KESKUSTELUFOORUMI

Rakas kadonnut, en ole pitkään aikaan maaliskuun jälkeen kirjoittanut tälle palstalle, lueskellut olen paitsi nyt kuukauden lomatauon jälkeen. Kun nyt, oman elämäntilanteeni täysin muututtua, luin juttujasi, jouduin aikamoiseen tunnemyrskyyn, koska tilanteesi joka asian tunnistan ja allekirjoitan, ainoa on että minulla se on, luojan kiitos takanapäin. En oikein tiedä, mutta viimetalvena, kriisin pahimpina hetkinä, kun olin varma etten selviä siitä hengistä, vaikkakin fyysisesti pääsin narsistista eroon, minun oli vaikea uskoa niitä tolkutuksia "lähde, lähde, lähde". Nyt tiedän täysin kirkkaasti että se on ainoa oikea ratkaisu, mitään muuta EI OLE OLEMASSA, NARSISTI EI MUUTU, SINÄ MUUTUT HUONOMPAAN KUNTOON KUNNES TUHOUDUT, SE ON HÄNEN PÄÄMÄÄRÄNSÄ. Toivon sydämestäni, että teet ainoan oikean ratkaisun. Elämäsi nimittäin ei voi muuttua enää pahemmaksi narsistin jälkeen, pahemmaksi kylläkin. Varaudu tunnekoukkukriisiin, omalla kohdallani se kesti yli vuosikymmennen kiduttamisen jälkeen muutaman kuukauden, hain itselleni ja 10-vuotiaalle apua ja terapiaa, olin rehellinen ystäville ja perheelle, ja sain tukea. Ystäväni kääntyivät narsistia vastaan, koska näkivät konkreettisesti missä kunnossa olin, kun lapsen isä yli vuosikymmennen minua taloudellisesti, sosiaalisesti, henkisesti ja seksuaalisesesti eristäneenä ja pahoinpidelleenä, alkoi juosta itseään 30 vuotta nuoremman naisen kanssa selkäni takana, minua huoritteli samaan aikaan. Tämä kuitenkin paljastui ja se oli ns. viimeinen niitti, vaikka jouduinkin omasta omistusasunnostani turvakodin kautta pakenemaan. Oikeusprosessi lapsen huoltajuudesta on kesken. Mutta se mikä on muuttunut, olen saanut ELÄMÄN TAKAISIN. Minulla on ystäviä, vanhoja ja uusia, on jopa juuri alkanut uusi suhdekin, joka on aivan pökerryttävän ihanaa, kun tajua miten sitä ihmisten kuuluu keskenään olla, eli KAIKKI ON MAHDOLLISTA, se täytyy vain uskoa. Itse en ole jossittelija, tämä tie minun oli ehkä käytävä, mutta sekuntiakaan en kadu kun sen päätöksen tein, että nyt se on loppu. Tie ei ollut helppo, varskinkin kun kuvioon liittyi pettämiseni raskaimmalla mahdollisella tavalla, ja on myös lapsi. Voit lukea tarinani näiltä sivuilta. Mutta tänään, aivan euforisen onnentunteen aiheutti se, kun annoin miesystävälleni suukon ja lapseni tuli kotiin, avasin netin ja lämmitin mikrossa pakastepizzaa, joka ei ennen olisi tullut kuuloonkaan. Olen omassa kodissani, jossa teen mitä haluan, jossa elin vankina yli 11 vuotta. Olen tosi onnellinen, haluan vain kertoa että TEE SE, koska haluasin niin jakaa tämän onnen tunteen koko maailman kanssa. Narsistista en ole enää kiinnostunut, minulle hän on ilmaa tai roska, niinkuin itse hänelle olin, toki on lapseni isä, sitä en voi koskaan kieltää, mutta minun elämääni ei enää ikinä kuulu muulla tavalla. Onnea ja tsemppiä, olet ansainnut sen!!!!

Kiitos rohkaisevasta viestistäsi Mijitarica1. Rohkaisua tässä tarvitsenkin. Onnistumistarinat antavat uskoa silloin kun uskoa omaan onnistumiseen ei ole.

Edellisestä kirjoituksestani onkin jo aikaa. En ole vielä irtautunut narsistisesta miehestäni. Tällä hetkellä tuntuu, ettei minulla ole irtautumiseen tarvittavia voimavaroja. Minulla ei ole taistelutahtoa eikä enää edes unelmia paremmasta elämästä. Aiemmin vakuuttelin läheisilleni pääni kestävän suhteeni koettelemukset, mutta en ollut niin vahva kuin luulin. Yhteinen kesäloma mieheni kanssa teki tehtävänsä. Narsisti on saanut aikaan sen, mihin on koko ajan pyrkinyt. Tuhonnut itsetuntoni, minuuteni, naiseuteni, minut. Masennus on hiipinyt minuun salakavalasti kesän aikana. Aiemmin olin pystynyt pakenemaan suhteestamme töitä tekemällä ja töissä olemalla. Kesälomalla en voinut paeta ajatuksiani mihinkään. Huomasin, etten jaksanut enää puhua läheisilleni ajatuksistani. En jaksanut selitellä ja puolustella sitä, miksi en ole lähtenyt suhteesta. En halunnut tavata ystäviäni, koska en jaksanut pitää hauskaa. Itse asiassa, en taida jaksaa enää mitään. En edes irtautua narsistista. Oloni on kuin hukkuvalla, joka tajuaa sen, ettei voi pidättää hengitystään loputtomasti veden alla. On pakko luovuttaa ja antaa vain mennä.

Minä haluan luovuttaa. En enää jaksa taistella oman hyvinvointini puolesta. Mieheni on voittanut joka ikisen taistelun. Olen viettänyt lukuisia öitä hotelleissa ja tuttavien sohvilla nukkuessa. Olen lähtenyt kotoani muutaman minuutin varoitusajalla tietämättä minne menen. Olen puolustanut itseäni ivalta ja mitätöinniltä, suojannut itseäni väkivallan uhalta ja selitellyt loputtomasti normaaleja tekemisiäni. Olen miettinyt pääni puhki, kuinka järjestelen asumiseni ja raha-asiani. Olen ollut vahva ja uskonut parempaan huomiseen, mutta kohdannut mieheni taholta sellaista ilkeyttä ja pahuutta, jota vastaan en vaan pärjää. Pahuutta ei voiteta pahuudella, mutta narsistiin ei taitaisi tehota edes rakkaus. Nyt olen taistelusta väsynyt.

Olin kaksi viikkoa pois kotoa ystäväni luona ja palasin eilen kotiin. Ystäväni sanoi minun näyttäneen kärsineeltä ja uupuneelta. Olen samaa mieltä. Kotona mikään ei ollut muuttunut. Kerroin miehelleni haluavani erota ja myydä yhteisen asunnon. Kerroin, että minulla olisi mahdollisuus muuttaa väliaikaiseen asuntoon elokuun alusta alkaen ja kysyin, mitä mieltä hän olisi tästä ratkaisusta. Mies odotetusti raivostui. Hän sanoi, etteihän aijo ikinä suostua asunnon myyntiin ja että joudun hakemaan asunnonmyyntiin käräjäoikeuden päätöksen. Hän sanoi vihaavansa minua, koska olen aiheuttanut hänelle niin paljon kärsimystä ja että hän aikoo laittaa minut kärsimään samalla tavalla. Mieheni tuntien hän varmasti tekeekin niin. Hän vihaa minua, mutta hän ei kuitenkaan päästä minua lähtemään. Taloudellisesti en pysty pitämään kahta asuntoa yhtä aikaa, etenkään jos asunnon myymiseksi pitää mennä oikeuteen saakka. Emme ole naimisissa. Jos olisimme, avioerossa ositus ratkaisisi pulmani. Tällä hetkellä tuntuu, että pulmani ovat liian suuria ratkaistaviksi.

Tänään on isojen kysymysten päivä. Minun pitäisi tänään päättää siitä, otanko väliaikaisen asunnon, muutanko sinne, jätänkö mieheni ja uskallanko ottaa taloudellisen riskin. Liian isoja askeleita otettavaksi nyt kun oma jaksaminen ja elämänhalukin on vähäistä. Ystäväni sanovat, että kaikki syyni olla lähtemättä ovat tekosyitä. Voivat ollakin. Todellisia syitä ovat varmaan pelko ja voimattomuus. Katsotaan nyt miten päivä etenee ja mihin se päättyy.

Toivottavasti Kadonnut teit tänään ainoan oikean ratkaisun ja otit sen väliaikaisen asunnon!

Sinä kärsit niin valtavasta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, että on ihan ymmärrettävää, että sinulla on nyt halu luovuttaa. Mutta et sinä luovuta. Kirjoituksistasi välittyy viesti sivistyneestä, empaattisesta ja voimakkaasta naisesta. Tiedän, että nämä tunteet ovat narsistin kanssa koetuksella. Mutta muista, sinä et ole tehnyt mitään väärää. Ja että narsisti on huonostikäyttäytyvä ja sairas ihminen.

Nyt jatkat elämääsi ilman narsistia. Tiedän, että tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Hae itsellesi apua. Kirjoitit, että olit käynyt terapeutilla, vaikka mielestäni narsisti tarvitsisi sitä enemmän. Tiedät varmaankin, että narsisti ei koe tarvitsevansa apua, mutta hänen tuhoamansa ihmiset kylläkin. Etsi itsellesi terapeutti, jonka kanssa kemiat synkkaavat ja joka ymmärtää jotain narsisteista. Ja jolla on traumakokemusta. Esim Espoossa on aivan fantastinen Omatila-niminen paikka, joka on nimenomaan tarkoitettu väkivaltaa kokeneille, myös henkistä väkivaltaa kokeneille. Sinä tarvitset ammattilaisen apua. Hyvät ystävät ovat aivan fantastisia, mutta ammattilainen pystyy auttamaan sinua eri tavalla.

Nyt avaat siipesi ja lähdet lentoon. Tuntemattomaan hyppääminen voi olla vaikeata, mutta se kannattaa. Elämä ihan varmasti kantaa. Kaikki asiat hoituvat, jos vain uskallat luottaa, että elämä kantaa.

hei kaikille ystäville,

luin teidän monen kirjoituksia narsistin kanssa elämisestä,

olen itsekkin elänyt liiiian pitkäään, mutta nyt olen muuttanut kaikkine tavaroineni n 2 kk sitten vuokralle,

vaikeaa oli rohkaistua lähtemään yli 30 vuoden taakasta, mutta nyt olin päättänyt onnistua. Otin kaiken tavarani mukaan, ettei hän vain luule,
että tulen taas takaisin,
minulla on ollut tukijoita ja olen jopa jo pystynyt nauttimaan.
olen pari kertaa tavannut mieheni ja ajatellut, että jospa hän olisi muuttunut, mutta ei aina vain pahenee ja nyt kun vielä huomaa minun
olevan tosissani, enkä kuuntele hänen puheitaan, hän on kuin lyöty.
mutta hänen esityksensä ei minuun enää tehoa, sen olen päättänyt.

ryhtykää toimeen ja ottakaa oma elämänne omiin käsiinne, pian alkaa jo nähdä valoa, kun ottaa mukaan jonkun asiantuntijan apuakin.

Hei! Olen elänyt reilun 7 vuotta narsisti miehen kanssa,ja nyt tänään kun olen lukenut tätä foorumia,niin uskon pystyväni lähtemään. Kaikki tarinat ovat kuin omasta elämästäni,huutoa,haukkumista raivoamista turhasta. Mikään ei riitä,eikä mies koskaan myönnä olevansa väärässä eikä pyydä anteeksi,jos haukkuu tai loukkaa jotenkin. Olen niin yksin tämän asian kanssa. Onkohan Pirkanmaalla tai Satakunnassa kohtalo tovereita? Laittakaa mailia,niin vaihdetaan ajatuksia,jos se helpottais. Onneks ei ole lapsia!

Ja kaikkein kuvaavinta omassa elämässäni on se, että jos minulle tulee jokin ongelma, vaikkapa työasioissa, minun on viisainta huolehtia siitä, että mieheni ei tule siitä tietämään, koska silloin joudun vain ojasta allikkoon. Hän ei suinkaan lohduta minua, tai auta, vaan menee niiden vieraiden puolelle ja sanoo että minä olen syypää ja tyhmä. Naurettavaa.

Mitenkä Kadonneella menee nykyään? Toivottavasti olet päässyt jo eroon miehestäsi, tilanne kuulostaa niin pahalta että parempaa tuskin on luvassa.

Itse kärvistelin aikoinaan kaksi vuotta narsistin kanssa ja asuimmekin yhdessä hetkisen aikaa. Yhdessäasuminen kuulostaa aikalailla samalta mitä sinullakin. Uhkailua, mitätöimistä, haukkumista, solvaamista ja nöyryyttämistä. Lisänä oli tosin vielä psykoottisen sairaalloinen mustasukkaisuus.

"Hän sanoo, että ”sana sanaa vasten eli mitään ei ole tapahtunut”."
No hän voi luulla ihan mitä tahansa, mutta oikeus katsoo sen sitten vähän toisin. JOS olet vielä hänen kanssaan ja hän sinua lyö, mene heti lääkäriin kun vain pääset ja kuvauta siellä vammat + kerro lääkärille mitä kävi. He eivät tee siitä rikosilmoitusta vastoin sinun tahtoasi, vaan säilyttävät dokumentit jos myöhemmin päätät tehdä rikosilmoituksen.
Itse menin erään turpiinottokerran jälkeen lääkäriin kuvauttamaan vammat ja kuvat lausuntoineen jäivät sitten muhimaan, kunnes eron jälkeen niitä tarvittiin oikeudenkäyntiin. Narsisti sai tuomion pahoinpitelystä.

Kadonnut toivoo kadonneensa

Valitettavasti olen yhä tiukasti kiinni samassa elämäntilanteessa kuin aiemminkin. Olen yrittänyt pyristellä suhteestani irti henkisesti ja konkreettisesti asumalla muutamia viikkoja pois, mutta ratkaisut ovat olleet väliaikaista. Lopulta olen palanut takaisin, vaikka mikään ei ole muuttunut. Mieheni käytös on kaavamaista ja kontrolloivaa yhä enenevässä määrin. Hänen raivokohtauksensa leimahtavat pienimmästäkin minun tekemästäni ”virheestä”. ”Virhe” voi olla mitä tahansa mitä sanon, teen tai olen tekemättä. Raivokohtauksen aikana mies haukkuu minua, sylkee päälle, saattaa heitellä tavaroilla. Jos sanon jotain vastaan niin hän saattaa lyödä tai potkia. Hän on rikkonut tavaroitani. Minussa ei ole yhtään ainutta kohtaa, jota mieheni ei ole erityisesti haukkunut. Nyt todellakin tiedän, mitä on henkinen väkivalta ja kuinka se eroaa ”normaalista riitelystä”. Välillä toivon tulevani kuuroksi etten kuulisi kaikkia niitä sanoja, joita mies suustaan suoltaa. Syntymäpäivänäni mies keskittyi analysoimaan sitä, kuinka vanha, ruma ja hedelmätön ämmä nykyisin olen. Öisin mies saattaa sytyttää makuhuoneen valot ja repiä peiton pois päältäni. Tekemäni ruoan hän saattaa heittää lattialle, koska " en osaa tehdä ruokaa". Voisin kertoa esimerkkejä vaikka kuinka paljon. Ei minun tarvitse, tiedätte ne yhtä hyvin kuin minäkin.

Kerron täällä heti kun pääsen lähtemään suhteesta. Minun täytyy tehdä se salaa, koska mieheni ei ikinä hyväksy sitä, että jätän hänet. Sen hän on tehnyt syksyn aikana selväksi. Hänen vahva omistushalunsa ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen taipuvainen luonteensa on huono yhdistelmä minun kannaltani. Tämä on ollut kokemus, joka ei ole tehnyt minusta yhtään vahvempaa. Kadun koko mieheen tutustumista ja tätä elämänvaihetta. Onneksi meillä ei ole lapsia, mutta tässä suhteessa vietettämäni ajan takia en niitä enää todennäköisesti koskaan saa. Monenlaista surutyötä menossa tällä hetkellä.

Kadonnut kirjoitti:Kadonnut toivoo kadonneensa

Valitettavasti olen yhä tiukasti kiinni samassa elämäntilanteessa kuin aiemminkin. Olen yrittänyt pyristellä suhteestani irti henkisesti ja konkreettisesti asumalla muutamia viikkoja pois, mutta ratkaisut ovat olleet väliaikaista. Lopulta olen palanut takaisin, vaikka mikään ei ole muuttunut. Mieheni käytös on kaavamaista ja kontrolloivaa yhä enenevässä määrin. Hänen raivokohtauksensa leimahtavat pienimmästäkin minun tekemästäni ”virheestä”. ”Virhe” voi olla mitä tahansa mitä sanon, teen tai olen tekemättä. Raivokohtauksen aikana mies haukkuu minua, sylkee päälle, saattaa heitellä tavaroilla. Jos sanon jotain vastaan niin hän saattaa lyödä tai potkia. Hän on rikkonut tavaroitani. Minussa ei ole yhtään ainutta kohtaa, jota mieheni ei ole erityisesti haukkunut. Nyt todellakin tiedän, mitä on henkinen väkivalta ja kuinka se eroaa ”normaalista riitelystä”. Välillä toivon tulevani kuuroksi etten kuulisi kaikkia niitä sanoja, joita mies suustaan suoltaa. Syntymäpäivänäni mies keskittyi analysoimaan sitä, kuinka vanha, ruma ja hedelmätön ämmä nykyisin olen. Öisin mies saattaa sytyttää makuhuoneen valot ja repiä peiton pois päältäni. Tekemäni ruoan hän saattaa heittää lattialle, koska " en osaa tehdä ruokaa". Voisin kertoa esimerkkejä vaikka kuinka paljon. Ei minun tarvitse, tiedätte ne yhtä hyvin kuin minäkin.

Kerron täällä heti kun pääsen lähtemään suhteesta. Minun täytyy tehdä se salaa, koska mieheni ei ikinä hyväksy sitä, että jätän hänet. Sen hän on tehnyt syksyn aikana selväksi. Hänen vahva omistushalunsa ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen taipuvainen luonteensa on huono yhdistelmä minun kannaltani. Tämä on ollut kokemus, joka ei ole tehnyt minusta yhtään vahvempaa. Kadun koko mieheen tutustumista ja tätä elämänvaihetta. Onneksi meillä ei ole lapsia, mutta tässä suhteessa vietettämäni ajan takia en niitä enää todennäköisesti koskaan saa. Monenlaista surutyötä menossa tällä hetkellä.

Voi ei

Tiedän, lähteminen ja etenkin pois pysyminen ON vaikeaa. Älä siis soimaa itseäsi.

Narsistista eroaminen on kuin laihduttaminen tai tupakoinnin lopettaminen: se on vaikeaa ja retkahduksia tapahtuu. Mutta retkahduksista ei pidä luovuttaa, vaan on yritettävä uudestaan.

Minäkin lähdin montamonta kertaa, ennenkuin onnistui. Monta kertaa pakenin vanhempieni huomaan hakattuna ja solvattuna, mutta se paska sai aina minut palaamaan niillä näteillä puheillaan. Luvatut muutokset eivät koskaan toteutuneet ja "kotiin" palattua jo parin tunnin sisään sain turpaa ja syyttelyä pettämisistä sun muista mitä se harhaisena kuvitteli. Tajusin aina vasta sillä hetkellä takaisinpalaamisen erehdyksen ja yritin lähteä, mutta päästänyt. Meni oven eteen seisomaan ja väkivalloin tönäisi minun päin seinää tai eteisen naulakkoa.

Viimeisellakin kerralla olin palaamassa, mutta silloin onneksi luuli minun olevan enemmän tossu kuin oikeasti olin. Olin silloin jo pakannut tavarat ja laitoin miehelle viestiä, että tulen viiden bussilla. No narskun mielestähän minun olisi pitänyt lähteä jo aiemmin ja solvasi minua tästä. "Ei mun tartte odottaa että milloin tollainen laiskaperse jaksaa lyllertää paikalle" tms, en onneksi muista enää sanasanalta. Silloin tajusin, ettei tästä tule mitään ja minä olen onnellisempi ilman häntä. Laitoin takaisin viestiä, että voi kerätä minun omaisuuteni eteiseen valmiiksi. Minä en enää palaa ja me olemme tästälähtien nyt oikeasti eronneita.

Ja se oli elämäni paras päätös.
Nyt olen naimisissa maailman parhaimman miehen kanssa, joka ei minua ikinä löisi, ei solvaisi, ei syyttelisi, ei tekisi mitään niitä kauheuksia narsisti teki. Tunnen olevani oikeasti rakastettu ja hänelle arvokas ihminen.
Siihen elämään on myös sinullakin mahdollisuus. Sinulla on oikeus elämään, jossa kukaan ei lyö, ei hauku, ei solvaa, ei millään tavalla loukkaa ihmisarvoasi. Sinä olet arvokas ja ansaitset arvokkaan elämän.

Kesä meni. Syksy meni. Joulu meni. Tänään olen ollut oman elämäni vankina 729 päivää. Yhteenmuutosta piti alkaa kodinrakentaminen, perhehaaveet ja pariskuntana eläminen. Kaksi vuotta sitten odotin malttamattomana yhteiseen kotiin muuttamista, mutta jo ensimmäisenä aamuna yhteisessä kodissa tajusin tehneeni ison virheen. Nyt , tasan kaksi vuotta myöhemmin, olen valmis irrottautumaan tästä. Tänään olen hankkinut itselleni oman asunnon. Muuttopäivää en ole vielä päättänyt, sillä minun täytyy tehdä kaikki salassa mieheltäni. Sisälläni on kuitenkin VIHDOINKIN varmuus siitä, että minun elämäni on parempaa ilman miestäni. En halua nähdä miestä enää ikinä tämän kokemuksen jälkeen.

Kesä oli rankka ja syksy on ollut vieläkin rankempi. Mieheni käytös on noudattanut samaa aaltoilevaa kaavaansa. Kontrollointi ja mitätöinti ovat lisääntyneet huomattavasti. Miehen väkivaltainen käytös minua kohtaan on pahentunut jatkuvasti. Hän on raivostunut silmittömästi minun ottaessani puheeksi eroamisen. Mitä enemmän olen halunnut irrottautua, sitä väkivaltaisemmaksi (henkinen ja fyysinen väkivalta) hän on muuttunut. Jos olen sanonut hänelle vastaan, väkivalta on yltynyt. Hän tuntuu vihaavan minua, mutta ei halua luopua. Tätä ristiriitaa en käsitä.
Jouluviikon tarkkailin hänen käytöstään ja kirjoitin ylös kaikki solvaukset, väkivallan teot jne joita hän minuun kohdisti. Merkintöjä tuli paljon. Halusin itselleni ”todisteita” päätökseni perusteeksi. Minun kanssani hän on piru. Halveksii minua päälle sylkien. Rikkoo minulle tärkeitä tavaroita. Heittää ruokaa päälleni ja lattialle ja väittää minun lihavan sian sotkeneen kaiken. Pahoinpitelee ja jälkeenpäin sanoo, ettei ”noin rumaan naiseen viitsi edes koskea”. Joulusiivousta en osannut tehdä, ruokaa en osannut laittaa, olen tyhmä, laiska, avuton idiootti, rahanahne, itsestään liikoja luuleva maalaistollo, jonka tehtävänä on valmistaa miehelle ruokaa, siivota koti ja olla miehen käyttöesine. Ystäviensä läsnä ollessa hän on kuin toinen mies. Vanhempiensa luona hän kuin pieni koiranpentu. Pelkkää teeskentelyä tai sitten kaikki puolet ovat hänelle yhtä tosia.

Niin tai näin, tämä oli nyt tässä. En kestä enää kuulla yhtään enempää haukkumista, pelätä väkivaltaa tai toivoa parempia aikoja. Parempia aikoja ei tässä suhteessa tule. Minä lähden. Mieheni ei tätä vielä tiedä eikä tule tietämäänkään ennen kuin olen muuttanut pois. Päätökseni olen kuitenkin tehnyt. Mieleni on selkeä. Haloo Helsingin yhdessä biisissä lauletaan " ...jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa". Tällainen olo minulla on tällä hetkellä. Ja itse lisäisin, että " sa******nan kusipää, et kuitenkaan pystynyt minua nujertamaan 729 päivässä, vaikka kaikkesi teit!