KESKUSTELUFOORUMI

Hei kaikki. Tämä kirjoitus on varsin teille, jotka miettivät miksi äiti ei koskaan puolustanut tai noussut narsisti isää vastaan.

Itse olen ollut narsisti miehen uhri 22 vuotta. Meillä on kolme ihanaa tytärtä. Väkivaltaa olen kokenut kaikissa muodoissaan koko suhteen ajan. Myös lapset ovat saaneet siitä osansa.

Nyt olen ollut kuukauden miehestäni erossa (ero yrityksiä on takana lukuisia). Vasta viimevuosina olen alkanut tajuta mistä on kyse, mieheni on narsisti/psykopaatti. Olen ottanut asioista selvää, pyytänyt apua ja haluan tällä kertaa pysyä päätöksessäni.

Mutta ymmärrän myös heitä, joilla ei ole voimaa suhteesta lähteä. Pahan luokan narsisti saa mielesi/sielusi muuttumaan, sinustakin tulee hirviö. Lapsiin kohdistuvassa pahoinpitelytilaanteessa suojelin itseäni "poistumalla mielessäni jonnekin", menin shokkitilaan. Kun pystyin myöhemmin tajuta tilanteen, pelkäsin että lapset viedään minultakin pois, koska olin sallinut tällaista tapahtua. Aika säälittävää, mutta pelko suhteessa on todellista! Ja se ei ole koskaan uhrin vika! Uhrin mieli on rikottu ja hajotettu. Uhrikaan, ei ole mieleltään terve, mutta ero narsistiin on siinä, että mahdollisuus tervehtymiseen on kun saa tilaisuuden ja apua.

Itsellä on nyt hirveän huono olo, juuri siksi. Miten olen voinut valehdella itselleni kaikki nämä vuodet, että jään suhteeseen siksi että se olisi parhaaksi lapsillemme. Vanhin tytär kärsii paniikkihäiriöistä jne. Miksi en ole uskaltanut lähteä aikaisemmin? Voinko koskaan antaa itselleni anteeksi? Vihaavatko lapseni myös minua?

Aoin keskustella näistä asioista heidän kanssaan aivan suoraan. Toivon sydämestäni, että tästä alkaa meidän uusi elämä ja saan näyttää lapsilleni kuinka paljon heitä OIKEASTI RAKASTAN. Kunhan saan oman minäni takaisin ja voimia jatkossa puolustaa itseäni sekä heitä.

Hei,

Minun äitini käyttäytyi juuri niin kuin sinä, meni täysin lukkoon tilanteissa, joissa isä pahoinpiteli (henkisesti) minua. Olin pitkään katkera äidille siitä, ettei hän puolustanut eikä suojellut minua, mutta sittemmin olen ymmärtänyt, että hänkin oli isän uhri. Niin rikottu ja henkisesti hajalla, ettei hän vaan pystynyt toimimaan sydämensä äänen mukaan, vaan hän hautasi sen äänen jonnekin sisäänsä.

Nyt he molemmat ovat kuolleet. Isälle en koskaan voi antaa anteeksi hänen pahuuttaan ja julmuuttaan. Suhtautumiseni äitiini vaihtelee: välillä huudan hänelle mielessäni "miksi, miksi et suojellut minua?", toisaalta muistelen häntä hellyydellä. Minulla oli kuitenkin äidin kanssa kaksin monia hyvä hetkiä.

Minun äitini ei koskaan lähtenyt pois, eikä koskaan sanonut minulle, että isä teki väärin. Päinvastoin hän vanhempana alkoi itse isän äänitorveksi, viestitti minulle isän ilkeyksiä sitten, kun isä ei voinut itse minulle suoraan puhua. Se tuntui hirveältä petturuudelta äidin osalta minua kohtaan, mutta ymmärrän, että sekin meni ihan narsisimin oppikirjan mukaan. Niin narsistien hovikseen manipuloimat uhrit toimivat. Valitettavasti.

Toivoisin, että sinä jaksaisit pitää pintasi. Omien lastesi takia. Että jaksat viestittää heille, etteivät he tehneet mitään väärää. Että heidän isänsä oli se joka teki väärin, hirveän väärin. Uskon, että lapsesi voivat silloin sinulle anteeksi antaa.

Kiitos. Lohduttavaa kuulla tarinasi ja olen pahoillani että et ole ehtinyt selvittää asioita ennen äitisi pois menoa. Saan tästä voimaa tehdä juuri niin kuin olen tehnyt ja jatkaa vielä syvemmälle. Lasteni täytyy tietää koko totuus, vaikka se olisi kuinka raaka tahansa. Olen halunnut jotenkin "säästää" heitä, sillä pelkään isän rakkauden menetyksellä olevan huonoja vaikutuksia. Mutta totuushan vapauttaa heidät, he ymmärtävät isänsä käytöksen ja eivät enää syyllistä itseään tapahtuneista. Olen aina pitänyt heitä hyvänä, lohduttanut ja käynyt keskustelemassa pahojen tapahtumien jälkeen ja vannonut heille etteivät ole syyllisiä. Vaikka mieheni ei ole sitä hyväksynyt. Ja tätä minun pitää jatkaa. Tiedän myös että tehtäväni on antaa heille parhaat mahdolliset eväät elämään tällaistenkin tapahtumien jälkeen. Minulla on vahva usko siihen, että sukupolvien ylikin kestäviin traumoihin jossain vaiheessa tulee loppu, mutta se vaatii totuuden kertomista oli se kuinka raakaa tahansa. Itken ja kirjoitan tätä, ottaa niin koville. Tämä on mahtava palsta. Olen saanut täältä paljon voimaa.

Hei, ehdottomasti juuri näin. Totuuden kautta vapaus, vaikka se totuus sattuukin, niin silti se on parempi kuin valhe ja peittely. Minullakin alkoi vapautuminen ja voimaantuminen vasta sitten kun tajusin totuuden isästäni, että hän on narsisti.

Olet hyvä äiti, kun jaksat oman eheytymisprosessin keskellä ajatella myös lapsiasi. Eheytyminen vie aikaa, mutta se oman voiman löytäminen narsistista vapautumisen myötä on mahtava tunne.

Täältä löytää monta samanlaista asiaa kuin omassa perheessä. Mulla tosin molemmat vanhemmat alistivat, kumpikin tyylillään. Sisko oli pyhä, hän kasvoi rauhassa ja ylistettynä. Myötäili äidin mielipiteitä esim. sukulaisista, kun äiti sanoi että inhoaa henkilöä x niin sisko toisti 5-vuotiaasta asti "Niin minäkin". Nauroivat yhdessä esim. serkun puheelle kun kaikki kirjaimet eivät 4-vuotiaalta tulleet oikein, toistelivat väärin sanottuja sanoja ja nauroivat päälle. Ja siis ilkeästi. Lähes kaikkien sukulaisten kanssa oli hankalaa kun "kaikki ovat meille vaan kateellisia". Mitä vaan sukulaiset keksivät niin se oli osoitus kateudesta. Edelleenkin pitävät täydellisyyden pintaa pystyssä, minulla vain on heidän mukaansa "niin vaikeaa". Totta, vaikeaa on.

Niin, kuulostaa niin samalta kuin minunkin perheessäni. Siskoni oli myöskin pyhä ja myötäili isäni mielipiteitä loppuun (isän kuolemaan) asti. Isää ei saanut arvostella, sisareni kieltäytyi kuuntelemasta kun yritin kertoa niistä kauheuksista, mitä isä oli minulle sanonut ja tehnyt. Äiti myötäili isää myös. Minä olin perheessä se ainoa "vaikea", se joka yritti rikkoa heidän "ihanaa perheyhteyttään", toisin sanoen sitä julkikuvaa ja kulissia, jota he ylläpitivät loppuun asti.

Nyt kun isä kuoli viime vuonna (äiti on kuollut jo aikaisemmin), käyn näitä läpi mielessäni ja entisen alistumisen sijasta, nyt mieleni valtaa viha ja katkeruus, kun huomaan, miten väärin, hirveän väärin se on meidän perheessä ollut. Aikaisemmin ainaisesta kapinamielestäni huolimatta kuitenkin jotenkin puolittain alistuin siihen, aloin itsekin uskoa, että kai mä sitten olen niin vaikea. Nyt näen sen valheen ja julmuuden mitä siinä on ollut.

Miten näistä vihantunteista ja katkeruudesta olette selvinneet te, jotka niistä olette selvinneet?