KESKUSTELUFOORUMI

Hei Vendetta (ja muut tässä ketjussa), kirjoitit kuin omat tuntoni.

- ihan kuin hän usein olisi jossain "roolissa"
- rooli voi vaihtua hetkessä toiseksi
- selittämätön outouden tunne, kaikki ei ole ihan kohdallaan
- riitojen syntyminen lähes tyhjästä
- valtapeli
- tunne että pitää varoa sanojaan ja tilanteet vääristyvät helposti; varpaillaan hiippailu
- kylmä käytös, kun en toimi hänen haluamallaan tavalla tai kyseenalaistan hänen sanomaansa (tuntuu kuin hänen rakkautensa lakkaisi siinä hetkessä olemasta?)
- riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet
- näkymättömien sääntöjen muodostuminen kotona, niissä kohdin kuin tarvitaan sitä varpaillaan kävelyä.
- Kun puoliso on poissa, en kaipaa häntä takaisin kotiin. Tuntuu että hengitän vapaammin, rentoudun ja selittämätön paha olo väistyy.


Olen 16 vuotta syksyllä ollut yhdessä puolisoni kanssa. Suosittu ja älykäs, kaikkien ihailema ja arvostama.

Vuosien aikana olen menettänyt itsetuntoni, mutta alkanut pala palalta rakentaa sitä takaisin. En suostu enää valtapeleihin kuten aiemmin. Mutta kärsin.

Puolisollani on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö (jonka hän tosin muisti vasta oltuamme 13 vuotta yhdessä, miten paljon se selittääkään…myös narsistisista piirteistä). Lisäksi hänellä on diagnosoitu keskivaikea masennus.

Meillä on kaksi lasta, ja arkielämä, josta minä olen pääosin vastuussa, kun hän hoitaa egoaan ja murehtii sitä miten kukaan ei välitä hänestä. Lapsilla ei koskaan ole ollut oikeaa isää enkä osaa ehkä sanoin kuvailla miten paljon he ovat kärsineet riidoistamme.

Kun toinen huutaa sinulle ”haista paska ja kuole!” ja seuraavassa hetkessä on kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan, niin kukaan ei ehkä kaipaa, tai ansaitse, sellaista ihmistä elämäänsä…

Olen nyt kaksi vuotta suunnitellut eroa, ja toivon että pystyn sen hänelle sanomaan tämän kesän jälkeen.

Haluan. Oman. Elämän.

Hei Vendetta ja muut!

Lohduttaa niin paljon, kun huomaa, ettei ole laisinkaan yksin omien kokemusten kanssa. Tämä on myös kuin kuvausta omasta elämästäni, paitsi, että mieheni ei ole sillä tavalla menestynyt vaikka työelämässä onkin. Olen lukenut monia juttuja narsisteista, kirjoja ja jotenkin tunnistan mieheni niistä, mutta sitten mietin, että jos onkin vaan muuten hankala, kun fyysistä väkivaltaa ei ole koskaan ollut. Mutta toisaalta, huomaan, että olen niin kertakaikkisen ehdollistunut toimimaan tietyllä tavalla (sitä "varpaillaan olemista"), että hänen mieli pysyy kohtuu tasaisena ilman suurempaa ärisemistä ja negatiivista sanomista.

Juuri se tunne, kun hän on poissa, että miten on niin paljon mukavampaa ja rennompaa enkä kaipaa häntä yhtään! Myös lapset ovat ns. normaaleja omia persooniaan, kun mies ei ole kotona - me kaikki olemme oppineet niin tolkuttoman hyvin olemaan varpaillaan. Haluaisin päästä tästä tilanteesta eroon, mutta sitten on ne lapset. JOs heitä ei olisi, niin tietäisin kyllä, mitä tehdä. MIetin kuumeisesti, että miten saisin hänet lähtemään ihan oma-aloitteisesti ja jättämään lapset suosiolla minun hoidettavaksi ja voisimme jatkaa elämää kohtuullisissa väleissä lasten takia. Joskin en tiedä onko tämä mahdollista - ehkä sitten jos hän on se, joka päättää erota?

Tiedän, että olen hänelle se tarvittava tuki ja turva - maksanhan lähes kaiken ja huolehdin lähes kaikesta. Hän on sössinyt omat raha-asiansa ihan kunnolla - ei sinällään varmaan yllätä yhtään.

Soimaan niin valtavasti itseäni, että miten minä, kaiketi kuitenkin ihan fiksu ja työelämässä pärjäävä ihminen olen jäänyt tähän näin pahasti jumiin. Löysin termin yliempaattinen ja sitä kai olenkin. Aina yritän ymmärtää ja sitten joustan, sillä ajatuksella, että minun vahvana persoonana täytyy auttaa heikompia. Ärsyttää ihan suunnattomasti! hän on kuitenkin aikuinen, jonka tulisi kantaa vastuuta ja huolehtia asioista. Joskin nyt kun olen alkanut paremmin ymmärtämään häntä ja koko tilannetta, olen päättänyt tehdä jotain, askel askeleelta. Ja vähintäänkin ns. testata hänen reaktioitaan, kun muutan omaa toimintatapaani.

Hänen kanssa ei voi keskustella ja joskun mietin, että enkö osaa keskustella ja mitä vikaa minussa on, mutta hyvin kykenen muiden kanssa keskustelemaan. AIna joka paikassa neuvotaan keskustelemaan puolison kanssa ja kuinka se voi auttaa ja näin parisuhdetta saadaan paremmaksi. Mutta kun puolison kanssa ei vaan voi keskustella, se on oikeasti aivan mahdotonta. Keskustelu tarkoittaa hänelle sitä hänen yksinpuhelua ja muiden pään nyökyttelyä. JOs erehdyn sanomaan, että olen muuten eri mieltä, niin "keskustelu" loppuu sitten siihen.

Sanoo rakastavansa minua niin paljon, mutta meillä on ilmeisesti aika lailla eri käsitykset siitä, miten osoitetaan toiselle rakastamista - minä kun en näe sitä hänen käytöksessään ja toiminnassaan juuri mitenkään. Toki niitä hieman parempia hetkiäkin on, mutta niitä on valitettavan vähän.

Haluan niin älyttömästi päästä tästä tilanteesta eroon, mutta en oikeasti tiedä miten! En käsitä, miten tämä voi olla näin vaikeaa. En halua menettää lapsia tai että lapsista tulee jotain ikäviä välikappaleita ja näin joutuisivat kärsimään - joskin toki tämä tilanne on heille myös jonkinlaista kärsimystä myös. Vanhin lapsista on nyt teini-ikäinen ja nuorin vielä päiväkodissa. Vanhin lapsi puolustaa isäänsä paljon vaikka toisaalta häntä myös ärsyttää suunnattomasti isänsä ihmeelliset huutamiset ja vaatimukset, ja sitten purkaa kaiken kiukkunsa minuun kun ei luonnollisestikaan uskalla millään tasolla purkaa sitä isäänsä.

Mutta todellakin lohdullista, että en ole asian kanssa yksin ja täältä keskustelupalstalta olen saanut jo paljon ajatuksia ja luulen, että oma matkani tämän suhteen päättäseksi on alkanut. Toisaalta, tiedän, että tämä suhde päättyy viimeistään siinä vaiheessa, kun lapset muuttavat pois kotoa - joskin en haluaisin niin montaa vuotta odottaa, kun haluaisin elää ja oikean rakkauden kaipuu on niin suuri, että haluan vielä kokea sitä.

Tsemppiä ja voimia teille kaikille!