen, että jälleen kerran keskustelin tästä asiasta äitini kanssa puhelimessa ja hän sanoi ihan suoraan ettei itseasiassa edes halua olla minun kanssani missään tekemisissä, vain lapset kiinnostavat. "Onhan se ihan kiva kuulumiset vaihtaa aina välillä, mutta lapset ovat prioriteetti." Minä en tapani mukaan osannut taas sanoa tähän mitään, mutta saavutettu itsevarmuuteni ja välinpitämättömyyteni romuttui ja olen taas vereslihalla. Nyt tapahtui se, mitä olen koko ikäni, syntymästäni saakka, pelännyt: oma äitini hylkäsi minut, koska en osannut olla tarpeeksi kiltti.
Mielessäni pyörii vain kaksi asiaa: 1) Miten olen voinut elää elämässäni tähän saakka, kun äitini on niin tunnekylmä ja narsistinen? Minä säälin sitä pientä tyttöä, joka olen ollut ja suren suremasta päästyäni hänen kohtaloaan. 2) Miten voin hyvillä mielin antaa lapseni sen naisen hoidettavaksi, kun tiedän, että hän rakastaa heitä yhtä vähän kuin on minua rakastanut? Mitä jos hän mainupuloi heitä ja kääntää selkänsä ja kävelee pois, kun lapseni käyttäytyvät vastoin äitini tahtoa? Kestääkö minun sydämeni nähdä lasteni sydämien särkyvän, kun mummo hylkää heidät?
Äiti pelaa peliä, jota minun pitäisi osata pelata ilman, että tiedän sääntöjä. Minulle ei kerrota mitään. Esimerkiksi siitä, miksi äiti ei halua tulla meille, ei voi keskustella. Mitään syitä ei kerrota minulle, niistä vaietaan. Tämänkin on pakko olla jonkin sortin henkistä väkivaltaa. Tämä on valtapeliä. Minä en ehkä kestä enää. Haluaisin katkaista välit, mutta mieheni kannustaa juttelemaan vielä. Minä en usko, että juttelemisesta on mitään hyötyä, sillä äitini on sairas. Olen yrittänyt jutella, olemme olleet jopa terapeutilla yhdessä, mutta äiti "ei kokenut tarvitsevansa sitä".
Tämä ahdistuksen tunne ja paine rinnan päällä ja itku kurkussa on niin tuttu lapsuudesta. Minulla oli silloin koko ajan tälläinen olo. Paitsi silloin, kun olin onnistunut miellyttämään tarpeeksi ja sain hetken loistaa äidin laupeudessa. Vihaan ja säälin sitä naista.
