KESKUSTELUFOORUMI

Se auttaa, että sä yrität ajatella niin että narsisti on se, joka on sairas, et sinä. Eikä se ikinä pysty olemaan aidosti onnellinen. Se tulee aina olemaan oman surkeutensa ja tiedostamattomien riittämättömyydentunteidensa vanki. Jos narsistilla ei ole kykyä tuntea empatiaa, niin eipä ole kykyä myöskään käsitellä asioita oikealla tavalla ja tulla sitä kautta ehjäksi, tasapainoiseksi ja onnelliseksi. MEILLÄ UHREILLA TÄMÄ KYKY ON!!! Meillä on se mahdollisuus mitä narsistilla ei koskaan tule olemaan: tulla onnelliseksi. Olla onnellinen. Kun taas narsisti viettää lopun ikäänsä vaihtuvissa ihmissuhteissa ja murjottaa sohvannurkassa onnettomana kun mikään ei mene hänen mielensä mukaan. Anna sen vihan tulla jos se tulee ja yritä sen jälkeen ajatella jotain ihan muuta. Sun kandee tehdä jotain joka vie sun keskittymiskyvyn täysin siihen mitä ikinä teetkin - mulla se ainakin on lenkkeily, työ, musiikki ja lukeminen. Narsisti on kuin trombit: ne tulevat sinne minne tulevat eikä niille oikein voi mitään. Pitää lähteä karkuun ja olla pelkäämättä.

Luin toistaiseksi vain ensimmäisen viestin tästä ketjusta. 96% Koko tekstistä on kuin suoraan minun elämästäni. Itse reilu 5 vuotta yhdessä 4,5 vuotta naimisissa ja 4 ja 1,5 vuotiaat lapset.
Olet tehnyt rohkean ja oikean ratkaisun, mikä itsellänikin edessä..olen sen nyt tajunnut. Silti kaikkien erouhkailujensa jälkeen kun nyt miehelleni imoitin myöbtävästi uhkailuun, että ehkä on parempi vain erota, mieheni on alkanut vedota siihen, että hän kyllä vielä rakastaa minua mutta minä en osaa arvostaa sitä jne... en haluaisi sortua mutta tuntuu niin vaikealta..... Vertaistuki puolin ja toisin on varmaan ainoa keino selviytyä..onneksi löysin tänne. Olen todella kiitollinen kaikille jooden tarinoita saan lukea ja imeä niistä voimaa.

Hei!

Olen vuoden alusta käynyt kirkon tarjoamassa perheneuvonnassa purkamassa ahdistustani mutta sain ajan vasta ensi viikolle, joten soitin eilen ensimmäistä kertaa ensi- ja turvakodin kriisipuhelimeen, kun todella tarvitsin juttukumppania. Ja minulle valkeni jotain, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Minä olen oikeassa! Riitelymme ei ole normaalia kuten mieheni väittää! Normaaliin riitelyyn ei kuulu lasten yksinhuoltajuudella uhkailu tai se, että jos lähden nyt, en ehkä tule löytämään lastani sen jälkeen. Ei myöskään se, että mieheni kieltää sukulaisteni vierailun silloin kun hän on kotona tai minun matkustamiseni sukulaisteni luokse lasten kanssa, koska hän itse ei sinne suostu lähtemään. Normaaliin riitelyyn ei kuulu painostaminen seksiin sovinnon saamiseksi. Pysäyttävintä oli, että tämä kriisikeskuksen työntekijä oli jo toinen ammatti-ihminen, joka kehotti minua pitämään pienen kassin valmiina, jos tuleekin äkkilähtö. Tarvittiin kuitenkin kaksi ammattilaista tämä minulle sanomaan. Perhe tai ystävät eivät riittäneet.

Soitin vihdoin lastenvalvojalle ja juttelin asioistamme ja kyselin kuinka erotilanteessa asiat hoidetaan. Pelottaa aivan hirvittävästi, mutta ei auta, lasten ja itseni takia tästä on lähdettävä! Tsemppiä kaikille muillekin!

Mulla on huomenna oikeudenistunto edessä. Narsku päätti myöntyä yksinhuoltajuuteen ja siihen että lapsi asuu meillä, mutta valvottuihin tapaamisiin ei suostu. Mua vituttaa jo nyt ihan huolella ihan pelkästään se että mä joudun narskun naaman näkemään, mutta yhden asian mä olen päättänyt: se ei tule pääsemään tästä helpolla. Mua tai mun lasta ei kohdella koskaan miten huvittaa ja mä panen sen kärsimään seuraamuksista ja kunnolla. Mitä ei ole ollut kunnon mies.

Ehkä se auttaa, että muistat kuitenkin aina että vastapuolena erotilanteessakin on se kieroileva narsisti jolta voi odottaa mitä tahansa joka vaan sinuus sattuu. Olla varuillaan oman lojaalisuutensa kanssa. Niiden kanssa pitää osata vähän pelata. Mutta tärkeitä on että lapset säästyisivät kaikelta. Pakostakihan lapset kärsii, mutta tärkeitä on itse olla lapsille rehellinen ja tukena. Mulla oli aikanani aina jokin kosto takataskussa jo mietittynä, olin vähän niinkuin askelen edellä sen toimintoaja.Opin jo olemaan varuillan ase valmiina. Kun se meinas tehdä jotai, mä sanoin että jos sen teet minä teen näin. Oli olemassa pahoinpitelyjä joista en ollut vielä rikosilmoituksia tehnyt mutta kuvat oli otettu ja lääkärissä pahoinpitelijän nimi sanottu. Ne nyt ei olleet kuin tyyliin käsi venähtänyt tai silmässä sidekalvopereämä ja jotain siihen tyyliin. Mutta sanoin heti jos se uhkas jollain että täältä lähtee sitten saman tien puhelu poliisiasemalle tai jollekin sen "merkittävälle "kaverille, jonka tunsin ja tiesin että hyvän miehen maine pitää säilyttää tai menee rahat ja maineet. Siispä hän oli kädetön. Vieläkin minulla materiaalia jota voin käyttää jos hän tulisi jotain uhkaileen tai kuulen, että on toteuttanut joitakin uhkauskiaan.Tiedättehän et ne on hitaita jätään uhrinsa, loukkaus tulla jäetyksi on valtava, ja urhi kuuluu hänen omaisuuteensa vielä pitkää. Ja eron jälkeen oma kuva pitää kiillottaa puhmalla suoraa sanoen toisesta tummanruskaa. On hyvä olla takataskussa näytettävänä itsellä mustavalkoista totuuttaa ettei kukaan usko hänen puheisiinsa tai että se ainakin horjuttaa ja hidastaa hänen käärmeentyötään.
Miten se mies johon rakastuin koko sydämestäni, jonka piti olla mun elämän mies, jota rakastin yli kaiken muuttuikin pikkuhiljaa juuri kirjoittamienne laiseksi hirviöksi.
Miten salakavalasti se ajasaatossa tapahtui. Jopa ilmeet ja eleet kertoivat tuhansia halveksivia sanoja. Vertailua muihin naisiin. Vehkeilyä silmienialla. Käytöstä jota
ei kukaan muu osaisi niin häikäilemättömästi ja empatiatunnottomasti toteuttaa omaan ihalunnälkääsä. Oli se loukkavaa vaikka tiesi missä mennään.
Tiedän tai luulen tietäväni että narksu nuolee haavojaan sepittäen suhteestamme itselleen mieluisan version tärkeään liikemiespiiriinsä. Mutta se ja sama, joka häntä uskoo uksokoon, mulla ei ole mitään halua niihin piireihin, enää. Ja se joka näkee ja uskaltaa, ei pittaa. Että tämmönen purkaus täll kertaa, kiitos kaikille

Kohta tulee puoli vuotta erosta.

Minä olen selviytymismoodissa. Ja välillä jahkailumoodissa.

Kirjoitan päivittäin ylös kaikkia menneitä tapahtumia, kaikkia loukkauksia. Niitä tulee sivutolkulla. Puhdistumista?

Periatteessa elämä on ihanaa. Hoidan lapset, työni, kodin. Fiilistelen itsekseni illat kun lapset nukkuvat. Voin säilöä homeista juustokannikkaa jääkaapissa ilman että saan kuulla kuinka tuhlaavainen ja hutilus olen! Voin pitkästä aikaa kutsua ystäviä kylään! Ennen täällä oli aina herra negatiivinen makaamassa sängyssä ja ylenkatsomassa ystäviäni. En uskaltanut puhua ystävieni kanssa mistään hänen läsnäollessaan koska hän sanoi minua naurettavaksi pälpättäjäksi. Nyt voin puhua ihan mitä haluan. En uskaltanut siivota ennen ystävien tuloa koska mies ivaili siihen että olenpa konservatiivinen - vapaat ja villit ihmiset vaan pitävät ovea auki että aina voisi tulla ystäviä kylään, ilman tuollaista hössötystä etukäteen. Mun mielestä taas on kivaa ettei tarvitse valitella tiskejä ja kakkarantuja pöntössä vaan voi keskittyä ystävän kanssa olemiseen.

Olen muuten muuttunut vuosien myötä aika kontrollifriikiksi. Listaan, suunnittelen ja priorisoin tehtävät asiat, aikataulut, kauppareissut ja ruoka-ajat peläten että rakennelmani luhistuu jos en pysty hoitamaan kaikkea. Olemme lasten kanssa menossa vaunuilla kauppaan ja jos kohdalle ei osukaan matalalattiaratikkaa, kaikki on menetetty, aikataulu kusee, selviydynkö, saanko huudot? Aika rankkaa on välillä, paniikinomaista, mutta olen selviytynyt jokaisesta päivästä, vaikka lapset ovat yllättäen oksentaneet koko yön ja seuraavana aamuna on tärkeä työtapaaminen. Pärjään! Olen pari kertaa joutunut pyytämään apua ex-mieheltä, mutta vain aivan huipputilanteissa. Muuten olen mieluummin vaikka ottanut taksin kuin ruvennut pyytämään apua mihinkään.

Välillä olen ihan epätoivoinen. Muistelen menneitä ja mietin oliko kaikki nyt kuitenkaan niin kamalaa. Voitaishan me palata vielä yhteen jos minä vaan tällä kertaa pidän tarkkaan rajani enkä anna miehen kohdella itseäni huonosti. Että olisin koko ajan tarkkana koulimassa sen käytöstä, vaatisin normaalia enkä kuuntelisi mitään loukkauksia. Olisi ihanaa jos olisi joku läheinen joka kanssa jakaa arkea. Yhteiset ystävämme puhuvat että kyllä me vielä palataan yhteen. Kaikki odottavat että koska me tullaan taas perheenä paikalle.

Tämä on välivaihe. Minäkin odotan jotain. Odotan sitä että kaaliini iskostuisi oikeasti, että sitä miestä ei ole olemassakaan kehen rakastuin. Että se alkuaikojen mies ei tule takaisin, koska se ei ollut miehen todellinen persoona. Odotan että pääni tajuaisi että nuo viime vuodet eivät olleet mikään outo myrsky vaan normitila narsistimiehelle. Odotan että tajuaisin ettei mies oikeasti minua rakasta. Odotan että tajuaisin että kaiken järjen mukaan minulla ei ole mitään syytä haikailla takaisin.

Silti koen että joku sitoo minut häneen. Vähän aikaa sitten tuli mahdollisuus yhden illan juttuun ihan mukiin menevän herran kanssa, mutta minä en jaksanut, lähdin karkuun. En jaksa avata itseäni kellekään vieraalle ihmiselle. En jaksa tutustua kehenkään. Pääsääntöisesti kaikilla aikuisilla on kuitenkin omat traumansa, taakkansa ja vikansa, enkä jaksa ruveta niitä availemaan. Tunnen ex-mieheni, kaikista vioistaan huolimatta TUNNEN hänet ja luotan häneen jollain kummallisella tavalla. Tunnen hänen käytösmallinsa ja raivonsa ja aneemisuutensa ja apatiansa ja nettiriippuvuutensa ja ostosmaniansa, eleensä, ilmeensä, tarkoitusperänsä, ylenkatsontansa, kylmyytensä, pätemisensä. Tietäisin ainakin missä mennään, hän olisi tuttu ja "turvallinen". Aika perverssiä.

En ole saanut vielä sovittua lastenvalvojan kanssa mitään. En uskalla puhua näistä asioista kellekään virastoihmiselle, se kun merkitään johonkin kirjoihin ja saattaa vaikeuttaa tulevaisuutta. En saa sovittua elariasioita, koska kiltisti annan miehelle aikaa, en osaa oikein itsellenikään argumentoida miksi tarvitsisin mieheltä rahaa. Meillähän on ollut yhteishuoltajuus ja mies on asunut virallisesti koko ajan eri osoitteessa, niin että minä olen ollut papereilla koko ajan yksinhuoltaja lapsillemme. Miksi hoidan vasta nyt näitä asioita? Miksi alan vasta nyt vaatimaan elatusmaksuja…

Hän on nyt nähnyt lapsia kahtena iltapäivänä viikossa, tuo aina yöksi kotiin. Välillä jo tunnin kuluttua hakemisesta koska eivät keksineet mitään tekemistä. Hän ei voi kuulemma ottaa lapsia yöksi luokseen koska hänen asuntonsa on liian pieni. Hakee isompaa kämppää, jolloin voisi sitten olla enemmän lasten kanssa, myös öitä. Ollan sovittu siis niin että hän saisi asumisasiansa järjestettyä ja sovitaan sitten vasta tapaamis- ja huoltajuusasiat lastenvalvojalla. Soitteli vähän aikaa sitten että löysi hyvä asunnon missä olisi lapsille omat huoneet, mutta hän haluaa sitten lapset luokseen kirjoille että saisi täydet asumistuet - muuten hänellä ei ole varaa niin isoon asuntoon. Alan tajuta että ei tässä ole enää mitään odottelemista - ei hän saa ikinä niitä asioitaan järjestykseen, pelaa vaan aikaa.

Pääsääntöisesti olen kahtiajakoinen, enkä tiedä kumpaa uskoa enemmän - sitä että mies on paha, jonka kanssa ei kannata olla yhtään läheisissä väleissä. Vai sitä että meillä on kuitenkin pitkä menneisyys, eikä mies ole väkivaltainen, ja minä olen voimakas, kestän kyllä….

Onhan nyt eronkin jälkeen käynyt ihan selväksi että mies on pirun hajottava. Kaikki oharit ja erehtymiset päivästä - jotka ovat minun syytäni, kun en kertonut mikä päivä tänään on - kaikki pienet vittuilut asioista joita en ole kotona ehtinyt tehdä (Tuli sisään ja penkoi laatikostoaan, josta ei ole vielä muuttanut kamojaan pois. Minä olen jo ehtinyt kasata siihen päälle kaikenlaisia omia joululahja-askartelujani. Penkoi vihaisena ne rikki, että miten sä et osaa pitää asioita järjestyksessä, mitä nää täällä tekee!)… Vastuuttomuus lasten kanssa. Ja välillä taas yllättää tuomalla "tuliaisia", tuomalla minulle lahjoja jne. Perkele.

Ha, kuvittelin, että siitä on jo puoli vuotta, mutta eihän siitä ole kuin neljä kuukautta! Eikö tämä ikuisuus koskaan kulu? Kuinka kauan tässä pitää vatvoa? Tuntuu pitkältä ajalta kun olen tätä läpikäynyt ja puuskuttanut arkirumbaa lasten kanssa yksikseni.

Joulu tulee, minä olen jouluihminen. Rakastan askarrella ja nysvätä tryffeleitä ja puunata esteettistä kotia ja neuloa pehmeitä paketteja, avata kalenteria lasten kanssa, viedä tontuille pipareita ulos, laittaa kynttilöitä. Mies ei ole tykännyt joulusta, ei ole koskaan tehnyt elettäkään joulun eteen, inhoaa jouluruokia ja hössötystä, ylenkatsoo tunelmointia ja joululauluja, ostaa yleensä lahjaksi kenkäplankkia ihan vain näyttääkseen joulumieltä. Emme ole koskaan viettäneet joulua yhdessä, koska mies ei halua tulla vanhemmilleni ja minusta taas perhejoulu suvun kanssa on parasta mitä voin itselleni ja lapsille tarjota, olen sivuuttanut miehen jouluasioista ihan täysin kun tiedän ettei häntä liikuta. Äsken tuli soitto, että nyt haluaakin että lapset ovat hänen kanssaan jouluna. Hä? Missä? Mitä ihmettä? Lapset odottavat että mennään mummolaan kuten aina ennenkin. Viedään leipomuksia ja äitini on jo tilanut joulupukin, sinne tulee koko suku. Äh. Ihan tyhmää. Onko minu jouluiloni vain siinä että saan puuhata lapsille kivaa? Enkö osaa mistään nauttia yksikseni, vaan täytyy aina olla joku jonka eteen nähdä vaivaa ennenkuin koen tyytyväisyyttä?

Ihan luonnollisia ajatuksia (kahtiajakoinen jahkailu) ja ikävöinti - siinä sinun järki ja tunteet taistelee. Järki sanoo ettei se ikinä toimi ja tunteet taas hamuaa hyviä muistoja ja tuttua ja turvallista. Usein tunteiden mukaan tehdyt päätökset antavat nopean hetkellisen helpotuksen tunteen ja paluun vanhaan malliin - kun järjellä tehdyt päätökset sattuu aluksi ja pidempään mutta pitkällä aikavälillä yleensä toimivia päätöksiä . Monet tällaiset tunteet on myös ihan normaaleja myös ihan normaalin avioeron jälkeen (ei siis toinen osa puoli narsisti) ja nouseminen vie niissäkin aikaa. Narsistihan käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut riitojen ja muun jälkeen siksi on varmaan helppo alkaa miettimään jospa kuitenkin toimisi ja hämää ajatuksia - mutta järjen henki meissä todistaa kuitenkin totuuden.

Miten toi sun exän käytös kuulostaa niin tutulta....

Ja tuo kontrollifriikkius... Ei mulle nyt anoreksia iskenyt, mutta pakko sanoa, että vaikka kuinka yritin pitää kiinni kaikista naruista ja tehdä aina paremmin, kun ei siltikään riittänyt ja anoin mieheltä armoa, kun yritän niin kovasti ja vastaukseksi sain vain tiuskimista siitä , miten ei saa yrittää vaan pitää onnistua ja yritin onnistua enkä käsittänyt miksi eilen tämä oli hyvä ja tänään taas ei ja miten kauppa onkin tänään taas niin täynnä ja mies naama punaisena raivoa puhkuen etsii lyhintä jonoa ja juuri kun asetutaan lasten ja autokärryn kanssa yhteen jonoon joku toinen onkin lyhyempi ja sinne pitää juosta ja sit haukutaan, että mitäs otit ne hiton autokärryt vaikka niillä on niin pirun vaikea kulkea valivalivali, et osaa mitään kun olet vain sellainen luuseri, todella toisaalta menetin ruokahaluni, toisaalta huomasin, miten helppoa on kontrolloida omia syömisiään. Välillä söin useamman päivän alle 600kcal päivässä. Onnistuin! Jollain sairaalla tavalla ajattelin, että ehkä en olekaan niin luuseri.

Sano että lapset pysyy sun luona, ja jos se alkaa marmattaa, niin tokaise tyynenä että narskun harjoittama henkinen väkivalta kiinnostaa varmasti viranomaisia kun riidellään oikeudessa lasten tapaamisista.

Olenko vittumainen? Oi kyllä. Mä osaan olla sihisevä kalkkarokäärme joka puraisee arimpaan kohtaan kipeästi juuri silloin kun edellisistäkään lyönneistä ei ole ehditty toipua, mutta muutun sellaiseksi vain, mikäli kohtaan sellaisia typeryksiä kuin exänarsku, joka teki sen ekan virheen että ensin huoritteli ja sitten sen viimeisen, että kohteli meidän lasta huonosti.