Narsistin omintakeinen suhde vanhempiinsa

[KatariinaM70]

Päivittäinen yhteydenpito! Todellakin. Parhaimmillaan kävi niin että kun sunnuntaikyläily oli edessä ja äiteen ja isän luo oli noin 45 min ajomatka, soitti mamma jo etukäteen "joko kohta lähdette", jos oli hyvä tuuri ehti vielä ajomatkalla kysymään "missä kohtaa ollaan", perillä ollaan pari tuntia. Lähdön yhteydessä mamma kiersi talon siihen ikkunaan josta auton näki ja heilutti ikkunasta kuin 4v lapsi - tähän luonnollisesti vastaheilutus. Saattoipa sitten soittaa jotain tälle ajomatkalle, kun tuli joku asia mieleen. Seuraava piraus "oletteko jo perillä. Ja ilta 20.00 vakisoitto vielä perään.
Jos lähdettiin ulkomaille, vaikka oltaisi aamuyöllä kentällä, tulee tiedustelusoitto ja ulkomaille soiteltiin kuin minne tahansa, huolimatta uhkasta että paikallinen operaattori saattoi veloittaa aggressiivisestikin näistä puheluista.
Myös päivällä kesken työpäivän näytti puheluja tulleen mammalta. Näistä mies ei koskaan maininnut.

Vielä tuohon outoon suhteeseen. Narsistihan jää kakaraksi. Siihen kuuluu ikäänkuin sen asetelman ylläpito, joka häiriön kehittymisen aikakauteen kuuluu: alisteinen, tilivelvollinen, nöyrän kuuliainen, suhde vanhempiin. Läheisriippuvaisen äidin roikkumista ei katkaista. Tämäkään ei osannut katkaista sen kummemmin äitisuhdetta kuin mitään naissuhdettaankaan. Naiset olivat aina suhteen vanhetessa äitejä, koska se oli jäänyt ainoaksi naiskuvaksi. Kiukkuhan jo 4-vuotiaallekin tulee äitiä kohtaan josta ei pääse irti. Niinpä joka suhteessa mies jäi jumiin tuon ratkaisemattoman itsenäistymisen tehtävään. Hänestä tuli kiukutteleva, uhmakas, pirullinen, salakavala, valehteleva liero. Ja näin tädit yksi vuorollaan lähtivät ja jättivät. Jostain luin, että narsisti saakin tästä kuviosta hyvän selityksen itselleen että "oikeastaan minähän itse ajoin suhteen loppuun ja minä tavallaan päätin sen". Tällä hän välttää sen ikävän havainnon että hänet, itse lottovoitto, olisi menty dumppaamaan. Sellainen ajatus kerrassaan murskaisi hauraan itsetunnon.
Sinänsä lähes murheellista että kiukutellessaan uhmaikäinen ja hänen tasolleen jäänyt aikuinen narsisti oikeastaan kysyy "rakastatko minua vielä kun olen näin hirveä?" Probleema on sitten siinä, että 4-vuotiaalle tuo temppuilu on vielä ok ja osa luonnollista kehityskulkua, ja äidit ja perheyhteisö ylipäätään, kestävät sen. Parisuhteessa mennään toisella tasolla kahden aikuisen tasavertaisessa suhteessa ja loputonta hulluilua ei tarvitse eikä pidäkään sietää. Joku voi toki sietää, silloin toinen osapuoli on itsekin sopivasti vammautunut sielu, joka roikkuu hirviössä ja kestää (kunnes ei kestä enää) kaikenlaista.