KESKUSTELUFOORUMI

Joo, ihan käsittämätöntä valehdella asioissa, mitkä tulee ilmi ennemmin tai myöhemmin. Nää ei vaan välitä! Kun ei tunne häpeää niin mikäs siinä.
Oksettavaa vaan katella, kun jotkut uskoo ne jutut
Oikeesti sitä jo toivoo, että saisi oikeesti sen sairauden mitä teeskentelee, en mä tosissani sitä toivo, mutta tietäisipä millä asioilla leikkii..
Mikä siinä onkin, että nää pahat vaan porskuttaa ja hyvät ihmiset kuolee nuorena

Säälipeliin voitaneen lukea myös sarjamurhaajien keinot hankkia itselleen uhreja. Ted Bundy piti usein kipsiä kädessään, tai jalassaan, etsiessään itselleen uhreja. Kun nainen auttoi häntä kantamaan kasan kirjoja Bundyn autoon ja, kun nainen laski kirjakasaa autoon, Bundy otti esiin rengasavaimen, tai sorkkaraudan ja löi naisen tajuttomaksi ja työnsi autoon sisään.
Järvenpään sarjamurhaaja piti autossaan lastenistuinta ja valitti uhreilleen, kuinka hänellä menee huonosti vaimon kanssa. Gary Ridgway otti jopa pienen poikansa mukaan metsästysreissuilleen.

KatariinaM70 kirjoitti:Eräällä entisellä työpaikallani oli mies joka pelasi tätä säälipeliä. Uskomatonta, mutta osa kollegoista nielee esityksen vielä tänäkin päivänä. Show on kestänyt jo toista kymmentä vuotta. Mies on auttavainen ja jos joku nainen eroaa, sairastuu, hän ryntää avuksi. Hän on myös uupunut hoivatessaan puolittain laitoshoidossa ja avustettuna kotona asuneita vanhempiaan. Tietysti hänen (nyt jo exänsä) silloinen avovaimonsa oli henkisesti sairas ihminen ja todella julma otus - ihmettelin miten sellainen voikin olla lastensuojelussa töissä.... Aikanaan selviää, että kuvaus silloisesta naisesta oli oikeasti kuvaus hänestä.
Sääliä kerjättyään hän sai anteeksi poissaoloja, järkyttvät määrät myöhästymisiä, kasautuneet työt, joiden tekemisessä sitten kernaasti säälivät kollegat jelppivät. Lisää sääliä kerättiin sairasteluilla. Hän oli todellinen uhrilammas jota erityisesti naiset olivat käyttäneet hyväkseen koko elämän.
Minuunkin tämä show upposi vähän aikaa. Epäloogisuudet herättivät epäluuloisuuden. On kuitenkin harvinaista että keski-ikäinen ukko on noin reppana ja hyvis. Sitten paljastuu että autetut vanhukset kynittiin taloudellisesti ottamalla pankkitilit haltuun, että tämä talousnero oli yltäpäältä veloissa ja veti sotkuun naisensa kenet milloinkin. Tämä uhri oli saanut yhden exänsä hakemaan lähestymiskieltoa ja muuttamaan tietonsa salaisiksi, toinen teki myös "katoamisen" turvallisuutensa takia. Tyyppi oli todella hirmuinen raivokohtaustensa kanssa. Luiden katkomiselta säästyttiin vain koska naiset olivat taitavia väistelemään viimeistä provokaatiota?
Yllättäen hän hakeutui uskonnollisiin piireihin. Nai seuraavaksi kirkon työntekijän. Nyt hän heiluu eräässä yhteisössä suurena auttajana ja hänen erityisosaamiseenaa kuuluu mm. narsismin uhrien tukeminen!
Mies joka sai lähestymiskiellon ruuvattuaan exänsä renkaan pultit löysiksi...jolta löytyi lapsipornoa kaapeista... joka estoitta tuhosi suhteissa "yhteisiä varoja" usealta kumppanilta. Siellä se nyt ymmärtää ja auttaa koska on itsekin kokenut niin kovia.

Kertomuksesi on kertomus tällaisesta sisäsiististä sosiopaatista. Ilmeisesti epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön kriteerit täyttyvät aika pitkälti. Mies pitäisi savustaa pois nykyisestä auttamistyöstään ja mielestäni hänestä pitäisi tehdä ilmoitus siihen suuntaan, missä hän toimii. Hän aiheuttaa valtavasti tuhoa tällaisessa toimessa.

Katariina aivan hirveää

KatariinaM70 kirjoitti:Äärimmilleen vietynä on vielä harvinainen "munchausen by proxy"-tyyppi, joka tekee puolisosta, vanhemmista, lapsistaan sairaan (huumaamalla, pahoinpitelemällä) ja kerää näin uhriroolissa sääliä ja kunniaa kun tätä reppanaa hoitelee. Olen törmännyt kauan sitten äitiin, joka teki lapsistaan erityisoppilaita! Oli oikein tv-dokumentissa kauan sitten, kertomassa miten lastensa oppimisvaikeuksiin ei saanut yhteiskunnalta tukea.

Nyt Katariina teki minuun vaikutuksen. Olen tutustunut tähänkin aiheeseen jonkin verran. En tiedä, onko tuossa kyse varsinaisesta säälipelistä, mutta ainakin eräänlaisesta kieroutuneesta marttyyriudesta. Tuossahan tämä äiti sijoittaa omat heikkoutensa siihen sairaana pidettävään lapseen ja sitten itse esittää tällaista kaikkivoipaista äitihahmoa siten, kuin itse oli kokenut vauvana äitinsä. Sitten tämä oman vauva-äitisuhteen riippuvuusproblematiikka ja dualismi heijastuvat suhteeseen omaan lapseen.

Tätä muistuttava asetelma on monessa asperger-lapsen perheessä. Näissä perheissä ei tapahdu varsinaista munchausen by proxy- ilmiötä, mutta siellä on kuitenkin se tilanne, että äiti esittää ulospäin teatraalisesti, kuinka lapsi on "niin vaativa"... ja äiti kerää näitä sääli- ja marttyyripisteitä ihmisiltä.

Joo, olen tuota munchausenia myös miettinyt, koska tälläkin on "sairaat" lapset, puoliso ja lemmikit sekä hän itse myöskin. Mutta luultavasti kyse on kuitenkin säälin kerjäämisestä.

Tuntuu etten ole ikuisuuksiin osallistunut keskusteluihin täällä foorumilla. Viime aikoina olen yrittänyt etsiä tietoa narsistin tavasta lähettää säälinkerjäystekstareita. Itselläni on oikeastaan tilanne päällä, jos niin voi sanoa. Haluaisin vaan saada jotain selkoa miksi narsisti käyttää the pitty playtä imurointitekniikkana parisuhteen loppumisen jälkeen. Tiedostan kyllä perusasiat, mutta yritän jotenkin taas ymmärtää tätä korkealentosemmin. Tuosta imuroinnista vielä vaikka se ei tämän otsikon alle välttämättä kovin hyvin sovikkaan, että miksi narsisti imuroi, jos hänellä ei ole aikomustakaan tavata tai muodostaa vakaata suhdetta henkilön kanssa? Olen lukenut, että hän haluaa joskus vaan ns. negatiivista lähdettä. Mitä mieltä olette tästä. Kiitos ja hyvää yötä!

"säälipeli" on yksi monista narsujen käyttämistä "taktiikoista", toki, ehkä alentuneen itsetunnon omaava ihminen voi myös vaikuttaa että kerjää "sääliä" vaikka ei sitä todellisuudessa teekään, vaan uskoo oikeasti olevansa erittäin huono ja merkityksetön ihminen muihin nähden ja hänellä ei taas ole mitään tekemistä narsismin kanssa..., eli ei liian nopeita leimakirveitä....

Aika rankkaa keskustelua aiheesta. Tää kuulostaa kuitenkin tutulta kahen ihmisen osalta.

Toinen niistä oli harrastuspiirissä pidetty/vihattu henkilö. Kaveri sai yleensä kaiken anteeksi, vaikka teki karmeita tekoja. Nimenomaan kiusaamalla muita ihmisiä: heikompiaan. Hän kiusas mua 2v ajan ja olin lähes laitoskunnossa, kun tajusin lopulta poistua. Asiasta on turha porukassa puhua, koska osa uskoo häntä täysin. Joten olisin vain lähinnä hullu, jos kertoisin asioista, mitä hän mulle teki.

Uskomattominta tässä tyypissä oli se säälin tunne, mikä herää ja huokuu hänen olemuksestaa. Se on kai jotain rikkinäisyyttä ja surua hänen silmissään. 50% ihmisistä pitää häntä ihan huippujätkänä ja 50% on pyrkinyt pysymään etäällä hänestä.

Toinen ihminen on oma äitini. Häntä alkaa sääliä heti kun hänet näkee. Herttainen ja jotenkin avuttoman oloinen vanha nainen. Luonne on kaukana siitä. Hänestä ei tässä enempää.

Se mikä näitä ihmisiä yhdistää on se sääliä herättävä olemus. Sitä on tosi vaikeaa kuvata, mutta sen varjolla tuntuvat osaavan "pelailla" ja tehdä mitä huvittaa.

Exäni liikkuu lähinnä vain kahdessa ääripäässä: joko hän esiintyy erittäin älykkäänä, kunnianhimoisena ja pätevänä (sekä vaativana) tai jos tuota roolia vetämällä hän ei saa aikaiseksi haluamiaan tuloksia, hän ryhtyy esittämään kiusattua uhria.

Hän pystyy vaihtamaan roolia salamana jopa kesken kasvotusten tapahtuvan vuorovaikutustilanteen. Esimerkiksi kun avioliittomme oli loppusuoralla ja halusin hänen keskustelevan kanssani, hän saattoi omaksua aluksi hyvin haavoittuvan ja heiveröisen roolin. Näin tapahtui silloin, jos oma itsevarmuuteni oli kohdallaan. Hänen heikkoutensa herätti minussa kuitenkin sääliä (laskeuduin hänen tasolleen) ja jos silmäni kostuivat edes hitusen, hän havaitsi tilaisuutensa tulleen: hänestä tuli salamana kylmä ja järkähtämätön. Keskustelu päättyi nopeasti. En vielä tuolloin ymmärtänyt mistä on kysymys, mutta pistin kuitenkin asian merkille.

Eron jälkeen tapasimme keskustelemaan käytännön asioista ja hän kyynelsilmin kertoi minulle, kuinka kaikkien muuttoon liittyvien asioiden hoitaminen on ollut hänelle suunnaton ponnistelu. Kun yksin joutui tekemään kaiken. En tiedä pitikö asia edes paikkaansa, koska olihan hänellä jo tuolloin uusi mies. Vanhemmilleen oli puhunut, että minä kuitenkin varmasti eromme jälkeen veisin häntä kauppakäynneille yms. Sehän olisi hänelle varmasti sopinut, koska siten olisi saanut pidettyä myös uuden miehensä varpaillaan + minusta edelleen täyden hyödyn. Tuohon peliin en kuitenkaan lähtenyt enkä ole häntä lähtönsä jälkeen auttanut.

Hän on esiintynyt uhrina vanhemmilleen sekä todennäköisesti myös uudelle miehelleen. Se pitää yksinkertaisesti vain hyväksyä. Oudointa hänen käytöksessään on kuitenkin se, että hän on halunnut myös minun uskovan olevan kiusaaja ja agressiivinen ihminen, jota hän pelkää. Uskon tämän liittyvän siihen, että hänen on aina helpointa omaksua rooli, johon hän uskoo itsekin. Hän on myös tehnyt parhaansa provosoidakseen minua, koska tällöin olisi mahdollisuus saada minulta negatiivinen vastareaktio, jota hän voisi myöhemmin käyttää minua vastaan. Onneksi olen luonteeltani rauhallinen ja harkitseva. Ja mikä tärkeintä, hieman ennen hänen lähtöään keksin mistä tässä kaikessa on kyse (covert narcissism) ja ehdin perehtyä aiheeseen. Likimain kaikki ennusteet (flying monkeys, uhriutuminen, patologinen valehtelu) on toteutunut ja tottakai siitä on ollut minulle paljon apua kun olen osannut niitä odottaa.

Säälipeli on ollut ehkä jopa hieman raskaampaa sietää kuin hänen aggressiiviset hyökkäyksensä. Dynamiikka on usein sellainen, että hän väittää jotain tai syyttää jostakin asiasta ja kerron sitten suorasanaisesti millaiseksi hänen käytöksensä koen. Tilanteet vaihtelevat. Seuraavassa viestissä hän onkin sitten jo loukkaantunut uhri ja minä olen kiusaaja. Tämä dynamiikka jatkuu, jos sen sallin lähtemällä siihen mukaan. Vaikka olen narsismista paljon lukenut, minun on silti ollut hyvin vaikeaa hyväksyä sitä tosiasiaa, etten millään keinolla pääse hänen suojamuuriensa läpi. En pehmeillä keinoilla enkä olemalla järkähtämättömän tiukka. Olen haaveillut lukemattomia kertoja, että löytäisin jostain avaimen ja hän ottaisi vastuun omasta käytöksestään. Enää en siitä kuitenkaan haaveile.

On ikävää, että hän on mustamaalannut minua enkä tiedä tarkalleen ottaen kenelle ja miten. Tottakai olen miettinyt joskus myös sitä, miten oikeudenmukaista se olisi, jos hänen kulissinsa romahtaisivat ja totuus hänestä paljastuisi kaikille. Minulla on runsaasti materiaalia ja siinä mielessä hänen paljastamisensa ei olisi temppu eikä mikään. Tässä kohdassa on kuitenkin muistettava oma ego: pohjimmiltaan minä siis haluaisin oikeutta itselleni. Mutta mitä siitä sitten seuraisi pahimmillaan? Narsisti voisi romahtaa ja tällöin myös hänen enemmän tai vähemmän mekaaninen vanhemmuutensa menisi pirstaleiksi. Jos hän menettäisi uuden parisuhteensa, hän saattaisi tarrautua kiinni lapseen entistä enemmän kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Minulla on siis erittäin suuri vastuu siitä, miten kaikkia todisteitani ja näyttöjäni käytän. Kaikki ratkaisut on tehtävä hyvin harkiten ja muistaen sen, että niillä aikuisilla ihmisillä jotka ovat päättäneet narsistia uskoa, on myös oma vastuunsa. He, kuten meistä jokainen, saamme vapaasti päättää mihin ja keneen uskomme. Kuka tahansa heistä olisi voinut olla yhteydessä minuun ja kysyä minun versioni tapahtumista. Ja voi olla, että totuus vielä jonain päivänä paljastuu. Vaikka sitten kun lapsemme on jo aikuinen. Toisaalta toivon, että en enää silloin vello narsismia käsittelevien aiheiden parissa...

Vielä lopuksi: narsisti voi myös olla ihan oikea uhri siinä mielessä, jos uskomme hänen kasvatuksellaan ja lapsuudenkokemuksillaan olevan olennainen syy siinä millaiseksi hän on tullut. Tämä on yksi syy siihen, miksi itse en suoranaisesti vihaa ex-vaimoani. Koen, että tietyssä mielessä hän on syyntakeeton eikä hänellä ihan aidosti ole kykyä nähdä asioita toisen ihmisen näkökulmasta. Ja jos onkin, häneltä joka tapauksessa puuttuu empatia ja moraali, jotka ohjaavat meitä tavallisia ihmisiä. En minäkään osaa selittää sitä, miksi joidenkin sinänsä laillisten asioiden tekeminen on minulle täysin mahdotonta, koska minä vain tunnen asian olevan täysin väärin. Häneltä tuo toimintaa ohjaava tunne puuttuu täysin. Vaikka hyväksynkin hänet sellaisena kuin hän on, se ei tietenkään tarkoita sitä, että antaisin hänelle tärkeissä asioissa periksi ja ettenkö puolustaisi itseäni, lastamme ja kaikkia asioita, jotka koen oikeiksi. Kun vihan tunteen saa taltutettua, on huomattavasti helpompi tehdä hyviä, järkeviä ja oikeudenmukaisia ratkaisuja. Ja jos oma arviointikyky joskus horjuu, toivon muiltakin löytyvän läheisiä ihmisiä joiden kanssa ratkaisujaan voi puntaroida. Voin esimerkiksi kysyä ystävältä, olenko kohtuuton jos en anna uhrin rooliin heittäytyneelle narsistille jossakin asiassa periksi.