KESKUSTELUFOORUMI

Päivitän tänne tilannettani, kun en tiedä minne muuallekaan puhuisin..

Miehellä on selvästi menossa nyt hyvittelykausi. Yrittää olla mukava ja kiltti, mutta käytös tietyissä tilanteissa paljastaa. Viikonloppuna juteltiin paljon, suht rauhallisesti. Mies on sitä mieltä, että jos haluamme, niin saamme kahdestaankin ongelmat ratkaistua. Hän ei halua mitään ulkopuolista apua. Ei aio mennä mihinkään lääkärille/psykologille puhumaan, koska ei koe että hänellä mitään sellaisia ongelmia olisi. Parisuhdeneuvontaan/terapiaan ei myöskään halua lähteä. Mutta on sanonut, että jos minä vaadin häntä lähtemään, niin voi lähteä minun mieliksi vaikka ei usko että siitä mitään hyötyä on. No eihän siitä varmasti hyötyä ole, jos lähtökohtainen ajatus on jo että ei ole hyötyä. Se nähtiin jo kesällä. Uskon, ettei hän halua mitään ulkopuolista apua, koska pelkää, että joku ulkopuolinen tunnistaisi meidän tilanteen.

Mies on siis sanonut, että nyt hän muuttuu ja pystyy muuttumaan, lopettaa kaiken henkisen väkivallan minua kohtaan. Kuitenkin hän on sen jälkeen on jo useamman kerran toiminut vanhalla kaavalla. Viikonloppuna sanoin, että meidän pitäisi ottaa aikalisä ja asua vähän aikaa erillämme. Mies sanoi, että hän asuu sitten lasten kanssa kotona. Sanoin että lapset olisi vuorotellen meidän molempien luona. Hän totesi, ettei hän aio asua yksin kotona vaan mieluummin tappaa itsensä, jos ei saa lapsia sinne kokonaan.

Ja kun puhuimme ylipäätään meidän tilanteesta niin mies sanoi että jos joku väittää, että lapset kärsivät riitaisasta vanhempien tilanteesta ja siksi olisi parempi erota, niin se on kuulemma vale. Että se on vain eroa haluavan osapuolen omantunnon pönkitystä ja kohotusta. Ja miehen mielestä lapsuus ei vaikuta millään lailla yksilön elämään aikuisena. Jos joku niin väittää niin se on vaan jonkun teoria, ja teorioita on monia. Eli edelleen yrittää manipuloida ja uhkailla minua puheillaan.

Meillä on viikonloppuna minun sukulaisen juhlat toisella paikkakunnalla. Aikaisemmin mies sanoi ettei halua lähteä ja jos on pakko lähteä, niin haluaa käydä vaan kahvilla siellä eikä olla yhtään pidempään. Minä halusin olla juhlissa pidempään, koska muitakin sukulaisia kokoontuu sinne ja matkaakin tulee yhteen suuntaan n. 1,5h, joten ei viitsi käydä vain kääntymässä siellä. Sovimme, että minä menen lasten kanssa sinne. Asia sopi molemmille, koska mies ei halunnut sinne ja minulle kävi hyvin se, ettei mies lähde mukaan, koska sitten minun ei tarvitse stressata sitä milloin hän hermostuu ja olemmeko ollut liian kauan siellä. Luulin että asia oli käsitelty.

Mutta nyt eilen mies rupesi puhumaan, että "sinun pitää nyt sanoa haluatko minun lähtevän sinne juhliin vai et" Kun kysyin että haluatkos sinä sittenkin lähteä niin ei halunnut vastata siihen vaan tivasi vain minulta haluanko että hän lähtee. Ihmettelin että onko hän muuttanut mielensä ja sanoin että voihan hän lähteä jos oikeasti haluaa lähteä. Mies vaan tivasi, että minun pitää sanoa KYLLÄ tai EI. Minua rupesi ärsyttämään taas tämä vääntäminen ja sanoin, että minä en pakota häntä lähtemään sinne ja jos hän ei oikeasti halua lähteä ja halua olla siellä pidempään kuin käydä kääntymässä, niin silloin minä menen mieluummin pelkästään lasten kanssa sinne. Mies vastasi "Selvä. Sillä kysyin, että jos joku kysyy miksi en ollut siellä, niin voin vastata että sinä et halunnut minun tulevan" Tässä vaiheessa olin taas ihan pää pyörällä. Eli olisin minä vastannut mitä tahansa, niin sanomista olisi tullut. Mies oli aiemmin ilmaissut että hän ei halua sinne lähteä ja jos olisin sanonut, että haluan hänen lähtevän, niin hän olisi jälkeenpäin sanonut että olen pakottanut hänet lähtemään. Näin on aikaisemminkin useamman kerran käynyt muissa tilanteissa. Kun sanoin etten halua hänen lähtevän, niin hän voi syyttää minua poissaolostaan, vaikka alunperin ei edes itse halunnut mukaan. Tälläista venkoilua ja pyöritystä on meillä monessa tilanteessa ollut jo kauan aikaa.

Mies sanoi, että hän ei itse tunnista niitä tilanteita, joissa käyttää uhkailua/kiristystä/manipulointia ja pyysi minua aina huomauttamaan häntä kun toimii niin. Kun sanoin hänelle noista tapauksista, mistä kirjoitin tähänkin edelle, niin mies totesi että "Nyt sinä kyllä keksimällä keksit niitä tilanteita" No ei tarvitse keksimällä keksiä!

Luin jostain, että narsisti paljastuu kriisitilanteissa, tai kuinka tukee toista tämän kriisitilanteissa. Nyt muistan tilanteen 7 vuoden takaa. Minun siskoni taisteli elämästään teho-osastolla toisella puolella Suomea. Meidät perheenjäsenet hälytettiin paikalle ja lähdimme kaikki kesken työpäivän matkustamaan toiselle puolelle Suomea. Olimme koko perhe viikon ajan siellä. Mies motkotti minulle puhelimessa siitä kun olen niin kauan siellä ja hän joutuu olemaan yksin kotona. En silloin osannut sen tarkemmin ajatella tilannetta. Ajattelin vain, että no voi voi, etkö pärjää viikkoa yksin kotona. Minun paikkani oli silloin siskon vierellä. Sisko palasi takaisin elämään ja eli sairauden kanssa, kunnes tämän vuoden alussa voimat loppuivat. Kun tieto siskon kuolemasta tuli aamuyöllä, niin silloin mies halasi minua. Se taisi olla ainut kerta kun sain häneltä lohdutusta siskon kuoleman jälkeen. Olen usein itkenyt häneltä salaa, koska itkeminen ärsyttää häntä. Emme ole yhdessä puhuneet siskoni kuolemasta tai muistelleet häntä, koska miestä ärsyttää puhua kuolleista ihmisistä (hänen vanhempansa ovat kuolleet). Olen lasten kanssa muistellut siskoani ja puhuneet hänestä, koska lapset ovat itse halunneet. Nyt meillä on kriisi asuntomme homevaurioiden ja asuntotilanteemme takia ja siinäkin näkyy kuinka mies suhtautuu siihen. Hän on jättänyt minut lähes yksin sen asian kanssa ja pitää minua mielenvikaisena.

Tiedän, että minun pitäisi lähteä lasten kanssa tästä pois. Haluaisin lähteä tästä pois, ainakin vähäksi aikaa. Mutta en tiedä mistä pitäisi aloittaa, mistä löydän asunnon, mistä saan rahaa (olen työtön), tällä hetkellä tuntuu, etten edes jaksaisi olla töissä. Mistä saan voimia lähteä pois, eron jälkeen taistelu varmasti vasta alkaisikin, mistä saan voimia siihen, kuka auttaa kun mies alkaisi taas hyvittelemään ja tiedän että olen niin helposti anteeksiantava. Mistä saan voimia kaikkeen siihen..? Periaatteessa voisin mennä vanhempien luokse, mutta mies tietää että se olisi ensimmäinen paikka mihin menisimme. Ja vaikka meillä ei vielä ole ollutkaan fyysistä väkivaltaa, niin nyt jo pelottaa silti että mitä mies pystyisi tekemään kun on kunnolla suuttunut. Tuntuu että olen ihan umpikujassa, enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Toivon vaan, että joku tulisi hakemaan minut pois, vaikka tiedän että niin ei tapahdu, vaan sen päätöksen täytyy lähteä minusta itsestäni.

Olen kirjoittanut tänne foorumille otsikolla onko tämä satua vai lainkaan totta. Tarinan loppumetrit on toivottavasti nyt ohitettu.
Narsistin kanssa kaksi vuotta veivät minut lähes hulluuden rajamaille. Pystyin lähes viimeisillä voimilla muuttamaan useiden satojen kilometrien päähän, lopettamaan suhteen pikkuhiljaa ja lopulta repäisemällä, mutta edelleen toistuvien ilmoituksieni jälkeen että kaikki on loppu, viestejä tulee kiristä- löysää periaatteella. Niiden kaava on aina samanlainen. Olen oppinut tunnistamaan ne, tajuamaan ne täysin tästä todellisuudesta vieraiksi. En enää vastaa mitenkään. En vastaa puheluihin. Asuntoni on myynnissä. Olen menettänyt tosi paljon rahaa, lähes kaikki voimani, omaan itseeni ja rakkaimpiini tarkoitetun voimani, mutta enemmän ja ennen kaikkea menetin oman itseni lähes täysin. En luojan kiitos kuitenkaan kokonaan, Sen rippeitä nyt kasaan terapiassa vähitellen.
Sinulle eksynyt, haluaisin sanoa että tuo kuvio on tullut niin tutuksi, se jossa kaikki sekoitetaan keskenään eikä enää löydy mitään langanpäätä, mistä etsiä normaalia keskustelusuhdetta. Olen oppinut, ettei sitä kannattanut etsiäkään. Järkevin ratkaisu ja ennen kaikkea oman elämäni suojaamiseksi on se, että ei kannata yrittää yhtään mitään vaan jotenkin päättää että minä itse olen tärkein. Toistaa sitä vaikka kuinka monta kertaa päivässä, ei enää elää toisen päässä ja tahto toisen taskussa. Jos mitenkään voit ja uskot, että mikään ei tule parantumaan niin tee se mitä minä en meinannut millään uskoa eli lähde viimeistään nyt.
Olen kai oppinut paljon, vaikka kahden viime vuoden aikana koetut tilanteet ja nöyryytykset, haukkumiset, vihjailut, pettämiset, henkinen ja etenkin piilotettu seksuaalinen väkivalta, valehtelu, itsekkyys, kaikki nousevat joka päivä päähäni. Jokaisen viestin tullessa mietin että jos nyt vastaan niin putoan samaan kuoppaan kuin aikaisemmin ja itsekunnioituseni, välittämiseni omasta minästä rikkoutuu jälleen. Mikään ei tule koskaan muuttumaan ja en halua enää tuota ihmistä elämääni, jos itse haluan elää. Koetan opetella välittämään itsestäni, olla hyvä itselleni. Se hyvyys ja ”hellyys” jota sain narsistilta oli piilotettua halua omistaa minut. Tajusin että voin huonosti mutta en pystynyt tai halunnut hyväksyä, miksi oli niin ahdistava olo. EIhän järkevä ihminen ole sellaisessa suhteessa. Narsistin kanssa eläneet tajuavat, miksi sitä piti jatkaa. Minä vain kaksi vuotta, monet teistä paljon paljon pitempään. Ja silti olen mennyt lähes rikki, en kuitenkaan kokonaan. Terapeuttini on auttanut näkemään ja pitämään siitä totuudesta kiinni, että kaikki oli valhetta. Ja edelleen, kaikki ystäväni sekä lapseni ovat vain ja ainoastaan iloisia ja helpottuneita että pystyin lähtemään. Näitä ihmisiä, jotka tuntevat sinut kannattaa oikeasti kuunnella.
Ymmärrän eksynyt, että haluat päivittää ja olet ihan ymmälläsi. Koeta pystyä irrottautumaan nyt. Jos nyt olisin tällä järjellä varustettu, olisin lähtenyt heti kun ensimmäinen valhe pääsi suusta ja sen jälkeen hyvittely. Näitä tuli sitten kymmeniä. Kuuntele ne pienet lauseet jotka tulee kauniiden sanojen välistä kun en enää yrittänyt ymmärtää vaan kuulin suorana. Nyt voin nukahtaa rauhassa vaikka vielä herään keskellä yötä välillä painajaisiin. Jos voisin valita, tätä ei olisi tapahtunut minulle.

Eksynyt,
tuo kuulostaa niin tutulta, mitä kirjoitit jälleen. Juuri tuo juhliin lähteminen, lohduttamisen puuttuminen... pystyn hyvin elämään hengessä mukana ja näkemään jälleen ulkopuolelta omankin, nyt jo ONNEKSI menneen, elämäni.
Mitä tulee siihen kun kirjoitit miehen uhanneen tappaa itsensä... tietty nuo pitänee aina ottaa todesta, mutta yleensä jos joku uhkaa tuollaisella, ei hän sitä toteuta. Se on itsekästä, kiristyskeino pahimmillaan. MUTTA! Minunkin narsku exäni uhkasi moisella, ja eipä tuo ole vielä niin tehnyt. Että tuota... Kiristys, uhkailu, lahjonta.. Kannattaa oikeasti hakea apua jostakin ammattilaiselta, minäkin, kuten edellänikin kirjoittava, käyn psykologilla, ja se on ollut erittäin hyvä asia. Saat itseäsi kasattua, ja löydät itsesi, oman tahtosi, omat mielipiteesi jälleen ja huomaat, miten paljon vahvempi oletkaan yksin.
Tsemppiä.

Kiitos taas vastauksista <3

Minä tiedän, että minun pitäisi lähteä lasten kanssa tästä tilanteesta pois. Mutta en ole vielä saanut sellaisia voimia, että saisin itseni tästä riuhtaistua pois. Tällä hetkellä mies kovasti yrittää edelleen olla kiltti ja hyvitellä. Mutta sitten taas..on niitä hetkiä, jotka muistuttavat siitä, että niin..tämä sama vanha jatkuu edelleen, vaikka miehen sanojen mukaan "kaikki muuttuu nyt paremmaksi". Mies pyysi, että minun täytyy huomauttaa häntä aina kun hän käyttäytyy loukkaavasti minua kohtaan, koska hän ei itse kuulemma tunnista niitä tilanteita Nyt en välillä tiedä kiinnitänkö liikaa huomiota hänen käytökseensä ja tartun kaikkiin pienimpiinkin asioihin mihin ei normaalisti pitäisi tarttua.

Pari pv sitten istuttiin kotona ruokapöydässä. Poika istui miehen vieressä ja mies piti jalkaansa pojan tuolin alapuulla. Jostain syystä istuu aina näin. Poika sanoi isille, että hän ei halua että isi pitää jalkaa siinä ja että häntä ärsyttää se. Meitä kaikkia ärsyttää se. Tyttö ainakin kiukustuu aina silloin jos istuu isin vieressä ja hän pyytää isiä ottamaan jalan pois ja isi ei halua ottaa. Jos minä istun miehen vieressä ja mies pitää jalkaansa minun tuolin puulla, niin kyllä se ärsyttää minuakin jos en tarvittaessa vapaasti pysty siirtämään tuolia. Minä sitten sanoin miehelle, että miksi hän ei voi pitää jalkojaan normaalisti pöydän tai tuolin alla ja kun me kaikki olemme siitä moneen otteeseen sanoneet hänelle, koska se ärsyttää meitä kaikkia. Mitä mies tekee.. Nousee raivostuneena pois pöydästä ja huutaa minulle, että "sinä luulet olevasi jossain erityisasemassa, kun haluat käskeä muita" ja sitten olikin koko ilta kyräilyä ja mökötystä. Ja minä vaan pyysin häntä siirtämään jalkansa ns. "omalle puolelleen" ruokapöydässä.

Tänä aamuna mies oli herännyt puoli tuntia ennen kellon soittoa. Teki valot makkariin ja rupesi katsomaan puhelimestaan uutisia. Lapset nukkui vielä ja minäkin olisin voinut vielä torkkua sen puoli tuntia. Vedin peiton pääni yli, koska valot oli päällä ja ihan ystävällisesti kysyin, että voisiko hän kuunnella kuulokkeilla uutisia. Kuulokkeet olisi ollut sängyn vieressä yöpöydällä. Mies nousee raivostuneena ylös ja huutaa, että hän ei saa tehdä mitään, että hänellä on niin pieni elintila täällä, ettei hän pysty olemaan! No siinäpä ne lapsetkin sitten heräsi miehen huutoon. Ei olis kannattanut puolen tunnin takia sanoa mitään. Minun nukkumisesta viis, mutta meillä lapset ei suostu enää nukkumaan päiväunia, niin olisi hyvä, että ne nukkuu kaiken sen mahdollisen ajan yöunia, mitä nukkuvat.

Sitten kun sanoin miehelle noista tapauksista, niin minä taas keksimällä keksin tilanteita, joissa hän muka käytöksellään loukkaa minua. Se on kuulemma vain minun oma mokani, jos koen em. (myös edellisessä viestissä kirjoittamani) tapahtumat jotenkin loukkaaviksi. Tarvitsen kuulla joltain, olenko minä nyt vain liian herkillä ja koen kaikki pienetkin tapahtumat jollain tavalla loukkaavina, vaikka ne ei oikeasti olekaan, eli onko tällä kertaa vika sittenkin minussa?

Miehen mukaan meidän ongelma on se, että kumpikin kokee useimmat tapahtumat aivan eri tavalla. Hän siis voi vedota johonkin tapahtumaan, ettei hän oikeasti toiminut niin tai sanonut niin, vaan minä vaan koen asian niin, että hän olisi muka toiminut sillä tavalla kun minä kuvailen. Eli toisin sanoen minähän olen tulossa tässä hulluksi, ainakin miehen mielestä. Tämä on oikeasti aivan älytöntä ja sekavaa koko elämä ja mietin usein, että olenko minä sittenkin sekoamassa. Entä jos minä olenkin sairas ja minä syytän miestä sellaisesta mitä hän ei oikeasti ole tehnyt..? Mutta sitten taas tiedän, ettei asia ole niin. Heikkoina hetkinä ja ahdistuneena sitä vaan alkaa uskomaan siihen. Minulla on voimat niin lopussa, että en tiedä miten tästä pääsee eteenpäin. Pitäisi varmaan mennä lääkäriin, luultavasti saisin masennuslääkkeet. Mutta niinkuin psykologinikin sanoi, minun mahdollinen masennukseni on aika tilannesidonnaista. Minulla on paljon parempi mieli ja olen vähemmän stressaantunut ja ahdistunut, kun olen poissa kotoa. Huomaan sen itse, mutta siltikään se ei saa minua toimimaan.