KESKUSTELUFOORUMI

Hyvin nopeasti ja ihan alussa tuli tunne että entä jos olenkin itse narsisti. Joissain kuvauksissa kun oli juuri niitä ulkoisia kuvauksia jotka osuivat itseeni: minulla ei ollut ystäviä (enää), olin eristäytynyt, suhteet perheeseen tulehtuneet, koin olevani oikeassa ( hehheh mitenkäs muuten ) ja jotain muutakin. Epäilin oikeasti että minähän se silloin olen narsisti. Mutta toisaalta, jokin ei täsmännyt, tunnistin elämäntilanteeni olevan seurausta siitä olen ollut narsistin omistama, tunnistin että -minä- en manipuloi häntä, hän on se joka ei kunnioita minun rajojani eikä päin vastoin. Minä olen se joka koki ja kokee turvattomuutta siitä että hän ei välitä itsestään, elä omaa elämäänsä, pidä huolta itsestään, vaan takertuu ja omistaa muita ja manipuloi muita ja käyttää muita hyväkseen, aiheuttaa pahoinvointia ja ennen kaikkea -kokee itse olevansa terve kuin pukki- ja muistaa vielä sanoa että niin sanoi joku arvostetulla tittelillä varustettu lääkärikin

Minä en koe olevani terve, minä koen että minulla on paljon haavoja, arpia jne. Mutta en koe myöskään enää olevani niinkään uhri. KOen nyt että olin uhri silloin kun vielä elin kuplassa. Sen jälkeen kun hyväksyin että saan niin kauan "turpaani" kun menen väkivallan keskelle, lakkasin olemasta uhri.

Mutta. Tämä toipuminen, irrottautuminen on ollut vuoristorataa. Seilaan uhriutumisen ja vastuunottajan väliä. Koen ajoittain olevani täysin hukassa vastuuni kanssa, keinoton. Ja ajoittain selvillä vesillä. Mutta sellaistahan elämä kai on.

Olen yrittänyt tiedostaa että hedelmällistä olisi mallintaa mieleensä millaista on -terve narsismi- ja yrittää samaistua siihen. Itsestä huolta pitämistä, itsensä rakastamista, kunnioittamista niin että pitää huolta itsestään ja rajoistaan. Silloin väistämättä kunnioittaa muitakin ja muiden rajoja. Se ei ole helppo rasti mutta se -tuntuu- hyvältä tavoitteelta <3 Koen että ytimeltäni olen "terve" ja tiedän että lapsuudessani oli joitakin tärkeitä suojaavia tekijöitä. Mutta vain ytimeltä, pinnalta päin puolestaan olen tosi rikki, taipuvainen ahdistumaan ja masentumaan, vaikeutena luottaa itseensä ja muihin, vaikeutena tunnistaa ja ilmaista rajoja. Mutta niiden tai näiden haavojen -tunnistaminen- tuntuu hyvältä ja on helppo hyväksyä ne "jäljiksi", reaktioiksi, arviksi.

Tänä aikana on myös monta kertaa tullut tilanteita jolloin olen huomannut olevani ihan kuin narsistiäitini. Epäaito, pinnallinen, esittävä, käyttäytynyt niin kuin haluaisin että minusta pidettäisiin, sen sijaan että olisin vain ollut oma itseni. Ja siis huomannut eri tavoin kuin aiemmin. Ja olen varma etten huomaa aina vieläkään. Ei se mitään, ajan kanssa.

Kai se on johtunut siitä että minussa on niin paljon epävarmuutta, hämmennystä ja häpeää ja kokemusta siitä että enhän minä vain voi olla hyväksyttävä sellaisena kuin olen ja minun on peiteltävä kaikki hävettävä ja esitettävä että "kaikki on hyvin". Ihan turhaan. Mutta jos en anna mahdollisuutta kenellekään nähdä millainen oikeasti olen, en myöskään voi tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olen ja sama juttu toisinkin päin tietenkin. Mutta jostain niitä vanhoja malleja ja tapoja jne vaan tulee joissain tilanteissa, joskus tunnistan niitä, joskus en. Kyllä sen tuntee kun jokin tilanne toisen ihmisen/ihmisten kanssa on -totta-, se tuntuu hyvältä ja turvalliselta, levolliselta.

Ihan ihmeellistä siis on ollut kun välillä ollut tilanteita joissa tuntuu turvalliselta olla oma itsensä, pieni rajallinen oma itsensä. Ja sitten jossain toisessa tilanteessa tai monissa, on kuin kuori itsensä päällä, rooli joka on vähän kuin suoja. Ja sitten sitä yrittää hahmottaa minkä verran omaa yksityisyyttään on turvallista jakaa ja kenen tai keiden kanssa. Se tuntuu todella todella todella tärkeältä haasteelta. Tunnistaa omaa yksityisyyttään ja tunnustella keiden ja millaisten ihmisten kanssa haluaa mitäkin itsestään jakaa. Aivan uusi asia itselle tässä muodossa tai elämäntilanteessa. Kun aiemmin samaistuin enemmän tai vähemmän lähinnä rajattomuuteen ja räiskintään ja rajattomuutta ja räiskintää seuraavaan pahaan oloon. Enkä ymmärtänyt miksi ja olin vain keinoton.

Hyvin kuvattu rajallinen. On vuosien matka oppia käyttäytymään aidosti. Olen huomannut, että toisilta aidoilta ihmisiltä voi ottaa oppia.

Kävin aihetta ja keskustelua läpi hieman uudestaan. Mun on tosi vaikeaa puhua jotenkin omista kokemuksista yhä. Tässä lähiaikoina törmäsin dokkariin, missä oli pahantekijä, johon uhri otti yhteyttä vuosien jälkeen selvittääkseen asioita. Nauhoitetun puhelun aikana pahantekijä muuttui hetkessä uhriksi ja sääliä kerääväksi. Uhri oli selvästi empaattinen eikä nostanut ääntään.

Mulle jäi kuitenkin karmea olo kattoa tuota vuoropuhelua. Mun äiti kun tekee tuota ihan samaa mulle. Esiintyy uhrina ja siitä jää aika epätodellinen olo. Ei enää ymmärrä, mitä tässä tapahtui. Oliko kokemukseni edes totta, kun tuo toinen tuntuu olevan niin sääliä herättävä. Epäilen sitten itteäni kuten aina lapsenakin, minussa on vika ja syy. Minä olen se paha ja narsisti.

Tän ymmärrän järjen tasolla, mutta tunteiden puolelta olen lukossa. Isää oli helpompaa vihata, jos oli vihainen. Hän ei sekottanu mun päätä, koska ei osaa käsitellä syyllisyyttään. Kyllä vaan sattuu kun käy läpi omia pohjia..tulee niin rikkinäinen ja hajonnut olo sisimpään.

Mulle klassinen narsismi on helpompaa kuin piilonarsismi, vaikka perheeseen pitää ottaa etäisyyttä jokatapauksessa. Linkkaan videon, mikä järkyttää mua joka kerta, mutta mikä on ihan totta, kun yrittää miettiä, miten piilonarsistin kanssa voi olla väleissä. https://youtu.be/3an9crV9feM

Rajallinen musta nuo sun viimeisimmät kirjoitukset on ollu tosi hyviä. Kuulostaa tosi tutulta moni asia, mistä kirjoitit. Ei toki kaikki, mutta joiltain osin todella samoja fiiliksiä on ollut.

Yleensähän ihmiset, jotka eivät ole kovin henkilökohtaisesti törmänneet vakavaan narsismiin, ajattelevat pitkälti "riitaan tarvitaan kaksi" -tyyppisten ajatusmallien kautta, ja siksi hirveän helposti monet keskustelut ajautuvat siihen suuntaan, että "sinussa on yksi narsistinen piirre, tässä toisessa ihmisessä taas toinen, käsitelkää molemmat itsenne". Tämähän pätee niin kauan, jos toinen osapuoli ei ole vakavasti narsistinen. Toki se on totta, että meillä jokaisella on jotakin käsiteltävää itsessämme, mutta piste pitäisi laittaa tähän. Eikä jatkaa sitä keskustelua sinne asti, missä hämärtyy raja narsistin ja tämän uhrin välillä. Siinä vaiheessa kun on pitkään elänyt narsistin kanssa, on aika pahasti juuri näkyvän käyttäytymisensä osalta sekoittunut narsistiin (voi esim. olla todella yliherkkä kritiikille). Sitten kun narsisti esiintyy uhrina ja jopa ns. katuvana, niin täysi soppa on valmis. Jotenkin tuli tämä tuosta Shortlien kirjoituksesta mieleen, että tämä on jotenkin ihan mahdoton sekametelisoppa. Ehkä se paras tapa ulos tästä on jättää ne "leimat" vähäksi aikaa sivuun ja miettiä miksi joku tekee niin kuin tekee ja mitä hän sillä tavoittelee. Olen itse päätynyt arvostamaan moraalia ja omaatuntoa, ja katsomaan asioita niiden kautta. Lopulta sellaisista ihmisistä, joiden kanssa on päivittäin tekemisissä, huomaa jollain tapaa, noudattavatko he moraalia ja omaatuntoa vai eivät. Itsekin tulee tehtyä välillä joitakin ylilyöntejä, mutta kun palautan kaiken siihen, että toimin itselleni tärkeiden asioiden ja omantuntoni mukaan, niin voin olla ok itseni kanssa.

Ja tässä itseasiassa on sellainenkin, että pseudosäälinkerääjälle säälin antaminen (toisin sanoen samalla hänen häpeänsä itselleen ottaminen) ei olekaan niin hyveellistä, kuin mitä olen ainakin itse joskus tottunut ajattelemaan. Jokaisen tulisi kohdata oma taakkansa, näin spirituaalisesti ajateltuna, ja ottamalla sen häneltä pois mahdollistan, ettei hän välttämättä sitä itse joudu kohtaamaan. Toinen seikka on se, että en sillä helpota narsistin oloa ollenkaan, sillä hänellä on ikuinen tyhjiö, joka ei narsistisuudella täyty. Kolmanneksi en sillä myöskään suojele ketään muuta henkilöä, sillä narsisti iskee kyllä kyntensä kehen ikinä haluaakaan. Pitkään luulin, että sääliä keräävä narsisti haluaisi myötätuntoa ja läheisyyttä, mutta nyt olen tajunnut, ettei hän sitä halua, vaan valtaa tällaisen pelin kautta.

Silloin, kun tajusin, että narsistista täytyy päästä irti, en tiennyt mitään piilonarsismista. Erovaiheessa oli tärkeintä päästä karkuun. Oli toimittava.

Vasta eron jälkeen menneitä miettiessä törmäsin piilonarsisti- käsitteeseen. Vasta silloin aloin tutkia itseäni perusteellisesti.

Todella hyvin kirjoitettu asiasta NeitiK. En voi kun olla samoilla linjoilla + silmät tais aueta hieman. Oon kai itte aina jollain tasolla tienny, että kyse on jonkinlaisesta valtapelistä, mutta on tuntunu siltä, etten ole vaan osannut osoittaa, että mitä tässä oikein tapahtuu.

Mulla kanssa moraali ja oikeudenmukaisuus on tärkeitä asioita. Mulla menee välillä hieman ylilyönneiks tän osalta, mutta en voi elää toisella tapaa enää. Rajat on yritettävä pitää selkeinä.

Krassi: Eron jälkeen minäkin aloin pikkuhiljaa havahtua. Narsismi käsitteenä alkoi löytyä vasta kunnolla vuosia sen jälkeen. Oikeastaan vasta muutama kuukausi sitten tää asia alko syvemmin upota. Sillon uskalsin todeta, että mulla oli liian sairas perhe, johon pitää oppia katkaisemaan tunnesiteitä. Tällätiellä yhä ollaan.

Viisaita sanoja NeitiK.

Sisäistettyä kuvausta Neiti K, painavaa tekstiä, huh. Tuntuu niin hyvältä saada lukea tekstejä joista tulee hyvä olo, epätoivon hetkillä tulee taas toiveikas olo. Kun tosi tosi heikkoina hetkinä tuntuu siltä että ei, en jaksa, en voi selvitä tästä ikinä. Ja sitten lukee jonkun tekstin tai tapahtuu joku kohtaaminen ja löytää jonkun lauseen joka kolahtaa ja sitten huomaa että hetkinen, olen selvinnyt tähän asti, en olisi ikinä uskonut kaksi vuotta sitten missä olenkin nyt. Ja sitten tuleekin kevyt olo ja tunne siitä että on ihan oikeassa paikassa ja oikeaan suuntaan menossa ja ihan tarpeeksi juuri nyt.

Edelleen tästä aiheesta "narsistiset piirteet itsessä", loppujen lopuksi tuntuu että silkka epäily on vain hyvä asia. En mitenkään päin samastu narsismin "ytimeen" , en pysty samaistumaan siihen että en olisi tietoinen siitä miten kohtelen muita ihmisiä. Kykenen ottamaan palautetta vastaan ja enemmäkin olen taipuvainen syyttämään itseäni liikaa josta yritän päästä irti: itsensä jatkuva syyttely/itseruoskinta ei tunnu hyvältä, se tuntuu jotenkin opitulta tavalta jonka koen eräänlaisena uhriutumisena myös. Luulen että liiallisessa itsekriittisyydessä on taustalla opittu armottomuus itseä kohtaan, ikään kuin tuossa olkapäällä nalkuttaisi jatkuvasti äiti joka ei koskaan ole tyytyväinen ja josta voi päästää irti. Opetella tunnistamaan ja muuttamaan ajatukset itsestä hyviksi eikä jatkuvasti mitätöiviksi, alistaviksi, nöyryyttäviksi, hävettäviksi.

Aloin joskus tallentaa linkkejä joissa itselleni sopivin tavoin hahmotan mikä tuntuu terveeltä narsismilta. Minua ärsyttää se että narsismia kuvataan sanoilla "itsekäs" "itserakas" koska niillä sanoilla narsismin voi sekoittaa terveeseen itsestä välittämiseen, itsestä huolta pitämiseen, itsensä rakastamiseen niin ettei kohtele itseään kaltoin eikä salli muidenkaan niin tehdä. "Itserakkaus" kun ei ole muiden manipulointia ja väkivaltaista hyväksikäyttöä ja mitätöintiä. Päin vastoin, liitän itserakkauteen jotenkin sen että se on jotain sellaista jota narsistilla nimenomaan ei ole ja josta se on niin kateellinen että mielummin tuhoaisi ihmisen joka kykenee rakastamaan itseään kuin opettelisi itse rakastamaan ja välittämään itsestään.

Oli pakko nostaa tämä ketju ylös. Olen viime aikoina miettinyt juuri näitä omia narsistisia piirteitä.

Olen viime aikoina lukenut paljon rajatilasta tai epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Vaikka olin aikoinani lukenut monta kirjaa narsismista, en osannut yhdistää asiaa äitiini ennen kuin psykologi väänsi asian minulle rautalangasta. Mutta rajatilasta tunnistan äitini kyllä hyvin. Samalla tunnistan itsestäni ihan niitä samoja rajatilaisuuteen liittyviä piirteitä. Meissä on kyllä samaa, alkaen ihan siitä että olemme traumatisoituneet jo lapsina. Trauma, suuret tunteet, vaikeudet läheisissä suhteissa, uhatuksi tulemisen tunne...mitä sitä nyt epävakauteen liittyykään.

Mutta. Meissä on myös paljon eroa. Siinä missä itse yritän tavallaan kohdata ja käsitellä ongelmani, pysähtyä, kestää tuskan, joka traumaani liittyy, äiti väistää. Keinoja hänellä on monta: työnarkomania, erilaiset valtavat projektit, jatkuva touhuaminen, liikkeessä oleminen, alkoholi, lääkkeet. Hän pitää monologia itsestään ja elämästään ja omista kiinnostuksen kohteistaan. Hän ei koskaan pydähdy aidosti kohtaamaan ja kuuntelemaan toisia ihmisiä, ei mieti miten on ihan oikeasti itse toiminut, miltä hänen toimintansa on vaikkapa hänen omista lapsistaan tuntunut. Itse mietin tällaisia asioita liiankin kanssa. Pyrin myös suojelemaan omia lapsiani vaikeilta asioilta ja omilta ahdistuksiltani, kun taas äitini viskoi omat ongelmansa päälleni ikään kuin hän olisi se lapsi ja minä äiti, jonka pitää ymmärtää, tukea ja kannustaa.

Itse yritän tavallaan tulla aidommaksi, löytää sen, miltä ihan oikeasti tuntuu ja tuoda sen ihmissuhteisiini, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että olen ihan tavallinen, samanlainen pieni ihminen kuin kaikki muutkin. Äiti kehittää koko ajan jotain "suurta tarinaa", keskittyy siihen miltä asiat näyttävät. En usko, että hänellä on yhtä ainutta ihmistä, jonka kanssa hän jakaa sisintään. No, ei hän kyllä ole siihen sisimpäänsä itsekään missään kontaktissa, joten sikäli hän ei varmaan tästä henkisestä yksinäisyydestään kärsi.

Yksikään äidin parisuhde ei ollut rauhallinen ja onnellinen. Kaikki on ollut hirveää rakastumisen draamaa ja kiihkovaiheen jälkeen muuten vaan draamaa. Itse olen terapian jälkeen onnistunut elämään monta vuotta tasapainoisessa ja onnellisessa suhteessa. Joitakin draamoja on ollut, mutta niiden kautta olen ymmärtänyt paremmin traumojani ja päässyt työstämään niitä.

Olen miettinyt, että meillä on molemmilla sama ongelma, mutta olemme kehittyneet eri suuntiin: minä normalisoitunut ja tervehtynyt, äiti valunut pahasti narsismiin päin.

Toisaalta en kyllä ole varma. Jotkut äidin piirteet ovat niin narsistisia, että en osaa ajatella meidän olevan jotenkin "pohjimmiltamme samanlaisia". Ehkä yritän nähdä äidin "vain" rajatilaisena, kun kyse on ihan aidosta narsismista. Oma "rajatiaisuuteni" taas on liittynyt selkeästi vaikeaa posttraumaattiseen stressiin.

Lopuksi vielä tämä:

rajallinen kirjoitti: ↑26 Joulu 2017, 12:20 Minua ärsyttää se että narsismia kuvataan sanoilla "itsekäs" "itserakas" koska niillä sanoilla narsismin voi sekoittaa terveeseen itsestä välittämiseen, itsestä huolta pitämiseen, itsensä rakastamiseen niin ettei kohtele itseään kaltoin eikä salli muidenkaan niin tehdä. "Itserakkaus" kun ei ole muiden manipulointia ja väkivaltaista hyväksikäyttöä ja mitätöintiä. Päin vastoin, liitän itserakkauteen jotenkin sen että se on jotain sellaista jota narsistilla nimenomaan ei ole ja josta se on niin kateellinen että mielummin tuhoaisi ihmisen joka kykenee rakastamaan itseään kuin opettelisi itse rakastamaan ja välittämään itsestään.

Niin totta! Tuntuu myös hassulta, kun jotakuta syytetään narsistiksi, siksi että tämä on vähän omahyväinen ja kehuu itseään. Narsismi kun on jotakin paljon, paljon syvempää, mustempaa ja tuhoavampaa.