Yritänpä päivittää tilannettani nyt lyhyesti.
Huhtikuussa 2014 aloin sen kuun loppupuolella ikävöidä narsku-puolisoani (josta en jälkeenpäin ajateltuna ollut missään vaiheessa irti päässytkään).
Noh, sehän johti siihen, että... toukokuussa jo hengailtiin vanhaan malliin, ja aloimmme muuttaa taas tavaroita sinne hänen luokseen. Kesäkuun lopussa päättyi oman asuntoni vuokrasuhde, ja siellä sitä oltiin. NALKISSA. Ja sitten alkoi helvetti, taas.
Kaikki meni hyvin tuon touko-ja kesäkuun, ja minä oikeasti mietin ettei kyse mieheni kohdalla ollut edes narsismista. Suljin silmäni kaikelta, myös psykologini esittämältä diagnoosin kriteereiltä; silloin en nähnyt ex-miestäni todellisessa valossa. (Nyt kun luen merkkejä, hän on kyllä todella narsistinen., olen vain kieltänyt sen itseltäni enkä ole hyväksynyt sitä).
Olen miettinyt, miksi taas yhteenpaluun alkuaika meni hyvin? Varmasti oli narskuille tyypillistä hyvittelyjaksoa ja muuta, mutta johtuiko se (taas) siitä, että minä halusin tietoisesti yrittää unohtaa "kaiken ja aloittaa alusta", ja huonot muistot yritin tukahduttaa narskun palvonnan alle. Ostelin yllätyksiä, hemmottelin, kirjoittelin runoja... yli-romantisoin kaiken. Narsku sai olla valokeilassa ja paistatella siinä, minä tuulettelin ja syötin viinirypäleitä. Halusin jopa naimisiin (luojan kiitos ei ehditty mennä).
Vai oliko vika tikki se, kun muutettiiin sinne? Kun hän konkreettisesti näki että tämähän tulee takaisin vaikka hän kohtelisi miten. En tiedä, mikä oli syy, mutta kaikkea vanhaa alkoi lyödä sitten vasten kasvoja. Vanhat muistot pulppusivat mieleeni, ja "mikään ei ollut muuttunut".
Oli minun mollaamista, kun olin ruvennut eromme aikana urheilemaan; siitä hän ei koskaan voinut olla hyvillään /tsempata (vaikka minä tein hälle niin ja usein). Vaikka tulin onnellisena 10-12 kilometrin juoksulenkiltä maratonista haaveillen, hänen toteamuksensa "AHA" , ja vetäytyminen autotalliin, sai siinäkin aikaan sen, etten ole taaskaan mitään, ettei minua arvosteta. Tai kun treenasimme yhdessä, sain kuulla, miten "mahani on tiellä" joissain liikkeissä.
Ja väkivaltaisuus, äkkipikaisuus... johon hän kertomansa mukaan "Oli saanut apua ja ongelmaa ei enää ole".... se näyttäytyi taas baarissa, yö-elämässä, ja kohdistui kesällä jopa koiraan, joka on mulle aivan helvetin kipeä paikka (huusi ja läimi remmillä persuksille /kylkiin pariinkin otteeseen kun "meni vain hermot").
Lasten kanssa... hohhoi. Alussa hän hoiti ihanasti niitä! Heräili yöllä ja aamuisin.. antoi minun nukkua. No tätähän kesti pari kuukautta tätä näytelmää, kunnes alkoi tulla "V'''u minä rupea lomalla kolmea tuntia huutoa kuuntelemaan, minä nukun!" , ja v**u minä mikään saa*nan lapsenvahti ole!!" (kun minä olin töissä edellisen illan ja seuraavana menin juoksemaan illalla... huh, kaksi iltaa putkeen menoa siis mulla...)
Ja yö-heräämiset pienemmän lapsen kanssa oli sitä että hän suurimmaksi osaksi öistä huusi /raivosi lapsen vieressä "MIKÄ V**U SUA VAIVAA?!? SA***NA HILJAA!" ... joo, ja "tämä johtui vain siitä, että häntä väsyttää yöllä". Ai? Onneks muita ei väsytä.
Ja mun kontrollointi, alistaminen,,, ihan sitä samaa. Käytännön esimerkki: "Nytkö sun pitää sitä siskoas nähdä ku minä olen lomalla, te ehditte kuule näkemään sittenkin kun minä palaan töihin!" ja kaiken muun tekemisen, menemisen kontrollointi, mun mielipiteiden, päätösten mitätöinti. Hän, ja hän ja hän....
Ja huh, entä kun menin kaverin tupareihin... (sillä verukkeella, että herra oli kesällä mennyt kolmena iltana omia menojaan kun minä vahdin lapsia, joista viimeisimmällä kerralla herra tietenkin lupasi,että seuraavalla kerralla on mun vuoro)...
Noh, nyt sit ku tuli mun vuoro, niin jeesus mikä show siitä syntyi. En olis saanut mennä. Mutta silloin hän lähti ovet paukkuen todeten, että "hommaa sitten pojalles ite hoitaja, mua ei täällä tänään enää näy!", (mutta tuli silti kun laitoin viestiä että jos nyt pettää lupauksensa, niin minä lähden).
Jonka jälkeen juuu, hän tuli... tunki vessaan, jossa olin meikkaamassa, ja aloittaa: "tiedätkö, mua just rupes panettamaan!" ja alkaa riisua mun housuja. Sanoin että joo, kuule mua ei. Ei kun vaan jatkaa : "Voin minä sen tässäkin hoitaa!" ja vetäisi housut ja alkkarit nilkkkoihin, kunnes töytäisin hänet irti itestäni. Johon narsku suuttuu ja huutaa :"V**tu minkälainen talo s**tana kun täällä ei edes p**ua saa!" ja lähti mumisten jotain mennessään, varmaan, että saa hän sitä muualtakin. Jäin "pikkusen" hoo-moilasena kattomaan sen perään.
Kyllä se sitten sieltä taas palasi reissultaan parin tunnin päästä ja minä lähdin tupareihin, mutta mietin vaan siinä, kaiken tuon muun tapahtuneen keskellä, että tässä ei ole mitään järkeä. Mikään ei muutu. Minun ei tarvii alistua tuollaiseen kohteluun, KENENKÄÄN ei tarvitse. Tuo ihminen ei arvosta mua, eikä rakasta. Se rakastaa vain omaa heijastustaan; sitä, joka heijastuu mun rakkaudesta häneen.
Kun tuli aamuyöllä kotiin, hän oli tietenkin valvomassa ja odottamassa, ja alkoi ristikuulustelut taas. Ja ei antanut mun nukkua. Siinäkin aamun tunteina kun mun olis pitänyt hänen kanssaan keskustella "rakastanko häntä ja oliko mulla ikävä häntä", niin hän tyydytti itsensä ja omat tarpeensa. Minä en jaksanut vastustella. Halusin vaan nukkua. Ajattelin että kun hetken tässä makaan ja olen, niin saan nukkua sitten edes jonkin aikaa (mikä oli 2h kunnes hän tuli huutamaan viereen aamulla). Sairasta, miten sairasta. Se on ihminen, jolle ei sanota ei, tai siitä saa maksaa. Ja se siinä on pelottavaa.
Kesän aikana ehti tapahtua kaikkea muuta pienempääkin, mutta tässä pääpointit. Kokonaisuudessaan sama kireä, ennalta-arvaamaton ilmapiiri ja hänen etujen, tarpeiden, halujen, tyydytystähän se oli.
Ja siis täytyy täsmentää, että ennenkuin palattiin yhteen taas huhti-toukokuussa tuon keväisen eron jälkeen, oli kyllä narskulta sellaista Ruuneberi-tekstiä, ja lupaili maat ja taivaat, ja miten kohtelee aina mua hyvin ja lupaa arvostaa ja kunnioittaa ja saan omaa aikaa ja hän on lasten kanssa ja hän ei enää ole väkivaltainen jne jne... hohhoi! (samaa litaniaa olen nyt kuunnellut viimeisen kuukauden ajan). Se, miksi keväällä tuohon uskoin, on asia erikseen.
Psykologini valotti mielestäni asiaa hyvin; hän sanoi, että useimmiten juuri naiset, jotka elävät väkivaltaisessa suhteessa, käyttäytyvät näin (eli palaavat aina, vaikka suhde ei ole hyvä); he kun ovat eläneet elämäänsä varoen ja ennakoiden; varmistaen jatkuvasti, että ympäristö on sellainen, "ettei mies vain suutu". Kaikki sanat, tunteet, jne, eivät ole oikeutettuja; he eivät ole mitään. Pelkät kuoret. Sitten kun on kadottanut itsensä, ja sattuu jotakin mikä on naiselle "vika tikki" ja hän "nyt kyllä eroaa!", ihmetteleekin hän yksin; kuka olen? Jolloin tulee mies, joka sanelee naisen tunteet "Rakastat minua ja minä sinua, sinä tarvitset minua ja minä sinua", ja pamm, nainen on takaisin helvetissä.
Pystyin tunnistamaan itseni tuosta 110%:esti.
Mutta se, mikä tässä erosssa eroaa edellisestä, on, että olen päätöksestäni varmempi kuin koskaan. Toivon vain, etten nyt kadottaisi tätä tunnetta. Takanammehan meillä on kaksi sellaista eroa, että sanoin että erotaan ja olin viikonlopun äitini tykö, kunnes mies puhui takaisin. Ne olivat parin päivän "hengähdys.taukoja". Nyt sitten keväällä oli tuo "oikea" ero, ja nyt elokuussa tämä. Toivottavasti viimeinen. Vaikka psykologini sanoi joskus, että nainen tarvitsee huonosta suhteesta lähteäkseen keskimäärin 7 eroa.
Toivon todella, ettei tämä pidä paikkaansa!!Mutta sinällään tämä ero on hankalampi, kun on yhteinen poika, jonka suhteen mie olen ollut tiukkana ja halunnut sopimukset virallisesti tapaamisista ja elatusmaksuista jne (joita hän ei omasta mielestään edes tarvitsisi maksaa, koska todennäköisesti sopimukseen laitetaan että poika on vuoroviikoin meillä molemmilla). Tämä ratkaisu tuntuu siltä, että tämä ei pitkään kestä. Eihänhän suhteemme aikanakaan pystynyt /joutanut katsomaan lapsia edes kahta iltaa putkeen -- saatika nyt sitten että viikon ajan, ja joka toinen viikko. Mutta tämän otammekin kokeilu-luontoisesti käyttöön nyt. Katsotaan, miten käy.
Mutta kaiken kaikkiaan täytyy sanoa että jeesus, että tuo tyyppi tekee kaikesta hankalaa, ja ihan tahallaan, ja vielä nauttii siitä!! Sairasta.
Tästä tuli mieleen (olis ehkä kuulunut eri väliin kirjoittaa, anteeksi pomppiva ajatusten virta- tekstini...), että siis hänhän sanoi mulle muutamaan päivää ennenkuin pakkasin kamat ja lähdin, että "jos sinä hajotat tämän perheen, heitän haulit piippuun".
Tästä kerroin tietty psykologille, joka virkansa puolesta joutui tekemään lastensuojeluilmoituksen. Narsku oli sitä mieltä, että "kerronkos minä sitten sossuille kun olit keväällä niin väsynyt tilanteeseen ja lasten öiseen huutoon, että sanoit yksi yö, että hitto kun vielä hiljennän tuon lapsen jollain, niin..." Onneksi psykologinikin tyynnytteli minua, että tuo on normaali tunne varmasti monella äidillä ajoittain; eri asia on, jos toteuttaa asian. Mutta tuo oli tunne, jonka sain puhumalla ulos, ja niinhän se on, mutta.....
Tuntuu niin pahalta, että miten hän voi käyttää JUURI noita MINUN kipeimpiä asioitani, "kiellettyjä tunteita" nyt aseenaan minua kohtaan?! Asioita, joita olen luottamuksella kertonut hälle.
Kaikille teille jotka epäröitte elävänne narsistin kanssa... Paetkaa. Pysykää kylmänä. Älkääkä luottako, missään. Narsisti ei ajattele kuin omaa etuaan, ja manipuloi ihmiset toimimaan halunsa mukaan.
Mutta hyvä, jos nyt olet taas päässyt eroon miehestä. Sinun tarinasi kuvaa kai hyvin sitä miten vaikeata on päästä irti narsisti-puolisosta. Minä en ole onnistunut vielä ensimmäistäkään kertaa.