Kateus

[Harmaus]

Harmaus, mulle tuli tosta sun viestistä mieleen sellainen, että mulle tuollaisten fiilisten taustalla on välillä epäluottamus omiin kykyihin arvioida asioita ja tarve saada joku muu sanomaan, miten ne asiat "oikeasti ovat". Sitten voi tulla pohdittua sitä, että sanoiko se sen nyt aidosti vai ei vai mitä sillä on mielessä. Se on sellainen, että ei riitä, jos itsestä tuntuu, että ehkä mä nyt selvisin tässä ihan hyvin, ei osaa luottaa siihen, vaan tarvitsee jonkun muun sanomaan menikö se nyt oikeasti hyvin vai ei. Mitä enemmän olen alkanut luottamaan omaan arviointikykyyni, niin sitä enemmän olen huomannut, ettei sillä niin ole väliä sanooko joku jonkun asian aidosti vai ei, kun se on kuitenkin aina hänen oma mielipiteensä. En minä tuolta keneltäkään edes voi saada mitään objektiivista mittaria, vaan aina ne on eri ihmisten mielipiteitä ja ne voi olla keskenään ihan erilaisia.

Tota koin kyllä nuoruudessa alituisesti. Mullehan oltiin aina opetettu, ei suoraan mutta manipuloiden, että realiteetti on se mikä on itseni ulkopuolella, jos valtaväestö on jotain mieltä ja oma mielipiteeni poikkeaa siitä, jomman kumman on pakko olla väärässä. Tunteeni sanoo että massan mielipiteessä joku haiskahtaa mutta en voi perustella omaani fyysisillä faktoilla vaan sillä miltä musta tuntuu, joten mun on pakko olla väärässä. Enhän mäkään aina luottas toisen "musta vaan tuntuu tältä" mielipiteeseen heti koska kuka tahansa voi sanoa näin ties millä motiivilla.
Toisinaan koetin väkisin todistaa ettei mun mielipide ole pelkkää vainoharhaisuutta ja yleensä siinä todistaessa tuli myös uhriuduttua. Osoitin etten ollut täysin väärässä mutta hyvinvointini kustannuksella. Tosin vaan sen kautta opin luottamaan itteeni enkä toimimaan sen mukaan mitä äitini oli opettanut.. ja tavallaan myös kasvattanut pelkäämään koska vaikka mulla olis todistettava mielipide, hänellä on aina suurempi valta ja voima vaikuttaa muiden mielipiteisiin kuin mulla saada ihmiset tukemaan itseäni tarvittaessa, esimerkiksi juuri narskun pelleilyn kohteeksi joutuessa. On silti hankala opetella siihen että mulla on sama valta ja voima vaikuttaa kuin kaikilla muillakin, oli kyse omasta elämästä tai siitä miten muut muhun suhtautuu. Eihän kukaan ihminen ole saari.

Vielä vaikeampaa tosin mulla on ollut luottaa omaan päätöksentekokykyyni. Haluun tehdä järkeviä ja eteenpäinvieviä päätöksiä elämässäni. Tulevaisuutta rakentaessa, työhön kouluttautuessa sekä ihmissuhteissa. Pelkään silti liian usein että annan mun tunteiden sokaista mut, jolloin tulee tehtyä huonoja päätöksiä... narskujen rakkauspommitukseen taipuminenhan on yksi jolloin tätä tapahtuu vaikka ite en oo vielä tähän kunnolla haksahtanut. Kaverisuhteissa tosin mun tunteilla pelattu samaan malliin. Ja sit narsku vie sen kaiken. Jouduin sen katauden uhriksi enkä nähny sitä ajoissa. Aina ei oo perääntyminen tilanteesta selvittänyt päätä.
Kun alitajunta sotkee tietoisuuden suunnitelmat, eikä edellämainitusta tiedä kummitteleeko siellä menneisyys vai puhuuko intuitio. Ja sit koettaa hakea sitä tasapainottavaa objektiivisuutta toiselta ihmiseltä jotta ei kaikki siihen asti tehty työ ja suunnittelu mene mahdollisen tekemäni virhearvioinnin takia mönkään. Mutta toisaalta tääkin altistaa narskun viettelytaktiikoille. Toivottavasti sisäinen tasapaino tosiaan löytys.

[Marianne]

Omaan kyvykkyyteensä on vaikea luottaa kun on aina taottu päähän, ettei minusta ole mihinkään. Narsun arviointikyky on aina parempi kuin oma ja varsinkin minulle on käynyt niin, että jos olen jonkun mielipiteeni lausunut ääneen, niin äitini on pitänyt päteä lynttäämällä se. Tämä kun on riittävän monta kertaa tapahtunut menee homma ämpylöinniksi ja arpomiseksi. Äitini on minulle kateellinen. Koulumenestykseni ei ollut mitään, mutta ne asiat joissa olen menestynyt ehkä paremmin kuin hän, saa hänet raivoihinsa. Hän on myös parhaansa yrittänyt tehdä, etten pääsisi elämässä liian helpolla ja siinä hän on myös hyvin onnistunut. Syyllistämällä hän yrittää varmistaa, että minun pitää tehdä jotain vielä enenmmän ja paremmin. Mikään ei ole koskaan riittävästi. Olen alkanut muuttua myös itseäni kohtaan ankaraksi. Sisäinen ääni on minulle ongelma. Se jatkaa äitini työtä lynttäämällä ja arvostelemalla.

[rajallinen]

Omasta elämästäni muistan, että mulle on paljon tungettu sitä, mistä minun kuuluisi pitää, ja syyllistetty, jos en pidä/halua sitä ("niin moni muu olisi riemuissaan tuosta mahdollisuudesta" tms.). Siitä on seurannut syyllisyyttä siitä, jos en halua jotakin, mitä muut haluavat, ja varmasti myös jotain kummaa kateutta sellaisia asioita kohtaan, joita en edes itse haluaisi.

Amen.

Kaikki mitä te kirjoitatte kuulostaa kuin omasta elämästä mutta tuo pomppasi juuri nyt erityisesti esille. Kyllä, poden syyllisyyttä siitä että en halua samoja asioita kuin narsisti tai ne ihmiset joita narsisti ihailee. Siitä seuraa häpeää että minun haluamiseni on jotenkin vääränlaista. En tietenkään ajattele että ne on vääränlaisia mutta nämä on näitä alitajuisia uskomuksia joiden takia tunnetasolla on kuin joku traumasidos siihen kokemukseen että olisin jotenkin perustavalla tavalla väärä, vääränlainen, riittämätön, hävettävä, mitätön jne. Toistuvasti myös pelkään ajautuvani tilanteisiin joissa koen että haluamiseni ylipäänsä ovat jotenkin vääränlaisia. Oli kyseessä sitten musiikkimaku, arvot, asiat ja ilmiöt joista pidän ja joita seuraan, ihmiset joista pidän tai haluan jne. Sitten en kerro niitä tai kerron vain ne jotka aistin olevan hyväksyttyvä asioita. (rajusti yleistän nyt, en minä aina näin toimi) Epäsuorasti haen torjutuksi tulemisen kokemuksia/vahvistusta sille, en osaa vielä selittää miten mutta olen alkanut nähdä tätä kuviota tai kaavaa itsessäni.

Aiheeseen laveasti liittyen eilen huomasin hakevani enemmän kuin hyväksyntää ihmiseltä jolta enemmän kuin hyväksynnän saaminen ei nyt suoranaisesti olisi järjellä selitettävissä että miksi se olisi minulle niin merkityksellistä. Jotenkin tunnistin että se tuttava herättää samankaltaista torjutuksi tulemisen tunnetta kuin mihin olen kasvanut ja se veti puoleensa siksi. Ristiriitainen viestintä, tuttavan puolelta siis, oli niin tuttua että imin sitä täysin järjettömästi itseeni sitä tuttua tunnetta joka siitä seuraa ja joka ei ole todellakaan miellyttävä tunne. Jäin roikkumaan kuin nälkäinen lapsi siihen tunteeseen, odottamaan että jollain ennalta arvaattomalla hetkellä edes joku tarve täytyy edes jotenkin. Se tunne myös että huomasin jakelevani kohteliaisuuksia, rohkaisuja, positiivista palautetta, ihmiselle joka jää odottamaan sitä koko ajan lisää muttei ole oikeasti kiinnostunut -minusta-. Vaan siitä palautteesta.
Miksi sitten jakelen tuttava tasoiselle ihmiselle kohteliaisuuksia, odottaen häneltä pakonomaisesti jotain enemmän kuin mitä hänellä on annettavaa? Täysin päätön kaava mutta nyt vain näen ja ymmärrän miksi toimin niin kuin toimin. Se oli vaan niin tuttua... alitajuisesti tiesin koko ajan "ettei tästä mitään tule" ja juuri siksi yritin vielä enemmän. Jumituin kiinni ajatukseen että haluaisin että tuo ihminen haluaisi minua (niin kuin minä juuri sillä hetkellä halusin) enkä näin jälkeenpäin järjellä ajatellen keksi mitenkään miksi. Eihän hän ollut minusta kiinnostunut vaan jutuistani ja palautteestani hänelle.

Tajusin että tällainenhan minä olen muutenkin. Annan pakonomaisesti mutten saa tai en osaa vastaanottaa tai en kykene vastaanottamaan tai annan vääränlaisille ihmisille. Ei tämä oikeasti aina pidä paikkaansa mutta tämä kaava on kulkenut mukana ja se liittyy läheisiin ihmissuhteisiin. Kyvyttömyys asettaa rajoja ja sitoutua pitämään kiinni niistä. Se tunne ettei rajoillasi ole mitään merkitystä kuitenkaan vaan päin vastoin saat entistä enemmän "turpiin" jos asetat rajoja. Narsisti kävelee yli ja läpi joka suunnalta.

Yksi asia on taas pyörinyt mielessä jota olen paljon miettinyt viimeisten parin vuoden aikana. Liittyy itse asiassa kateuteen myös, en muista nyt olenko kirjoittanut tästä.

Olen tunnistanut itsessäni onnistumisen pelon. Jäätävän onnistumisen pelon. Siihen on syy se että pelkään että jos/kun onnistun tai saan jotain merkityksellistä, se asia tai tunne viedään minulta väkivalloin. Olen huomannut myös että en uskalla kertoa kenelle tahansa asioista tai ihmisistä jotka ovat minulle merkityksellisiä koska todellakin pelkään että ne asiat viedään minulta. Se on traumaattinen kokemus eikä tajuaminenkaan niin miellyttävää ole: siitä seuraa lisääntynyttä turvattomuuden tunnetta väistämättä kun tajuat että et luota ihmisiin. Ja kun ei sitä ydinperhettä ole johon voisi luottaa ja jossa olisi hyväksytty sellaisena kuin on niin melko haastavaa löytää kaltaisiaan ihmisiä jos ei a) uskalla kertoa mitä oikeasti haluaa ja mistä pitää b) potee ylipäänsä syyllisyyttä siitä että haluaa ns "vääriä asioita".

Huh huh...

[Wreck]

Olen tunnistanut itsessäni onnistumisen pelon. Jäätävän onnistumisen pelon. Siihen on syy se että pelkään että jos/kun onnistun tai saan jotain merkityksellistä, se asia tai tunne viedään minulta väkivalloin.

Kuulostaa tutulta tuo pelko. Pitää piiloutua ja kärsiä kurjuudessa, jotta kelpaisi ja ”olisi tarpeeksi hyvä”. Mikä paradoksi!

Minunkin narsistiäitini viha ulottuu joka paikkaan. Hän ei päästä irti minusta ja perheestäni, sillä ei ole vielä löytänyt uutta uhria. En tiedä, viitsiikö sellaista etsiäkään. Onhan paljon hempompi jatkaa oman lapsensa kiusaamista. Eikö tätä hullua naista yhtään hävetä? Eikö isää hävetä? Ei. He nauttivat.

Heräsin liian myöhään siihen, ettei olisikaan saanut menestyä ja olla onnellinen. Perusarkikin olisi pitänyt pitää vakan alla. Olen luonteeltani selviytyjä, ja päinvastoin pyrin vaikeuksienkin edessä aina positiivisuuteen. Olen myös liian kiltti ja naiivi, enkä tajua pelätä. Olen sellainen Muumien Surku, jos tiedätte hahmon... Luotin narsistiäitiini pitkään ja olin sokea hänen välinpitämättömyydelleen silloin, kun hän murjoi muita, ja silloin, kun hän murjoi minua. Suoraan sanoen pidin häntä hieman yksinkertaisena. Minun piti keksiä jokin syy hänen käytökselleen, jotta saatoin sietää häntä. Nyt tiedän, ettei olisi kannattanut roikkua mukana.

[Shortlie]

Luotin narsistiäitiini pitkään ja olin sokea hänen välinpitämättömyydelleen silloin, kun hän murjoi muita, ja silloin, kun hän murjoi minua. Suoraan sanoen pidin häntä hieman yksinkertaisena. Minun piti keksiä jokin syy hänen käytökselleen, jotta saatoin sietää häntä. Nyt tiedän, ettei olisi kannattanut roikkua mukana.

Tää nosti mieleen oman äitini. Mä koen välillä voimakasta syyllisyyttä, koska olen ratkaissut tilanteen olemalla etäällä hänestä. Välillä kuitenkin mieleni muistaa ja haluaa uskoa äidin olevan vain hieman yksinkertainen ja lapsellinen. Kuitenkin tervehtyneempi puoli minussa yrittää korjata tuota epätasapainoa aika nopeasti, ettei tule tehtyä mitään tyhmää, kuten astuttua enää siihen ansaan uudestaan.

En ole tästä asiasta kirjoittanut aiemmin, mutta mulla on epäilyksiä, että äitini saattaa käydä puhumassa mun naapureille omiaan. Looginen puoli minusta ei halua uskoa tällaiseen, mutta hänet tunteva puoli ihmettelee välillä ja en olisi yllättynyt, jos näin olisi. En yritä kerätä todisteita asiasta, vaan yritän olla välittämättä ja uskoa, että totuus aikanaan tulee ilmi. Narsistilla kun ei ole enää suoraa yhteyttä minuun, jolla saisi tietoja mun asioistani.

Lisään vielä, että se mikä oli mulle pitkään vaikeaa oli syyllisyys kaikesta. Syyllisyys asioista, mitä esimerkiksi sisareni väittää tekevän, koska en itse niitä tee. Ikäänkuin minun olisi oletettu tekevän jotain, mutta koska en tehnyt, niin sisareni piti uhrautua minun puolestani. Hän uhrautuu yhä luultavasti(eikä tee asioita, koska itse niin on päättänyt).

Koin 2v huonoa omaatuntoa, että lopetin harrastuksen, missä mua kiusattiin ja yritettiin hallita. Ihmiset olivat tottuneet aikanaan, että tuo oli mahdollista...Vaihdoin kuitenkin roolia ryhmässä ja se sopi todella harvalle ihmiselle siellä. Olisi ollut helpompaa muille, jos olisin vaan tehnyt mitä muut halusivat. En vaan enää voinut elää niin, koska mulle oli kasvanut oma tahto...Näinollen mut maalattiin narsistiksi, koska en toiminut kuten oletettiin. Narsisti vihjailua satoi monesta suunnasta. Poistuin sitten kokonaan ryhmästä lopulta, koska en saanut olla oma itseni, enkä osannut samaistua olemaan narsisti.

Nyt kun olen aktiivisesti opetellut olemaan syyllistymättä mistään, niin on vaikeaa löytää balanssia..mut se mikä hyvä tästä on seurannut, niin kerrankin teen elämässä nykyään asioita, mitä oikeasti haluan tehdä. Niitä ei ole paljon, koska olen aika rikki, mutta edes jotain on välillä.

[rajallinen]

Olen myös liian kiltti ja naiivi, enkä tajua pelätä. Olen sellainen Muumien Surku, jos tiedätte hahmon... Luotin narsistiäitiini pitkään ja olin sokea hänen välinpitämättömyydelleen silloin, kun hän murjoi muita, ja silloin, kun hän murjoi minua. Suoraan sanoen pidin häntä hieman yksinkertaisena. Minun piti keksiä jokin syy hänen käytökselleen, jotta saatoin sietää häntä. Nyt tiedän, ettei olisi kannattanut roikkua mukana.

Ihan sama juttu. Minäkin päädyin pitämään häntä "vain tyhmänä" koska se oli helpompi käsitellä eli hyväksyä.. Vieläkin tulee sellaisia kauhun tunteita ja muistoja siitä kun alkoi pikku hiljaa tajuamaan koko hlvetin, vähän kerrallaan, sen verran kuin mieli kesti tajuta.

Juuri nyt on taas takapakkia menossa, jouduin yhden tapahtuman takia kohtamaan suvun mörköjä ja haeskelemaan nyt rajoja, vaikeata on. Luulin jo olevani kovinkin tukevalla pohjalla toipumisen tiellä mutta mutta, rankka tapahtuma jossa joudun väkisin olla tekemisissä mutkien kautta myös narsistin kanssa, pistää lujille ja syö energiaa ihan mielettömästi. Alitajuisesti ja tietoisesti. Pistää myös miettimään mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä, oman terveyden uhalla. Vaikeata

[Wreck]

Juuri nyt on taas takapakkia menossa, jouduin yhden tapahtuman takia kohtamaan suvun mörköjä ja haeskelemaan nyt rajoja, vaikeata on. Luulin jo olevani kovinkin tukevalla pohjalla toipumisen tiellä mutta mutta, rankka tapahtuma jossa joudun väkisin olla tekemisissä mutkien kautta myös narsistin kanssa, pistää lujille ja syö energiaa ihan mielettömästi. Alitajuisesti ja tietoisesti. Pistää myös miettimään mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä, oman terveyden uhalla. Vaikeata

Voimia nuoralla taiteiluun. Kai se on sitä, että opitaan rakentamaan ja pitämään ne omat, elintärkeät rajat. Pitää myös oppia kivettämään itsensä. Se on kovaa työtä, ainakin minulla, kun pitää lähteä ihan alkeista liikkeelle

En tiedä, mikä itselläni olisi vastaavanlainen tilanne, jossa olisi pakko olla tekemisissä pahuuden kanssa. Toivon, ettei sellaista tule. Ajattelisin, että meidän elämässämme on monta nuoraa ja vain yhdellä niistä tanssii toisessa päässä narsisti. Sille narsistin valtaamalle nuoralle ei kannata mennä, vaan astua haparoivin askelin toiselle. Ja ihan siis tuon takia, että kaikki yhteiset tanssit narsistin kanssa ovat olleet ja tulevat aina olemaan aikamoisia illuusioita, hapottavia hallusinaatioita, etäisyydenkin päästä, sillä niin monia ihmisiä on manipuloitu.

[Wreck]

En ole tästä asiasta kirjoittanut aiemmin, mutta mulla on epäilyksiä, että äitini saattaa käydä puhumassa mun naapureille omiaan. Looginen puoli minusta ei halua uskoa tällaiseen, mutta hänet tunteva puoli ihmettelee välillä ja en olisi yllättynyt, jos näin olisi. En yritä kerätä todisteita asiasta, vaan yritän olla välittämättä ja uskoa, että totuus aikanaan tulee ilmi. Narsistilla kun ei ole enää suoraa yhteyttä minuun, jolla saisi tietoja mun asioistani.

Sama juttu täällä. Enkä minäkään kerää todisteita, se olisi vaan yksi reaktio lisää narsistin pussiin. Taivas muuttuu maaksi ja maa taivaaksi narsistin kanssa. Vain karma ja kuolema korjaa hänet lopussa. Sitä odotellessa.

[orjapoika]

Äitini on minulle kateellinen. Koulumenestykseni ei ollut mitään, mutta ne asiat joissa olen menestynyt ehkä paremmin kuin hän, saa hänet raivoihinsa.

"kyllä sitä nyt ollaan polleaa, kun on vähän kouluja käyty" Monesti kuultu lause äitini suusta. Äidilleni se, että minulla on ammatti on kova paikka. Äitini koulut jäivät kansakouluun, joten minä tutkintoni kanssa olen lyönyt äitini ja se kismittää. Usein olen kuullut siitä, kuinka olen ylpeä, koska olen käynyt kouluja.

Hetken jo olen ajatellut pientä yhteydenpitoa äitiini, mutta onneksi luin tämän vitjan ja mieleeni palautui, kuinka saatanallinen ihminen äitini on. Mieleeni palautui, kuinka opiskeluaikana jokin paperi viivästytti opintolainen maksua ja soitin äidilleni ja pyysin hieman ruokarahaa. No ei tietenkään tippunut, kuten ei koskaan ennenkään ole rahaa apuun saanut. Opiskelujen jälkeen kiertelin kaupungilla ja keräsin pulloja sen verran, että sain panteilla ostettua kaurapuuroa, hernekeitto ja maitoa. Onneksi sitä jatkui vain kolme viikkoa, kunnes pankkiin paperi syyslukukauden aloituksesta meni ja sain nostettua opintolainaa.
Joskus kun näen pullon maassa, niin mieleeni tulee, että tuo panttisysteemi pelasti minut aivan pahimmilta nöyryytyksiltä. Sain sentäs itse hankittua ruokarahani, ilman kerjäämistä.

Joskus aivan tosissani mietin, että onko äitini riivattu On hirveän vaikeaa ymmärtää sitä, kuinka oma äiti antaa lapsensa kärsiä nälkää, se on jotenkin erityisen saatanallista.

[Shortlie]

Sama juttu täällä. Enkä minäkään kerää todisteita, se olisi vaan yksi reaktio lisää narsistin pussiin. Taivas muuttuu maaksi ja maa taivaaksi narsistin kanssa. Vain karma ja kuolema korjaa hänet lopussa. Sitä odotellessa.

Jep, sitä päivää täälläkin odotellaan, niin karua kun se onkin.