KESKUSTELUFOORUMI

Tämä kuulostaa varmaankin rankalta, mutta nyt olisi ehkä sittenkin tärkeintä keskittyä oman elämänmuutokseen, eroon, erillään asumiseen, elämän rauhoittumiseen jo lasten kannalta.

Olet todennut, ettei miehesi muuttaminen onnistu. Silti haluat jatkaa hänen kanssaan yhteiselämää. Kuinka tuttua. Itse upposin tähän suohon lähes pariksikymmeneksi vuodeksi ennen kuin sain voimia päästää irti. Ja silloin kaikkia vaurioita ei enää mikään voinut korjata.

Lasten tilanne kriisiperheessä on vaikea. Se muuttuu päivä päivältä raskaammaksi. Ahdistus kroonistuu heihin. Se normaalistuu myös omaksi tunnetilaksi. Siksi oma rakkaus puolisoon, yhdessä jatkamisen halu olisi asetettava puntariin lasten vaurioitumisen kanssa. Tuntuu siltä, että on vain huono ja vielä huonompi vaihtoehto valittavana: Kumpi on tärkeämpää, oma rakkauteni ja tarpeeni olla tämän miehen kanssa saman katon alla parisuhteessa vai lasten turvallisempi elämä? Tätä joutuu jokainen luonneäiriöisen puolisoksi päätynyt pohtimaan.
Jälkikäteen olen monta kertaa toivonut, että olisin ymmärtänyt erota paljon aikaisemmin, kun lapset olivat vielä pieniä, yksi oli vielä syntymättä, ja tajusin, etten ole avioitunut niinsanotun normaalin henkilön kanssa.

Jokainen helppokin päivä, jolloin mies ei vielä lyö, valehtele, provosoi tai nimittele, ja äiti ei vielä uhkaile, selittele tai puolustaudu, on ahdistava koko perheelle.
Jokainen perheenjäsen tietää, että kaikki ikävä alkaa uudelleen, koska se on aina ennenkin alkanut. Jokainen rauhallisen oloinen päivä on kasvavaa kireyttä, tyytymättömyyttä ja pelon täyteistä odotusta täynnä.
Lapset kuuntelevat, tarkkailevat ja tulkitsevat aikuisten äänensävyjä, sanoja ja käyttäytymistä. He aistivat kuinka jännitys kasvaa vanhempien välillä. Mitään he eivät asialle voi tehdä. Silti heidän arkensa täyttyy tunneskaalan ääripäistä, pelosta ja toivosta, joka hiipuu pettymysten myötä kerta toisensa jälkeen.
Luonnehäiriöitä käsittelevästä kirjallisuudesta tiedetään että, kun taistele-pako -tunnelman katkoma elämän vuoristorata on kerran opittu, se jää pysyväksi. Se painuu solutasolle, hermostoon ja alitajuntaan, josta se ohjailee elämän valintoja.
Altistuneiden lasten mieli ja elimistö sopeutuu epänormaaliin olotilaan, ylivalppauteen ja kriisin odotukseen. He tuntevat aikuisenakin olonsa kotoisaksi kriisin ja pelon keskellä. Tiedostamattaan he hakeutuvat parisuhteeseen, jossa ovat läsnä samat roolimallit, samat vuorosanat, ja sama lepattava toivon ja kauhun vaihtelu kuin lapsuuden kodissa. He tulevat valinneeksi huonoja vaihtoehtoja isoissa elämän kysymyksissä, ymmärtämättä miksi he näin tekevät.
Se, että lapset pääsevät juttelemaan kotielämän aiheuttamasta vaurioitumisestaan, on hyvä asia, tottakai. Itsestään selvyys olisi se parempi vaihtoehto, että muutoskykykyinen vanhempi saisi tukea eroon siitä vanhemmasta, joka ei kykene ihmisenä luonnehäiriönsä vuoksi muuttumaan.
Rikossyytteen voi nostaa ja tuomio tekijälle varmasti jonakin päivänä saattaa tulla. Olen samaa mieltä edellä kommentoineiden kanssa että apua tai hyötyä tällaisesta ei uhrille ja lapsille ole. Päinvastoin, rikossyyte toista vanhempaa kohtaan pelottaa lapsia aikuisten puheenaiheena.
Ja, uhrin katsotaan (ulkopuolisten silmin) itse syyllistyneen omaan ja lasten heikkoon tilanteeseen, jos hän valitsee yhteenpaluun tekijän kanssa yhä uudelleen. Kirkon diakonia neuvoo, jos jonot muualle ovat pitkiä ja, kunta on velvollinen auttamaan käytännön ongelmissa.
Yhteinen asunto, varattomuus ja velat eivät ole riittäviä perusteita jatkaa väkivaltaista perhe-elämää.