KESKUSTELUFOORUMI

Hei,

Joo, tuo "jokainen saa kantaakseen sen verran kuin jaksaa kantaa" ei tosiaan taida pitää paikkaansa. Kyllä on omat voimavarat jo moneen kertaan ylittyneet. Mulla on myös vähän hähmäisiä sydänoireita ollut jostain 17-vuotiaasta saakka. Käyn joka toinen vuosi kardiologilla kontrolleissa, mutta ei mitään elimellistä syytä ole löytynyt. Oireet alkoi joskus 17-vuotiaana kun asuin jo yksin. Pelästyin ja soitin äidille, että voisiko hän tulla avukseni tai viedä lääkäriin. No eipä voinut, kun oli omat menot tärkeämpiä silloin. Nykyään sitten kyllä yrittää tuppautua joka tilanteeseen väkisin kontrolloimaan, kun en häntä enää tarvitse tai halua lähelleni.

Hänen tarpeet menee aina kaiken edelle. Lapsena jouduin usein kokemaan emotionaalista hylkäämistä, koska äiti piti omia asioitaan aina tärkeämpinä ja usein halusi pitää myös kulissit kassassa, että hänen lapsensa on täydellinen, eikä voi olla millään tavalla sairas tai puutteellinen. Tuolloin 17-vuotiaana tosiaan sitten kun ystäväni vei minut sairaalaan, selvisi että minulla on ihan oikeita rytmihäiriöitä, jotka ovat peräisin todennäköisesti stressistä ja paniikkihäiriöstä. Narsisti toki ottaa tällaiset "viallisuudet" lapsessaan henkilökohtaisena loukkauksena, koska en ole hänelle erillinen yksilö.

Rupesin eilen lukemaan Karyl McBride:n kirjaa Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? Kertoo narsisti äideistä ja vaikuttaa hyvältä kirjalta kaikessa kammottavuudessaan. Hyvin osuu omaan äitiin kuvaukset kaiken nielevästä narsisti äiti -tyypistä.

Rajojen laitto on kutsu narsistille ”tule rikkomaan ne”. Rajt sytyttävät narsistin raivon ja jos manipulointi ei auta, hän pyrkii kostamaan ja tuhoamaan lapsensa.
Olen itse nyt ollut puolitoista vuotta mahdollisimman erossa äidistäni, ja suosittelen lämpimästi teille, jotka haluatte eheytyä ja saada elämänne itsellenne, ehkä ensimmäistä kertaa.
Tuo mahdollisimman erossa tarkoittaa, etten itse halua olla äitiini enää missään tekemisissä, mutta hän tekee hyökkäyksiään mitä julmimmin tavoin vain keksii.
Suosittelen myös lukemaan narsismista mahdollisimman laajasti. Tieto on valtaa ja helpottaa, kun uhri yrittää selviytyä narsistin kynsistä. Minä en ole uhri enää.

Kiitos erittäin hyvistä viesteistä ja ajatusten jakamisista (Pienennetty 123, Brokensoul ja Anu <3)

On tehnyt tosi hyvää kirjoittaa tänne ja purkaa ajatuksia. Pystyn samaistumaan todella hyvin ja koen myös itse, kuten Pienennetty 123 kirjoitit, hyvin äitisi rajattomuudesta, verhoillusta manipulaatiosta sekä ahdistuksesta ja ettei henkisesti pääse eroon; minullakin sellaista selittämätöntä ahdistusta ajoittain ja ”kuulen” äitini ääntä todella monissa asioissa. Tietoisesti pyrin kääntämään ajatustani, että tämä on opittu reaktio/miellyttämisajatuksia, ja voin tehdä kuten itse haluan. Ei vain tapahdu kovin nopeasti tällainen muutos, mutta ehkä pikkuhiljaa..

Brokensoul-nimimerkin kirjoittajan kanssa jaan myös samankaltaista taakkaa. Olipa hyvä huomio, kun kirjoitit noista rytmihäiriöistä. Olen tässä, kun olen nyt ”herännyt” ja kaikkia asioita oikein pohtinut, muistanut, että minulla oli jo lapsena sydämessä outoja oireita ja rytmihäiriöitä. Muistan lapsuudesta hyvin, sillä mietin, että onkohan minulla sydänvika. En puhunut näistä oireista koskaan kenellekään. Jossain vaiheessa ne rytmihäiriöt kuitenkin katosivat, mutta ovat aina välillä palanneet myöhemminkin minulle. Nykyisellä ymmärrykselläni uskallan väittää, että lapsuudessa olin niin stressaantunut, että keho jo silloin on reagoinut fyysisesti sairaaseen dynamiikkaan ja ilmapiiriin.

Anu lisää hyvin, että rajat ovat narsistille kuin sairas peli, joita hän alkaa härkkimään ja lopulta tuntuu, että eskaloi. Ei ole ihme, että äidilläni ei ole enää käytännössä ystäviä (kaikki hänen kaverinsa ovat ottaneet etäisyyttä tai sitten välit ovat katkenneet konfliktin seurauksena) ja lisäksi lähestulkoon kaikkiin sukulaisiinkin on välit poikki (paitsi minuun ja isääni, jonka ikävä kyllä joudun toteamaan myös narsistin uhriksi). Tuo tieto on valtaa on todella hyvä, ja olenkin kahlannut paljon erilaista materiaalia läpi narsismista ja henkisestä väkivallasta.

Kirjoitin viimeksi tilannepäivitys 2, joten tässä tulee oma tilannepäivitys 3: Tuo kevään konflikti on äitini kanssa sovittu tavalla, kuten olemme aina sopineet asiat, eli kunnolla asiaa ei ole selvitetty tai keskusteltu läpi, vaan lopulta viesteillä sovimme asian. Hänkin pyysi (ihme kyllä) minulta anteeksi. Siihen vastasin muistaakseni vain, että puoleltani kaikki ok, koska en itse ollut alun perinkään mielestäni missään riidassa varsinaisesti (tai olin ehkä riidan uhri, kun hän koitti provosoida minua tässä onnistumatta). Tämän jälkeen oli n. 1,5 viikkoa hiljaista, ja sen jälkeen kaikki on palautunut oikeastaan eräällä tavalla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän on jatkanut soittelujaan ja olemme nähneetkin jokusen kerran. Hän on myös ostanut minulle asioita, mikä tietysti on mukava ele, mutta narsismista materiaalia lukeneena, pelkään, että se on imurointia. Alkuun konfliktin jälkeen hän ehkä oli varovaisempi uteliaisuudessaan elämääni kohtaan ja sai suodatettua itseään. Mutta...

Vaikka konfliktin jälkeen aluksi oli hieman seesteisempää, on tuttuja piikkejä alkanut taas ilmaantumaan: esimerkiksi minun uimapukuni ei ollut hyvä kun hän näki sen - joten tarjoutui ostamaan minulle uuden (enköhän yli kolmekymppisenä päätä itse uimapukujeni ostosta?). Kuulemma voisin alkaa pukeutumaan ”antavempiin uima-asuihin”. Mielessä vain ajattelin, että eiköhän jokainen käytä juuri sellaista uima-asua missä tuntee olonsa hyväksi.. Muitakin merkkejä on taas ollut ilmassa, kun minulla ei kumppania ole, hänen piti juhannuksena sivaltaa ”mitähän kaikki muut ajattelevat, kun olet aina vaan sinkku”. Ja toki hänen piti myöhemmin illalla kysyä, onko mitään juttua. Kerroin, että olen tavannut erästä miestä, mutta asiassa ei ole sen enempää kerrottavaa ja kerron jos on kerrottavaa. Toki hänen piti miehen nimeä kysyä, mutta en suostunut tätä kertomaan. Tämä suojellakseni deittikumppaniani (tiedän vanhoista kokemuksista, että äitini stalkkaisi tämän joka puolelta somea ja varmasti kertoisi oman mielipiteensä henkilöstä). Vaikuttaa siis siltä, että välimme on pikkuhiljaa palautumassa hänen puoleltaan takaisin siihen, jossa hän haluaisi määrätä elämässäni suurinpiirtein kaiken ja että olisin aina käytettävissä.

Olen itse ollut kesällä lomalla, ja äitini sen varsin hyvin tietää. Viikottain hän on soitellut minulle kesken omia työpäiviään, mutta olen lomalla aina ollut tekemässä jotain muita juttuja päivisin, enkä ole pystynyt vastaamaan. Ilmeisesti hän ajattelee, että olen lomallakin kotona ja voin viihdyttää häntä tai olla saavutettavissa kun hän haluaa. En ole yksinkertaisesti jaksanut soittaa hänelle takaisin, ja voi olla, että hän tästä nyt loukkaantuu, mutta tuntuu, että kun alkoi taas olla sellaista utelua/kommentointia, jossa rajojani ei kunnioiteta, pitää taas ottaa etäisyyttä.. Kuormituin todella paljon nimittäin taas mm. tuosta uimapuvun kommentoinnista. Sen lisäksi hän on muitakin vaatevalintojani laittanut tässä uusiksi, ja siihen siinä tilanteessa jopa suostuin (hän halusi minun vaihtavan mekkoon, vaikka olin pukenut housut). Harmittaa, että menin suostumaan, mutta se oli se automaattinen miellyttämisrefleksi ja konfliktinvälttämisen pelossa tehty ns. automaatioratkaisu. Hän varmaankin nautti, että "tottelin" häntä.. Mutta eihän se ihan normaalia dynamiikkaa ole, että yli kolmekymppinen ei itse saisi edes päättää missä asussa kulkee. Olen alkanut taas voimaan huonommin, kun hän on kiristänyt tätä kontrolloinnin otettaan.

Onneksi on tämä foorumi, on ollut suuri apu, kun olette jaksaneet kirjoittaa omia ajatuksia ja kokemuksia. Tämä vertaistuki on ihan korvaamatonta, koska ymmärrätte <3 Kiitos siis vielä siitä ja tsemppiä meille!

Hei taas,

Ikävä kuulla ElluM, että äitisi on taas päässyt kontrolloimaan sinua. Ymmärrän tuon hyvin, että automaattisesti toimii opitulla miellyttämisen kaavalla. On todella hankalaa pysyä omissa rajoissaan, kun ei ole rajojen asettamiseen oikeen myöskään ollut ikinä tervettä mallia. Olen myös kerta toisensa jälkeen haksahtanut uskomaan, että äiti pystyy muuttumaan ja ymmärtämään oman käytöksensä seuraukset.

Tänä kesänä minulle iski taas hirveä syyllisyys, että olen paska tytär ja hirveä ihminen, kun olen estänyt äidin ja "hylännyt" hänet. Tämä olo tulei todella vahvana ja muistin vaan kaikki meidän hyvät hetket ja mieleni blokkasi kaiken pahan. Tämän ahdistuksen vallassa avasin yhteydet niin, että vastasin äidin viesteihin aina välillä jotain neutraalia. Hetken luulin jo, että tilanne on varmaan rauhoittunut ja äiti on tajunnut jotain merkittävää, kun oli pari viikkoa hiljaista, ei mitään ahdistelua. Mutta nyt alkoi taas jatkuva kuulumisten kyseleminen ja vihjailu kyläilystä. Hän selkeästi hetken kykenee esittämään ja sitten alkaa taas tapahtua. Ahdistun suunnattomasti edes ajatuksesta, että näkisin äidin. Mitenkähän sitä pystyisi pysymään nyt lujana ja pitämään rajat jämptisti, jos tulee joku suora ehdotus näkemisestä...

Huomaan selkeästi, että äiti yrittää esittää taas sellaista ihanaa äitiä, mutta jahka hän taas pääsisi elämääni, niin tiedän että sama syyllistys-marttyyri show jatkuu entisellään.

Tulin tänne nyt vähän jakamaan näitä juttuja, kun ahdistus on taas niin kova ja vertaistuki auttaa minua selviämään eteenpäin. Myös tieto siitä, että en ole ainut maailmassa tämän tilanteeni kanssa auttaa jaksamaan. Kiinnostaa aina myös kuulla miten teillä muilla menee.

Hei,
Voin niin samaistua sinun tuntemuksiisi, Pienennetty123, olla paska tytär ja hirveä ihminen, olen myös työntänyt äitini syrjään ja vain hyvin harvoin olen häneen yhteydessä, lähinnä vain silloin kun vanhempieni kotona tapahtuu jotain katastrofaalista. eikä minusta kyllä silloinkaan ole mitään hyötyä, mutta yhteydessä olen omaatuntoani rauhoittaakseni. Joskus kieltämättä itsesyytös iskee ja lähes löytää itsestään, jos ei ihan kokosyyllistä, niin ainakin osaksi syyllisen huonoihin väleihimme. Kuten sinäkin Pienennetty123, minäkin muistan niitä hyviä hetkiä, muutamia yhteisiä matkoja aikoinaan. ja perheen lapinreissuja, jolloin ei riidelty, kun oli niin paljon näkemistä ja kokemista. Tarkemmin kun muistelee, niin olen huomannut, että aina silloin, kun minusta on ollut jotain hyötyä (kielitaitoisena "matkaoppaana"), ilmaisena siivoojana ja leipojana kouluaikaan lapsuuden kodissa asuessani, saatuani hyvän todistuksen, jota voi näytellä sukulaisille, minua on siedetty, olemassaoloni jopa hyväksytty, mutta heti, kun olen ollut äitini mielestä hyödytön, eri mieltä tai saanut valmiiksi aloittamani urakan (eli minusta tuli työs tehtyäni hyödytön), olen saanut osakseni vain vähättelyä, halveksuntaa, haukkumisia jne. Syyllisyys-marttyyri show on hyvä kuvaus äitinikin käytökselle. Minuakin ahdistaa ajatuskin vierailusta hänen luonaan, vaikka tiedän järjen äänellä, että ei ole pakko, niin jossain alitajunnassa on yhä se "kiltti tyttö", joka komentaa velvollisuuskäynnille. Sen olen jo hyväksynyt ja ymmärrän, että hän ei muutu, ei koskaan. Koskaan hän ei tule kohtelemaan minua kunnioittavasti, saati sanomaan "kiitos".

Hei
Etäisyyden ottamista suosittelen lämpimästi, tosin sitä varten saa varata aikaa ja paljon voimia. Minulla ne voomat jollain tapaa loppuivat, tosin onnistuin siinä rajanvedossa, se oli paras päätös ikinä. Äitini tosin ansiokkaasti auttoi minua sen päätöksen teossa tekemällä ensin elämästäni niin vaikeaa, ettei enää vaihtoehtoja jäänyt.
Kun pakotin äitini pysymään poissa elämästäni hän sitten sairastui psyykkisesti pahemmin ja alkoi uhkailla vaikka millä. Samalla selvisi sekin, että tahdonvastaiseen hoitoon ei ketään saa, ellei hän ole uhannut FYYSISESTI satuttaa itseään tai muita todistajien läsnäollessa. Jos jonkun ajaa psyykkiseen vammautumiseen sitä ei lasketa. Tai jos uhkaa jonkun henkeä ja on vain sana sanaa vastaan, sitäkään ei lasketa. Ja vaikka näkisi pikku-ukkoja ja pahat henget kuiskuttelisivat jonkun korvaan se ei ole pakkohoidon peruste. Olin todella peloissani, koska hän oli aivan toisessa todellisuudessa ja terveyteni/henki oli uhattuna. Sitä kesti monta kuukautta, mutta lopulta hän antoi periksi tai hänen mielenterveystilanteensa rauhoittui. Pääni sisällä kuulin vielä pitkään sen eri tilanteita arvostelevan äänen, mutta kun aikaa kuluu riittävästi, ääni heikkenee ja häviää. En usko että ennen sitä.toipuminen alkaa. Toipuminenkin on hidasta, tulee takapakkeja ja paniikkikohtauksia, mutta pienin askelin mennään eteenpäin. Ehkä joskus pääsen myös irti siitä katkeruudesta, miksi olen joutunut tähän.