KESKUSTELUFOORUMI

Puhu täällä tai vertaisryhmissä tai uskotuillesi, kunhan puhut. Tai kirjoitat. Soita vertaistukipuhelimeen. Kirjoita päiväkirjaa, faktaa, sitä mitä tapahtui. Helpottaa niinä hetkinä kun tulee mieleen "entäs jos vain kuvittelen kaiken.. " jne. Faktat ylös itsellesi, niin paljon kuin muistat niitä. Siitä se lähtee, tapahtumien ja omien kokemusten hyväksyminen, toipuminen.

<3

Olen samaa mieltä kuin rajallinen, puhu jossakin, missä koet olevan turvallista puhua. Netissä on hyvä puhua nimettömänä. Tuo on tuttua varmaankin monelle (itsellenikin), että ei uskalla tai voi puhua, koska tuntuu, ettei kukaan oikeasti uskoisi, tai he alkaisivat pitämään minua hulluna (koska no, varmasti näiden kokemusten ja tunteiden kertominen kuulostaa hullulta monesta, joka ei sellaista ole kokenut).

Viha on tässä mullekin ajankohtainen aihe. Törmäsin juuri vähän aikaa sitten mielenkiintoiseen keskusteluun, jossa puhuttiin, ettei anteeksiantoa voi pakottaa. Se tulee sitten omalla ajallaan jos tulee, mutta sen pakottaminen "hyveellisyyden" tai muun vastaavan takia jättää omien tunteiden käsittelyn kesken. Monet sanovat, että anteeksiantaminen on vain itseä varten, ei sitä toista, se helpottaa omaa oloa, ja niinhän se varmasti onkin, mutta sitä ei silti voi pakottaa. Joskus vihasta kiinni pitäminen jopa auttaa pääsemään irti narsistista, sillä se verkko on aika tiheä ja kiinnipitävä joskus.

Richard Grannon itse asiassa julkaisi YouTubessa joskus videon, jossa hän ensin pitkästi kertoo siitä, miten voi kääntää mielensä ylösalaisin ja ajatella itse niin kuin narsisti (eli etsiä narsistista heikkoja kohtia ja iskeä niihin kostaessaan). Lopulta hänen tarkoituksensa tässä videossa oli näyttää, miten tällainen toimintamalli on lopulta hedelmätöntä ja aika lapsellistakin. Jumiinhan siinä jää, eikä se omaa elämää kauheasti paremmaksi tee. Toisaalta hän halusi myös ravistella sitä käsitystä, että uhri on aina vain uhri, joka ei pystyisi mitenkään asettumaan narsistin asemaan. Kyllähän näitä kostonhimoisia ajatuksia voi kenellä tahansa olla (luonnollisestikin, jos on kohdannut jotain hyvin epäoikeudenmukaista), mutta on oma valinta miten niiden pohjalta aikoo toimia. Mielestäni yksi rankka asia näiden tunteiden noustessa pinnalle on se, että niistä puhuminen vetää esiin taas sen kysymyksen "olenko minä sittenkin se narsisti, kun tunnen näin?", ja varsinkin kun niistä ei voi oikein kenelle tahansa puhua ilman että tosiaan tulee nähdyksi jotenkin hulluna. Puhumattomuus taas paisuttaa niitä tunteita, ja ollaan pattitilanteessa. Haluankin kannustaa jokaista täällä, että se on ihan ok, vaikka nouseekin kaikkia epäsovinnaisia tunteita esille, se on luonnollista.

https://youtu.be/6LVkeok-2Yk
https://youtu.be/16WtoFrlQRk

Kiitos teille molemmille tosi paljon vinkeistä, linkeistä ja tuesta. Tuntuu, että olen ihan oikeassa paikassa. Täällä on aika luontevaa puhua kokemuksista kun on muitakin, jotka on saman läpikäyneet.

Itellä on menossa mukana myös pari ryhmää, missä saan tukea näihin ongelmiin. Terapia(kelan) ei valitettavasti ole mahdollinen tällähetkellä elämässä, mutta tää foorumi ja nuo ryhmät kyllä auttaa.

Mulla on myös tällähetkellä tuo viha erittäin ajankohtainen tunne. Mä oon aina ajautunut ihmissuhteissa muiden dominoimaksi, johtuen siitä että lapsena se on opetettu mulle väkivallan avulla. Sairasta!

Mä en voi ymmärtää, millainen vanhempi kykenee tarvittaissa tukehduttamaan sut, jos sattuu suuttumaan...ja vielä verhoamaan tämänkin sun AUTTAMISEKSI. Prkl näiden psykopaattien kanssa!

Minulle ei ole vielä ihan selvinnyt psykopaatin ja narsistin välinen ero, tai miten nämä kaksi tyyppiä voivat esiintyä samassa ihmisessä. Mutta sen olen todellakin huomannut, että narsistiset vanhemmat 100% varmuudella tukehduttavat, jos ei fyysisesti niin varmuudella henkisesti, lapsensa ja he tekevät sen 100% yhteistyöllä, vaikka muulta ulospäin näyttäisikin (toinen narsistivanhemmista toimii aina kiusaajana ja toinen mahdollistajana ja/tai tiedonkerääjänä). Narsisteilla itsellään ei ole ollut turvaa ja hoivaa lapsena, joten heidän omilla lapsillaankaan ei tietenkään voi sitä olla. Narsistiset vanhemmat tarvitsevat sitä hoivaa ja turvaa itse. Heidän tarpeensa ja maineensa menevät lastensa tarpeiden ohi heittämällä. Narsistit aina ensin, lapset ja lapsenlapset ovat olemassa vain heitä varten! Jos lapset pyristelevät irti elääkseen onnellista elämää itselleen, narsistinen dissaaminen, pahoinpitely, välinpitämättömyys ja hylkäys on edessä ennemmin tai myöhemmin.

Kun narsisteilla ei ole ollut elämässään terveitä ja voimauttavia ihmissuhteita, ei niitä saa olla narsistien lapsillakaan. Vain narsistit saavat kaiken huomion, vain narsistien jutuilla on merkitystä. Niinpä lasten ihmissuhteissa on narsistien mielestä aina jotain vikaa ja he haukkuvat muut ihmiset lapsilleen ovelasti niin, että lapset huomaavat pian itsekin eristäytyvänsä maailman menosta tai kokevat vähintään ahdistusta siitä, esim. paniikkikohtauksin.

Narsistit tuhoavat etäältä lastensa keskinäiset välit, lastensa ystävyyssuhteet, lastensa orastavan menestyksen sekä avioliitot. Yksi kerrallaan. Kun hyljeksitty lapsi romahtaa, silloin narsistit kyllä ”rientävät apuun” ja tarjoavat esim. rahaa tai muuta taloudellista tukea, jolloin saavat lapsen taas valtaansa ja kontrolloitavaksi. Narsistit ja narsistien tarpeet aina ensin. Narsistien ego aina suurin ja mahtavin. Tämä peli jatkuu juuri niin pitkään, kuin uhrit haluavat olla siinä mukana.

Ja mitä tulee vihan tunteeseen, on ihan ok tuntea vihaa ko. mankelin jälkeen.

Mietiskelin tässä, että onko todennäköisempää narsistin lapsesta kasvaa tunteva, joskin hämmentynyt ja turvaton aikuinen kuin uusi, seuraavan sukupolven narsisti joka jatkaa tätä sukupolvien perintöä hamaan tulevaisuuteen? Vai tuleeko nimenomaan narsisti, koska on lapsena jäänyt vaille aitoa ja pyyteetöntä rakkautta. Vai onko teillä, jotka olette jossain vaiheessa elämää havahtuneet huomaamaan omissa vanhemmissa narsistisia piirteitä ja olette päässeet pyristelemään, tai pyristelemässä eroon, ollut kuitenkin joku terve aikuinen elämässä, joka on antanut sitä oikeanlaista turvaa?

Wreck
Kuulostaa aika tutulta tuo, mistä sä kirjotit. Eristäminen kavereista ja kiusaaminen on kyllä ollu ihan arkea lapsena. Tuli tutuksi istua olohuoneen lattialla itsekseen. Lähinnä koska meillä oli kiellettyä leikkiä mitään, missä on vähänkin fyysisyyttä: Sotaleikit, painiminen jne..

Tapaus,
Kyselit kysymyksiä, mitä ainakin itte oon käyny läpi. Mä oon monesti joutunut miettimään, että olenko itse narsisti ja musta se on ollu ihan tervettä. Ainakin mulla on ollut nuorempana narsistisia piirteitä, jotka olen luultavasti perinyt lapsuudesta. Nykyään kuitenkin osaan huomioida noita piirteitä paremmin ja muistuttaa itseäni asiasta = huomioida ne haavoiksi.

Mun herääminen alkoi erosta, jonka jälkeen päädyin käsittelemaan haavojani. Sanoisin melkein, että koska naiseni oli hyvä ihminen tajusin lopulta, että mun olisi oltava se jonka olisi syytä muuttua ihmisenä aika paljon. Ilmeisesti se kumman identiteetin uhri ottaa riippuu kai aina tilanteesta ja ihmisestä.

Mä yritin valita "kovuuden", jonka takia heijastin noita haavoja myös ulospäin. Kuitenkin sisällä oli jatkuvasti jotenkin arvoton fiilis ja kyvyttömyys toimia toisin.

Nykyään en ole mikään "kova jätkä" kaukana siitä ja lähinnä surullinen ja kovia kokenut uhri = pehmo. En kuitenkaan paina pois asioita mielestäni, mitä itse olen tehnyt väärin, vaikka tiedän syiden niihin olevan syvällä lapsuudessa.

Lapsuuden haavojen takia mä olen myös toisaalta itse ollut herkästi altis uhriutumaan, joten voikohan tästä mitään selvää syy/seurausyhteyttä vetää?

No narsisteilla on ihan normaaleja tuntevia lapsia, joiden elämä on pirstaleina. Täälläkin on useita. On myös narsisteja, jotka ovat kasvaneet ihan normaaleissa perheissä, on rakastettu ja hoivattu. Itse en usko tähän väitteeseen, että kaikki vika on kotioloissa. Ihan yhtä hyvin voi olla perinnöllistä ja kehittyä jo raskausaikana, kuten monet muutkin sairaudet tai synnytyksessä esim happivajauksen seurauksena.

Wreck kirjoitti:Narsistiset vanhemmat tarvitsevat sitä hoivaa ja turvaa itse. Heidän tarpeensa ja maineensa menevät lastensa tarpeiden ohi heittämällä. Narsistit aina ensin, lapset ja lapsenlapset ovat olemassa vain heitä varten! Jos lapset pyristelevät irti elääkseen onnellista elämää itselleen, narsistinen dissaaminen, pahoinpitely, välinpitämättömyys ja hylkäys on edessä ennemmin tai myöhemmin.

Kun narsisteilla ei ole ollut elämässään terveitä ja voimauttavia ihmissuhteita, ei niitä saa olla narsistien lapsillakaan. Vain narsistit saavat kaiken huomion, vain narsistien jutuilla on merkitystä. Niinpä lasten ihmissuhteissa on narsistien mielestä aina jotain vikaa ja he haukkuvat muut ihmiset lapsilleen ovelasti niin, että lapset huomaavat pian itsekin eristäytyvänsä maailman menosta tai kokevat vähintään ahdistusta siitä, esim. paniikkikohtauksin.

Narsistit tuhoavat etäältä lastensa keskinäiset välit, lastensa ystävyyssuhteet, lastensa orastavan menestyksen sekä avioliitot. Yksi kerrallaan. Kun hyljeksitty lapsi romahtaa, silloin narsistit kyllä ”rientävät apuun” ja tarjoavat esim. rahaa tai muuta taloudellista tukea, jolloin saavat lapsen taas valtaansa ja kontrolloitavaksi. Narsistit ja narsistien tarpeet aina ensin. Narsistien ego aina suurin ja mahtavin. Tämä peli jatkuu juuri niin pitkään, kuin uhrit haluavat olla siinä mukana.

Ja mitä tulee vihan tunteeseen, on ihan ok tuntea vihaa ko. mankelin jälkeen.

Sorry jo etukäteen kiroilusta mutta voi hlvetti miten ytimekäs tiivitys mun elämästä. Kamppailen jälleen kerran yhden rajanvedon kanssa: kykenenkö ja miten, irtautumaan lopullisesti. En. Se edellyttäisi nimenvaihtoa jotta oma äiti ei enää saisi yhteyttä kiertoteitsekään. En kykene siihen. Tarpeeksi traumaattista tietää koko pska, tarpeeksi turvatonta hlvettiä jo nyt, tarpeeksi suurta pskaa pitää vihoviimeinen lanka "auki" yhtä reittiä pitkin vain ja ainoastaan siksi että lapsenlapsikuvio. Jos ei sitä kuviota olisi, ei olisi enää mitään menetettävää.

Vttu tätä stanan pskaaaa.

Miten puhuisin aikuisille lapsille siitä että tämä prseily on nyt loppu ja muutan yhteystiedot salaisiksi. Se edellyttäisi väistämättä heiltä sitoutumista siihen ettei niitä myöskään anneta. Se edellyttäisi heiltä yhteisen trauman hyväksymistä ja läpikäymistä myös tavalla tai toisella, kunnioittaen sitä että äidin raja tuli vastaan. Pelkään menettäväni lapseni jos isken loputkin liinat kiinni. Toisaalta ja toisaalta.

Olin luullut olevani irti. En ole. Pieni väylä on olemassa edelleen. Hyi hlvetti että tekee pahaa. Kaikki, aivan kaikki yhtä stanan valhetta ja pskanpuhumista ja esittämistä ja manipulointia ja nöyryyttämistä ja laskelmointia ja yhtä stanan hlvettiä. Tajuan että olen kuvitellut kykeneväni olemaan koko tilanteen "yläpuolella" kun pidän "pientä väylää" auki edelleen. En ole. Miten kukaan voi olla missään väleissä narsistin kanssa. Edes asiallisissa. Eihän se vain voi olla mahdollista? Eihän ihmisen psyyke voi kestää sitä. Vai voiko. Tietysti jos on pakko.

Hitto mikä umpikuja meneillään. Olisi isoja muutoksia elossa kyettävä tekemään ja olen jumittunut tähän yksityiskohtaan/aiheeseen joka tuntuu tekevän minut voimattomaksi, pelokkaaksi, epävarmaksi, kyvyttömäksi tekemään päätöksiä jne. Emotionaalinen turvattomuus on täysin totta kohdallani. No on sentään sanat ja tieto mistä se johtuu ja miten teoriassa siitä voisi selvitä mutta edellyttäisi sellaista apua ja tukea jota ei nyt vain ole tarjolla.

Oikeastaan se edellyttäisi uskallusta puhua -enemmän- ja sitä en uskalla. Minusta on tullut pelokas. Olen edennyt johonkin vaiheeseen jossa olen alkanut pelkäämään. Olen lamaantunut, jäätynyt, kyvytön asettamaan rajoja. Pelkään jotain jota ei tapahdu nyt vaan jokin tässä muutostilanteessa saa minut pelkäämään ja uskomaan etten voi selvitä - koska yks kaks en uskalla puhua vaikka aiemmin olen uskaltanut. Pelkään kostoa, pelkään että narsisti pääsee vielä kimppuuni kuten on pari kertaa yrittänyt irtautumisen jälkeen. Pelkään sen hulluutta. Pelkään että lapseni menettää järkensä kun ei tiedä mitä ajatella. Pelkään oman ja heidän henkensä puolesta.

Pelko. Huh huh. Mitenhän monta kertaa sitä on haaveillut ja unelmoinut sellaisesta "turvakodista" henkisen väkivallan uhreille. Jotain jonka avulla pääsisi liikkeelle, irti. On tää yhtä pään sisäistä ja todellista hlvettiä.

Sait rajallinen kyyneleet virtaamaan mun silmissä. Tiiän miltä tuo tuntuu. Mä oon vaikeimpina hetkinä koittanu päästä turvakotiin. Tuntuu just siltä, että pääsis edes vähäksi aikaa pakoon ja sais rauhoituttua. Turvakodista on kerrottu, että pitäs olla ihan todellinen tilanne päällä.

Mulla on kanssa elämä ihan kriisissä. Tuntuu, että oon jumissa kaikessa siinä, mitä joutuu muistamaan. Mun isäkin on kylmä alkoholisti ja hyvin narsistinen hänkin. Isä ei ole 12v jälkeen kuulunut mun elämääni. On kuitenkin hengissä.

Munkin on tosi vaikeeta luottaa ihmisiin ja yrittää puhua. Mulla kun on ollu tapana monesti löytää sairaita kaverisuhteita ympärilleni. Mä kanssa oon heikko rajojen kanssa, pelkään ihmisten raivostuvan tai ymmärtävän väärin tahallaan, jos yritän pitää puoliani. Mietin tälläviikolla viimeks ääneen, että jos olisin ihan normaalista perheestä ja saanut tasaisen lapsuuden, niin elämä olis niin erilainen.

Mulla ei oo lapsia, joten pystyn etääntymään jotenkin. Täydellisestä irrottautumisesta en tiedä, tuntuu jotenkin liian musertavalta. Kuitenkin mun sisarellani on lapsia ja oon kuulunut heidän elämään, joten en halua itseäni täysin leikata irti heistä. Mummo taas on niissä kuvioissa mukana vaihtelevasti.

Olet aika karmeessa tilanteessa ja joudut soutamaan rikkinäisillä airoilla. Toivotan sulle tsemppiä rajallinen, näitä asioita ei pitäisi kenenkään joutua kokemaan. Etenkään tollasta solmua, missä säkin oot olosuhteiden takia. Voimia.