KESKUSTELUFOORUMI

Oma toipuminen narsistista kesti jokusen vuoden, jona aikana opiskelin aamusta iltaan narsismi-ilmiötä. Viimeisimmän eron jälkeen minussa olivat klassiset trauman jälkeiset oireet, hypervalppaus, puhumisen tarve, ja melkein pakonomainen tiedon tarve siitä mitä psykiatria ja muut asiantuntijalähteet narsismista ja psykopatiasta sanovat. En käyttänyt tällä kertaa mitään mielialalääkkeitä tai muuta kemiallista, kun tajusin, että kriisi voi pitkittyä niiden myötä. Huomasinkin koko ajan edistystä, nukuin hyvin, pidin päivärytmistä ja liikunnasta kiinni. Varhaiset aamuhetket olivat aina hyvää aikaa. Nautin hiljaisuudesta. Ymmärsin mitä luonnehäiriöstä luin ja kuuntelin, ja se tuotti mieleen oman elämän vaiheita aina lapsuudesta saakka. Enimmäkseen surullisia muistoja.

Jostain kuulin, että helppoa tietä toipumiseen ei ole narsistisuhteen jälkeen. Se, mikä uhria pitää kiinni huonoksi havaitsemassaan suhteessa on, toivo.
Uhri toivoo vastoin lukuisia kokemuksiaan, että narsisti muuttuu. Kun elämän sisällöksi tuli toivominen, että toinen muuttuu erilaiseksi, se ei ole sama asia kuin rakkaus. Se ei ole myöskään samaa kuin itsensä arvostaminen terveellä tavalla.
Toivominen silloinkin, kun olin järjellä ajatellen jo huomannut, ettei muutosta tule, oli totuuteen suostumattomuutta. Kärsin, koska en halunnut siirtyä epätoivoon, jota totuuden hyväksyminen ongelmasuhteeni tuhoisuudesta ja 'korjauskelvottomuudesta' merkitsi. Halusin lykätä tuonnemmaksi hetkeä, jolloin lakkaan sumuttamasta itseäni ja päästän irti narsistista.
Kun vihdoin voimat loppuivat ja oli pakko antaa epätoivon tulla, olikin edessä suru. Menetys, pettymys ja tyhjyys olivat suuri isku, ja paluuta ollut. Tuli aikoja, jolloin surun tunne oli melkein liian suuri. Pahinta tuskaa kesti kuitenkin vain joitakin hetkiä tai minuutteja kerrallaan, kunnes jokin uusi oivallus tai ajatus antoi voimaa. Aloin olla varma muutamista elämääni liittyvistä asioista, jotka olivat pyöritelleet minut ongelmasuhteisiin kerta toisensa jälkeen. Tietäminen tuotti parasta iloa. Aloin ymmärtää elämäni mennyttä ja nykyistä ihmisgalleriaa. Kalenterista oli apua. Siitä näkyivät viikot ja kuukaudet eteen päin.
Jokainen päivä vei minua lähemmäksi kahden vuoden rajaa. Ymmärsin, että 'pari vuotta' on useille toipujille maaginen raja, jonka jälkeen vointi on selkeästi parempi. Mitään halua takaisin narsistisuhteisiin ei enää ole. Narsistit ja oma itse näkyvät uudessa valossa.
Minulle tuo raja oli totta.

Tajusin tätä ketjua lukiessani, että ensimmäiset pari viikkoa eron jälkeen en vielä osannut surra tai edes ikävöidä häntä, sillä kohtelu oli ollut niin ikävää pitkään juuri ennen eroa. Toki kaipasin sisältöä päiviini, kun niistä yhtäkkiä riisuttiin kaikki kommunikaatio hänen kanssaan, mutta en osannut aluksi kaivata kuin mahtavaa seksiä ja kivaa seuraa. Sitten jossain vaiheessa ymmärsin, että narsistini ei tule luomaan kanssani hyviä välejä ehkä enää koskaan. Että hän eroaa minusta tappamalla kaiken, mitä koskaan on ollut. Se oli musertavaa, ja sen tajuttuani olen voinut todella huonosti. Itse haluaisin olla väleissä, jutella, kuulla mitä hänelle kuuluu, ja jollain tavalla nätisti lipua eteenpäin. Tämä shokkiero tuntuu siltä, kuin hän olisi kuollut tai kadonnut, ja se on ihan älyttömän tuskallista. Olenhan minä elämässäni eronnut ennenkin, mutta mitään tällaista en ole koskaan kokenut.

Palasin tähän aloittamaani ketjuun, kun olo on alkanut normalisoitumaan pikkuhiljaa...Jes, en olisi uskonut näin ikinä käyvän! Tunteet alkaa olemaan samalla tasolla järjen kanssa, että hän oli oikeasti kamalan ikävä ja julma ihminen eikä mennyt lainkaan niin, että hänestä jotenkin lopullisesti mystisesti kuoriutuisi kiva tyyppi Tätä harhakuvaa itselleni tarjoilin ja jätin huomiotta sen, että hän ei ikinä tehnyt mitään kivan tyypin juttuja minulle vaan kaikille muille kyllä. Ja minä jäin roikkumaan siihen, että jos olisin itse parempi joka tavalla niin saisin minäkin tuota hyvää huomiota ja olisin turvassa, rakastettu jne. Hain siis turvaa aivan väärästä paikasta, koska hänhän loi turvattomuutta kaiken aikaa ja kelpaamattomuuden häpeää eikä mitään sellaista mistä olisin saanut elämääni iloa tai valoa. Nyt on no contact ollut jo useita viikkoja ja tämä pitää selkeästi minut järjissäni ja pystyn keskittymään jo muuhunkin ja näkemään itselläni jopa jotain tulevaisuutta Ja että olen ihan hyvä tyyppi, kykenen elämässäni vielä johonkin ja kelpaan vielä jollekin, vaikka minut on uskoteltu aivan muuhun.

Ihanaa ja voimaannuttavaa lukea, että olosi on parantunut! Luo samalla uskoa itsellekin tulevaan koitokseen.