KESKUSTELUFOORUMI

Terve itsekkyys on nimenomaan tervettä, siinä ei ole mitään väärää. Oikeasti aikuinen ihminen ymmärtää tämän. Uhriutuminen/epäterve itsekkyys ei auta, se ei ole tervettä eikä sellaista pitäisi tukea. Jokainen ihminen on vastuussa vain omasta elämästään. Muita voi auttaa ja tukea, mutta se ei tarkoita ettäkö olisin jonkun toisen aikuisen ihmisen elämästä vastuussa! Ollaan yksilöitä yhdessä, eli että ollaan omia erillisiä yksilöitä yhdessä, toisiamme tarpeen tullen tukien mutta kuitenkin omat rajamme pitäen. Helposti sellainen joka ei tätä ymmärrä olettaa että jos sanot näin että sinä olet epäterveellä tavalla itsekäs, eli liian itsekeskeinen mutta ei se ole totta. No ei kai pitäisi välittää niiden ajatuksista. Itsehän ne siitä uhriutumisesta kärsii eniten ja ne on väärässä. Se että olen oppinut pitkän pitkän rupeaman jälkeen kunnioittamaan omia ja muiden ihmisten rajoja on nimenomaan hyvä, se ei tee musta mitään pahaa ihmistä, päinvastoin. Narsistinen ihminen ei nimenomaan osaa kunnioittaa muiden ihmisten rajoja. Ei asiaa voida kääntää väärinpäin ja väittää että sellainen joka osaa kunnioittaa omia ja muiden välisiä rajoja on narsistinen! Tämä taitaa olla se ansa mihin useat putoavat kun ovat selviämässä läheisriippuvuudesta, eli pitävät terveyttä narsistisuutena. Tai niin ainakin olen lukenut ja sitä omat kokemukseni myös tukevat.

Ikävä juttu, että sinulla on sellaisesta kokemusta, että ammattiauttaja ei ole uskonut sinua. Itselläni on sellainen kokemus, että minua on terapiassa tuettu ja otettu vastaan aitona omana itsenäni. Näin minä koin asian. Keskustelimme paljon terapeutin kanssa , joka oli psykiatrian sairaanhoitaja ja hän kyllä uskoi minua, kun kerroin tapahtumia lapsuudestani.Aika surullista olisi , jos terapeutti vähättelisi tai ei olisi uskonut minua. Se on mielestäni ihan keskeistä itsetunnon ja itseluottamuksen vahvistumisen kannalta, että terapeutilta saa tukea omille ajatuksille, tunteille. Oletko kokeillut jotain muuta terapeuttia? Terveyskeskuslääkäri voi kirjoittaa lähetteen kunnalliseen mielenterveystoimistoon, josta voi saada itselleen terapeutin. Se voi tulla halvemmaksikin. Näin itselleni kävi.

Olen menettänyt uskoni psykiatriseen hoitoon, ja olen kyllä ollut mielenterveystoimiston asiakkaana. Ehkä yksityiseltä puolelta voisi löytyä joku järkevä terapeutti mutta rahaa sellaiseen ei ole nyt. Ehkä muutaman kerran käyntiin korkeintaan. Onhan sitten näitä vertaisryhmiä joissa saa keskustella ihan vapaasti ja voi käsitellä asiaa itse kuten lukemalla narsismista ja läheisriippuvuudesta. Sitä kautta olen saanut aika paljon apua.

Ahaa, no hyvä, että tiedät mikä sinulle sopii. Itse hyödyin tosi paljon yksilöterapiasta, koska siinä keskityttiin juuri minun asioihini ja vertaisryhmässä ei pysty jakamaan yhtä avoimesti omia tuntemuksiaan, kokemuksiaan. Tai ainakaan minä en olisi pystynyt. Toki esimerkiksi tästä vertaisfoorumista on ollut tosi paljon hyötyä, kun on lukenut myös muiden tarinoita, mutta itse pääsin tavallaan syvemmälle itseeni yksilöterapian kautta.

Todellakin haluaisin keskustella jonkun terapeutin kanssa, mutta julkisella puolella niitä ammattitaitoisia ihmisiä ei näytä paljon olevan, jotka olisivat oikeasti valmiita kuuntelemaan rankkojakin juttuja. Olen tällä hetkellä niin pettynyt siihen hoitoon että en halua ajatella asiaa hetkeen. Toivon vaan että jossain vaiheessa saisin jonkun järkevän ja ammattitaitoisen ihmisen kanssa purkaa ja puhua ainakin pahimmat jutut sillä ei ole tervettä pitää näin vaikeita asioita sisällä jatkuvasti. Tuntuu että sitä itse puhumista ja pahan olon purkamista ei arvosteta enää vaan annetaan vaan ohjeita ja neuvoja miten "selvitä". Mä en halua enää selviytyä vaan... Eikä ryhmissä tietystikään voi kaikista asioista puhua ja siksi olisi hyvä jos olisi joku oikeasti empaattinen ja pätevä ihminen tukemassa ja kuuntelemassa. On ollut kamalaa huomata miten paljon häiriintyneitä ihmisiä mun elämässä on ollut ja on.. Nyt kun silmät vihdoin alkavat aueta. Itse asiassa tämä koko maailma näyttää olevan hyvin narsistinen. Tämä onkin se pahin puoli tässä toipumisessa.. Alat näkemään kaiken selvästi, ja ihmisten naamioiden taakse etkä enää pysty etkä halua valehdella itsellesi vaan joudut näkemään todellisuuden sellaisena kuin se on, joka on aika karu. No ehkä jatkossa pystyn näkemään enemmän niitä hyviäkin asioita ja hyviä ihmisiä koska niitäkin on.

Harmi juttu, jos et luota julkiseen puoleen ja itse taas olen sitä mieltä, että he ovat kyllä kuulleet ammattinsa kautta juuri rankkojakin tarinoita. Oma terapeuttini kuunteli minua 7 vuotta ja sain jauhaa samoja asioita lukuisia kertoja. En toki halua kyseenalaistaa tunnettasi, mutta haluan vain tuoda oman näkökulmani asiaan.

Kiitos Taakka. Tuosta psyk.hoidosta niin olen siellä käynyt niin kauan että olen nähnyt mitä se on.. Siis lähinnä julkisella puolella. Yksityisestä en osaa paljon sanoa, vaikka siitäkin ihan vähän kokemusta. Joka tapauksessa koen ettei mua useinkaan siellä ymmärretä ja sivuutetaan mun tunteet ja jopa väheksytään tai halveksitaan niitä. Osa silläkin alalla työskentelevistä on tavalla tai toisella narsistisia. Siellä missä on valtaa, on vallankäyttäjiä. Tai vallan väärinkäyttäjiä. Siksi en pysty enää luottamaan siihen alaan ainakaan vähään aikaan. Koen että mun pitää kerätä voimia itsekseni ja saada luotua itseluottamusta ja opetella itseni hyväksymistä. Kun näköjään se muiden ihmisten hyväksyminen juuri sellaisina kuin ne on näyttää monelle ihmiselle olevan hyvin vaikeaa. Nämä on mun kokemuksia ja valideja siksi sellaisenaan. Muilla voi olla erilaisia kokemuksia, mutta itse koen tietäväni asiasta kyllä jotain sillä olen niin kauan tuon hoidon piirissä ollut ja nähnyt paljon. On siellä hyviäkin tyyppejä, harmi vain että ovat vähemmistössä. Osa on sitten tavallaan neutraaleja, eli eivät sinällään vahingoita mutta eivät pahemmin autakaan potilaita.. Eipä ihmisiltä täydellisyyttä voikaan pyytää, mutta edes normaaleja käytöstapoja ja sun ihmisoikeuksien ja potilaan oikeuksien kunnioittamista odottaisin. Monethan ovat niin huonossa kunnossa etteivät jaksa valittaa tai huomauttaa huonosta kohtelusta, aivan kuin itsekin. Mutta tämä aloitus ei nyt varsinaisesti siitä psyk.hoidosta ollut, mutta mielestäni on hyvä tiedostaa että sieltä ei välttämättä saa apua näihin narsististen ihmisten aiheuttamiin haavoihin jo senkin takia että osa alalla työskentelevistä on narsistisia! Tätä asiaa ei vain julkisuudessa kehdata paljon käsitellä.

No minulla on kanssa elämässä kokemusta, että jos ikäänkuin hakee tukea, samalla saatetaan kovasti ihmetellään miksi minulla on tarve, että omia elämänkokemuksiani uskottaisiin.
Minä taas en ymmärrä miten ketään ihmistä voidaan tukea uskomatta hänen elämänkokemuksiaan lainkaan.
Ja mikä siinä on logiikkana, ideana ja päämääränä ?

Meillä on kova tarve tulla ymmärretyksi ja kuulluksi koska usein meitä ei nimenomaan olla kuultu lapsuudessa ja nuoruudessa.. eikä edes aikuisenakaan.. Siksi tuntuu aina niin lannistavalta kun sun sanomiset sivuutetaan tai jopa väitetään että kuvittelet tai liioittelet. Osa on mulle jopa väittänyt tietävänsä mun voimavarat ja kyvyt paremmin kuin minä (sairastan psyykkisesti). Se vasta pään sekoittaa kun on jo ennestään epävarma itsestään ja tuntemuksistaan. Eihän kukaan muu voi tietää mun voimavaroja ja mun jaksamisia samalla tavalla kuin minä, ei usein edes murto-osaa niistä. Ne voi vain arvailla, mutta luulo ei ole tiedon väärti ja usein sillä toisella ihmisellä ei yksinkertaisesti ole mitään mittaria jolla sun jaksamista voidaan mitata, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää se että kuunnellaan ja uskotaan sitä potilasta tai ihmistä. Mutta kun sua ei uskota niin menee ihan sekaisin, ei enää tiedä kehen luottaa. Onneksi on sentään joitain ihmisiä elämässäni jotka mua uskoo. Kai se pointti on siinä että opettelee luottamaan itseensä ja omiin tunteisiinsa. Muiden uskomisilla ei silloin ole väliä. Kun itse tietää mitä tuntee ja kokee... Tämä on kai juuri sitä rajojen asettamista, eli alat tunnistamaan mikä on sinua ja mikä sitä toista ihmistä. Kun lisää itsetuntemusta ja -luottamusta niin muiden sanomiset ja reaktiot ei enää paljon hetkauta, etkä edes hae hyväksyntää, ainakaan niiltä jotka eivät sitä sulle tule koskaan antamaan. Tämänkin joutuu usein opettelemaan kovimman kautta. Eikä se todellakaan ole helppoa, ainakaan alussa. Joudut suorastaan taistelemaan, että pääset muiden manipuloinneista tai uskotteluista eroon. Taisteluksi sitä kuvaisin koska se on niin rankkaa.

Voin samaistua alkuperäiseen viestiin omien rajojen pitämisestä tällä hetkellä täysin, sillä olen viimeisen äitini luona käynnin jälkeen miettinyt, että onko mitään järkeä viettää esimerkiksi joulua sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa itselle tulee vain huono olo. Kun kävin toissapäivänä äitini luona monen kuukauden tauon jälkeen, niin pelkästään hänen kanssaan samassa autossa oleminen ja keskusteleminen oli itselle jotenkin ihan sairaan vaikeaa. Itse olen aikuisena koko ajan enemmän ja enemmän saanut otetta siitä kuka olen, mitä haluan ja tarvitsen ja niin edelleen, mutta äitini kanssa jotenkin tuntui kuin kaikki rajat ja oma itse olisi häipynyt, jotenkin hän on niin rajaton ihminen että hänen lapsenaan pitkän yhteisen historian jälkeen alkaa sulautumaan toiseen ihmiseen hänen kanssa ollessa, tai ainakin hän käyttäytyy kuin olisimme yhtä ja samaa ihmistä ja jakaisimme kaikki yhteiset huolet ja asiat, sen sijaan että olisimme erillisiä ja voisimme olla toisiamme kohtaan ihmisiä toinen toisillemme, ei yksi ja sama ihminen. Joka tapauksessa kyseinen käynti on häirinnyt minua nyt kahden vuorokauden ajan todella paljon, enkä enää haluaisi sietää tälläistä tunnetta, jos se äitini kanssa olemisesta seuraa.
Meillä on ollut pitkä kehityskaari viimeisen parin-kolmen vuoden aikana. Ensin en ollut missään tekemisissä häneen muutamaan vuoteen, jonka jälkeen aloimme nähdä perheterapian merkeissä. Siellä saimme mielestäni käsiteltyä paljon asioita ja kohdattua tavallaan niitä ongelmia, joita meidän välillä on. Nyt koen ongelmaksi vain sen, että olen itse terapian myötä kasvanut sen verran itsenäiseksi ja omat rajansa tunnistavaksi ihmiseksi, jollaiseksi äitini ei toistaiseksi ole mielestäni kasvanut. Niimpä tavallaan samat ongelmat, jotka hänen kanssaan ovat olleet pienestä asti ovat yhä edelleen, vaikka hänessä on hyvääkin ja hän on ollut valmis näkemään vaivaa yhteisen suhteen puolesta, mikä on todella iso asia ja todella kunnioitettavaa.
Tästä tuli vähän tälläinen vuodatus ja hieman sekava sellainen, mutta tulipahan nyt sitten jaettua tälläinen stoori