KESKUSTELUFOORUMI

Harmaus kirjoitti: ↑22 Helmi 2018, 10:42

krassi kirjoitti: ↑20 Helmi 2018, 18:34 Itsetuntoni alkoi parantua, kun rupesin tekemään asioita, joista oikeasti pidän. Välittämättä muiden mielipiteistä.

Jatka sillä linjalla. Toi meinaan on auttanut itellekin vaikka välillä on myös satuttanut kun ihmiset heittää hypokriittisiä väittämiä omista kiinnostuksista... jotka ei käytännössä ole keltään pois? Uteliaisuudesta kysyisin mitä tykkäät tehdä oikeasti?

krizz kirjoitti:Tai ehkä en tee asioita mistä oikeasti pidän. Ehkä näistä asioista on pakotettu mulle penikkana.

En muista ootko kertonut tästä jo jossain mut jos et niin voinko kysyä mitä sulle tuputettiin lapsuudessa? Haluisin kuulla muittenki kokemuksia tästä.

Noi harrastukset, kitaran soitto, se on ihan täysin pakotettu. Ohjelmointi/tietokoneet, täysin pakotettu. Matikka, täysin pakotettu. Opiskelujutut, täysin pakotettu, kiristetty&haukuttu&jne jos ei ole tarpeeksi hyviä arvosanoja saanut D:

Shortlie kirjoitti: ↑22 Helmi 2018, 16:46 Minusta pohdintasi on tullut eteenpäin Krizz. Kysymys jäi pyörimään omaankin mieleen. Mulla on lähinnä kokemuksia ihmisten säälistä ja itsekeskeisyydestä(kiusaaminen).

On ollu tosi vaikea luoda omaa arvoa tässä maailmassa, kun tuntuu, että kiusaaminen seuraa useimmiten kaikkialle. Ainoastaan viimeisessä työpaikassani koin olevani todella osa yhteisöä ja tasavertainen.

Kotona kiusaaminen oli osa hallintaa ja sen vuoksi itsetuntoa oli vaikee rakentaa. Mulle terve itsetunto on jotain, mitä isäni kai koitti lapsena opettaa. Olemaan tyytyväinen pieniin asioihin.

Mulla ei kuitenkaan ole terve itsetunto, omani on kaukana siitä. Pelkään lähinnä ihmisiä ja sitä, minkälaisia ilkeitä kommentteja voi kuulla, jos en pidä musiikkia pauhaamassa korvissani.

Miten sinua kiusattiin kotona? Jos saa kysyä

NeitiK kirjoitti: ↑15 Helmi 2018, 12:36 Jos kaipaat ehdotuksia, sanoisin, että kannattaa lähteä ensin liikkeelle tarkastelemalla sitä, mistä pidät. Esineitä, asioita, maisemia, tekemisiä jne. Pohdi myös omia arvojasi, mikä on sinulle tärkeää. Nämä asiat lopulta muodostavat sen, keitä me olemme. Olen itse määritellyt itsetunnon niin, että "voin olla tyytyväinen itseeni, kun toimin omien arvojeni pohjalta". Toisena elementtinä siihen liittyy omien rajojen asettaminen, ja nämä kumpuavat sieltä arvoista, mitä koet itsellesi tärkeäksi, mistä et halua joustaa, mistä voit joustaa, mitä oikeuksia ja ihmisarvoja sinulla on.

Narsistisen suhteen jälkeen syyllisyydentunto (jota voi joskus luulla omatunnoksi) on varsin vääristynyt ja siksi sen pohjalta ei voi rakentaa itsetuntoa. Kun olet tottunut kokemaan syyllisyyttä kaikesta, mistä sitä ei edes tarvitsisi kokea, et toimi omien arvojesi pohjalta, vaan tarpeesta miellyttää muita ja ylläpitää ihmissuhteita huolimatta siitä, miten sinua niissä kohdellaan.

Ironista tässä on se, että itsetunto on se, joka sinulle vastaisi nämä vastaukset, mitä tarvitset. Kukaan muu ei voi niitä vastauksia antaa, mutta toivottavasti nämä ajatukseni edes jollain tapaa ohjaavat sinua johonkin suuntaan. Thrive After Abuse kanavan Dana puhuu usein, että vaikka ensimmäinen vastauksemme olisi "en tiedä", kysy itseltäsi uudelleen sanoilla: "jos tietäisin, mitä silloin vastaisin?". Sisimpämme on todella viisas ja tietää enemmän kuin uskommekaan, ja vapaampi assosiaatio voi antaa sille luvan tuoda viisauksiaan esille. Ei ole mitään "oikeaa" tai "väärää" vastausta olemassakaan.

Aaaa en oo koskaan edes tiennyt että on olemassa syyllisyydentunto myös... Oon näköjään sekoittanut omatunnon ja syyllisyydentunnon myös, jooooh

Nii eipä tässä itteä varten eletä vaan toista. :S

Harmaus kirjoitti: ↑14 Helmi 2018, 10:09 Omantunnon ja itsetunnon välinen ristiriita on mielenkiintonen kun se sisimmässä sattuu tulemaan.
Haluutko sä avata mikä sun kokemus oli omastatunnosta ja itsetunnosta ennen ja jälkeen kun sait tietää mitä ne oikeesti tarkottavat. Vaikket tietäs kaikkea, tiedät sentäs mitä oot henk koht kokenut.

En muista yhtään.. se taisi olla tuo syyllisyydentunto minkä vielä äsken olin sekoittanut omatuntoon ja sitä aikaisemmin olin sekoittanut itsetuntoon

krizz kirjoitti: ↑25 Helmi 2018, 20:19 Miten sinua kiusattiin kotona? Jos saa kysyä

Mä koin kiusaamisena sen, että mulla ei ollut lupaa olla oma itseni..Olin luonteeltani vilkas ja iloinen poika.

Multa kiellettiin kaikki leikit, mihin kuului muovi miekkoja, muoviaseita, painimista. Ihan mitä tahansa, mikä oli mulle normaalia. Se oli kiellettyä äitini puolelta väkivallan uhalla. Kavereillani oli lupa leikkiä niillä, mä en oikein uskaltanut leikkiä mukana, koska uhattiin selkäsaunalla ja tarjottiin tukkapöllyä perus leikistä naapurin poikien kanssa.

Kerran pelasin naapurissani painipeliä vähän aikaa ja sisareni tuli käymään siellä. Sain rangaistuksena kotiarestia, koska pelasin "väkivalta peliä". Sisareni käräytti mut aina, jos tein asioita, mitä äitini ei hyväksynyt.

Sen sijaan mulle tungettiin väkisin nukkeja ja opetettiin tekemään askartelua jne. Mua ahistaa oikeasti jatkaa pidemmälle listaa..Tulee kuristava tunne sisälle. Ei mun kaverien tarvinnu tehdä asioita, mitä pidin ainakin itte vähän tyttömäisenä.

Tuo nyt alkuun tuli mieleen lapsuudesta ja kiusaamisesta. Se muutti muotoaan mun kasvaessani ja yrittäessä pitää omia puoliani. Nöyryyttäminen ja nauraminen mulle, jos suutuin jostain oli ihan tavallista kanssa.

Nyt jälkeenpäin prinsessalinnan hankkiminen pojalle tuntuu myös vähän kiusaamiselta. Yritin peittää sen viltillä, koska mua hävetti. Pyysin majaa ja mulle hankittiin "tyttöjen maja". Muuta ei ollut tarjolla mulle: "ota tai jätä" oli vaihtoehdot.

Shortlie kirjoitti: ↑25 Helmi 2018, 21:02

krizz kirjoitti: ↑25 Helmi 2018, 20:19 Miten sinua kiusattiin kotona? Jos saa kysyä

Mä koin kiusaamisena sen, että mulla ei ollut lupaa olla oma itseni..Olin luonteeltani vilkas ja iloinen poika.

Multa kiellettiin kaikki leikit, mihin kuului muovi miekkoja, muoviaseita, painimista. Ihan mitä tahansa, mikä oli mulle normaalia. Se oli kiellettyä äitini puolelta väkivallan uhalla. Kavereillani oli lupa leikkiä niillä, mä en oikein uskaltanut leikkiä mukana, koska uhattiin selkäsaunalla ja tarjottiin tukkapöllyä perus leikistä naapurin poikien kanssa.

Kerran pelasin naapurissani painipeliä vähän aikaa ja sisareni tuli käymään siellä. Sain rangaistuksena kotiarestia, koska pelasin "väkivalta peliä". Sisareni käräytti mut aina, jos tein asioita, mitä äitini ei hyväksynyt.

Sen sijaan mulle tungettiin väkisin nukkeja ja opetettiin tekemään askartelua jne. Mua ahistaa oikeasti jatkaa pidemmälle listaa..Tulee kuristava tunne sisälle. Ei mun kaverien tarvinnu tehdä asioita, mitä pidin ainakin itte vähän tyttömäisenä.

Tuo nyt alkuun tuli mieleen lapsuudesta ja kiusaamisesta. Se muutti muotoaan mun kasvaessani ja yrittäessä pitää omia puoliani. Nöyryyttäminen ja nauraminen mulle, jos suutuin jostain oli ihan tavallista kanssa.

Nyt jälkeenpäin prinsessalinnan hankkiminen pojalle tuntuu myös vähän kiusaamiselta. Yritin peittää sen viltillä, koska mua hävetti. Pyysin majaa ja mulle hankittiin "tyttöjen maja". Muuta ei ollut tarjolla mulle: "ota tai jätä" oli vaihtoehdot.

Aaa Ei kuulosta terveeltä!!!!

Luin että sulla on vanhempi sisarus, onko se vanhempi sisko siis? Onko sulla veljiä ollenkaan? Johtuukohan osittain siitä vanhemmasta siskota tuommoinen naiseksi pakottaminen? En tarkoita pahalla tätä, tuli vaan mieleen heti?

Ootko nyt tehnyt poikien/miesten juttuja nyt vanhempana? Ja ollut vilkas+iloinen

krizz kirjoitti: ↑25 Helmi 2018, 22:32 Johtuukohan osittain siitä vanhemmasta siskota tuommoinen naiseksi pakottaminen? En tarkoita pahalla tätä, tuli vaan mieleen heti?

Ootko nyt tehnyt poikien/miesten juttuja nyt vanhempana? Ja ollut vilkas+iloinen

En oikein usko, että kyse olisi ollut tuosta mua reippaasti vanhemmasta siskosta. Siskoni osallistui noihin talkoisiin ja koin lapsena, että hän teki sitä ihan mielellään. Mä en itte vastaavaa osannu tehdä hänelle, koska tiesin miten paljon psyykkinen ja fyysinen väkivalta sattuu. Aattelin kai, että jos en kosta, niin sisareni oppisi olemaan reilumpi mua kohtaan.

Mä luulen, että se naiseksi pakottamimen oli mun äidin oma perversio. Ainakin nyt jälkeenpäin se vähän siltä tuntuu.

Kyllä mua enemmän on aina kiinnostanu poikien kun tyttöjen jutut, niitä ei onnistuttu kitkemään musta kokonaan pois onneks..Hinta oli kuitenkin liian kova mun mielestä ja jos olisin alistunut tytöksi tai syntynyt tyttönä, niin olisin saanu paremmat pohjat elämään ja muiden kiusaamiseen. Minkä tiedostan kuulostavan sairaalta, mutta näin se vaan olis menny meillä.

Hyviä kysymyksiä muuten. Noihin vastaaminen tuntuu alkuun erittäin ahistavalta, johtuen kai traumojen tunteiden uudelleenkokemisesta. Sanoisin kuitenkin että, vastaaminen oli terapeuttista loppujen lopuks kuitenkin.

Shortlie kirjoitti: ↑25 Helmi 2018, 21:02
Mä koin kiusaamisena sen, että mulla ei ollut lupaa olla oma itseni..Olin luonteeltani vilkas ja iloinen poika.

Multa kiellettiin kaikki leikit, mihin kuului muovi miekkoja, muoviaseita, painimista. Ihan mitä tahansa, mikä oli mulle normaalia. Se oli kiellettyä äitini puolelta väkivallan uhalla. Kavereillani oli lupa leikkiä niillä, mä en oikein uskaltanut leikkiä mukana, koska uhattiin selkäsaunalla ja tarjottiin tukkapöllyä perus leikistä naapurin poikien kanssa.

Kerran pelasin naapurissani painipeliä vähän aikaa ja sisareni tuli käymään siellä. Sain rangaistuksena kotiarestia, koska pelasin "väkivalta peliä". Sisareni käräytti mut aina, jos tein asioita, mitä äitini ei hyväksynyt.

Sen sijaan mulle tungettiin väkisin nukkeja ja opetettiin tekemään askartelua jne. Mua ahistaa oikeasti jatkaa pidemmälle listaa..Tulee kuristava tunne sisälle. Ei mun kaverien tarvinnu tehdä asioita, mitä pidin ainakin itte vähän tyttömäisenä.

Tuo nyt alkuun tuli mieleen lapsuudesta ja kiusaamisesta. Se muutti muotoaan mun kasvaessani ja yrittäessä pitää omia puoliani. Nöyryyttäminen ja nauraminen mulle, jos suutuin jostain oli ihan tavallista kanssa.

Nyt jälkeenpäin prinsessalinnan hankkiminen pojalle tuntuu myös vähän kiusaamiselta. Yritin peittää sen viltillä, koska mua hävetti. Pyysin majaa ja mulle hankittiin "tyttöjen maja". Muuta ei ollut tarjolla mulle: "ota tai jätä" oli vaihtoehdot.

Hyh... Aikamoista. Jokasen kuulus saada olla ittensä...

Sitä ihmettelen miten narskuvanhempi tuputtaa pojalle nukkeja ja askartelua, ellei äitis halunnut susta väkisin ns. "betamiestä" tai josset ole trans. Koska luulisi narskun juuri haluavan kaikin keinoin että lapsi noudattaa hyväksyttäviä sosiaalisia rooleja ja normeja, mihin kuuluu se että pojat tappelee ja pumppaa egoa, tytöt askartelee (vaikkakin askartelua on monenlaista, miehetki tekee käsitöitä!) ja leikkii nukeilla... Tosin voi olla syystä että omat vanhempani olivat erittäin tarkkoja siitä mikä oli sosiaalisesti ja kulttuurillisesti hyväksyttävää ja mikä ei. Eli väärien asioiden haluaminen johti aina kritisointiin, leimaavaan syyttelemiseen tai riitelyyn. Ihan ku sitä ei olis ollu ennestään tarpeeks.
Vaatteista muistan ettei miesten vaatteita saanu haluta edes käytännöllisyyden ja kestävyyden takia, saati sitten tyylikkyyden tai sukupuoliroolien rikkomisen takia... jälkimmäiset kaksihan olivat ainakin "silkkaa itsekkyyttä, hyihyi miten vääränlaista ajattelua!"

Tosta sun lahjoihin liittyvästä kokemuksesta. Oliko siis niin että olit sanonut selkeesti mitä haluat mutta silti annettiin jotain muuta? Olisitko mielummin ollut ilman lahjoja kuin saanut vääränlaisia vai tyydyitkö vääränlaiseen ja hyödynsit silti? Ootko antanut muille lahjoja sen mukaan mistä he ovat kertoneet pitävänsä vai mistä haluaisit heidän pitävän (jos annat lahjoja muille)? Ootko siedättänyt noita hävettäviä lahjoja ennen kuin se alko tuntumaan kiusaamiselta? Kiusaisitko ite antamalla lahjoja joista toinen ei välttis pitäisi? Eli lyhkäsesti, millainen olet lahjojen saajana ja antajana?

krizz kirjoitti:Noi harrastukset, kitaran soitto, se on ihan täysin pakotettu. Ohjelmointi/tietokoneet, täysin pakotettu. Matikka, täysin pakotettu. Opiskelujutut, täysin pakotettu, kiristetty&haukuttu&jne jos ei ole tarpeeksi hyviä arvosanoja saanut D:

Ymmärrän. Kyllähän uuden oppiminen on kivaa jos ei tartte olla suorittamassa/kalastamassa arvosanoja ja vapaa-ajalla ainaskin tartteis saada valita mistä ite pitää. On helppoa saada hyvä arvosana jos hyödyntää kavereita mut mielummin oppii ite ja ottaa mahollisesti huonomman arvosanan.

Tuo uhrin väärä syyllisyyden tunne on yksi henkisen väkivallan käyttäjän peruskikka. Hallitsija saa uhrin uskomaan, että on uhrin syy, että hallitsija käyttäytyy väkivaltaisesti. Sitten kun uhri huomaa, että syy ei ole hänessä, on taphtunut ratkaiseva mahdollisuus uhrin vapautumiseen.

Syyllistäminen voi kohdistua keneen tahansa. Minulla on kokemuksia aviopuolison syyllistämisestä ja vanhemman syyllistämisestä lapseensa.

Harmaus kirjoitti: ↑26 Helmi 2018, 13:13 Sitä ihmettelen miten narskuvanhempi tuputtaa pojalle nukkeja ja askartelua, ellei äitis halunnut susta väkisin ns. "betamiestä" tai josset ole trans.

Kyllä mä olin ihan normaali julli lapsena, kiinnosti autot, painiminen, miekkailu uhoaminen..mutta niistä seurasi väkivaltaa äidiltä. Tuo "betamies" osu itseasiassa turhankin hyvin mun kohalla. Kaikki miehinen kun oli naurunalaista tai hävettävää, niin mulle kehitty vähän tyttömäinen persoonallisuus(+kiusaamista sen takia PALJON).

Yks teoria mulla on myös, mikä liittyy tukehduttamiseeni lapsena. Se kokemus jäi mun alitajuntaan, koska en käsitelly sitä koskaan. Salaa oon kai mielessäni halunnu aina viedä äitini hengen(Huomautan, etten niin aio tehdä missään nimessä, enkä tällä lausumalla yritä tietoisesti uhata äitiäni).

Nyt vuosien jälkeen hän on muutaman kerran hyvin voimakkaasti reagoinut asioihin, missä on mitään kuolemaan viittaavaa mun suunnalta. Jopa melkein paranoidilla tavalla hän on tuntunut pelkäävän "äärimmäistä kostoa" ja tuntuu kai yhä pelkäävän. Joten yhtenä syynä väärään rooliin epäilen hänen oman selustansa turvaamista..ettei poika tee samaa hänelle jonain yönä, kun kasvaa vanhemmaksi.(Tää kappale puhtaana spekulointina, mikä jollain tasolla käy mun järkeen, mutta samalla luulen, että hänen pitäisi olla psykopaatti tässä tapauksessa jo). Tästä syystä myös mun tarina = narsisti/psykopaatti äiti. Psykopatia kun on aika harvinaista, niin mua jo ihan siks pelottaa puhua äidistäni puhtaasti sellaisena.

Harmaus kirjoitti: ↑26 Helmi 2018, 13:13 Tosin voi olla syystä että omat vanhempani olivat erittäin tarkkoja siitä mikä oli sosiaalisesti ja kulttuurillisesti hyväksyttävää ja mikä ei. Eli väärien asioiden haluaminen johti aina kritisointiin, leimaavaan syyttelemiseen tai riitelyyn. Ihan ku sitä ei olis ollu ennestään tarpeeks.
Vaatteista muistan ettei miesten vaatteita saanu haluta edes käytännöllisyyden ja kestävyyden takia, saati sitten tyylikkyyden tai sukupuoliroolien rikkomisen takia... jälkimmäiset kaksihan olivat ainakin "silkkaa itsekkyyttä, hyihyi miten vääränlaista ajattelua!"

Mulle puettiin lapsena ihan sukkahousuja jalkaan ja ei ollu oikein lupaa valittaakkaan asiasta. Isä oli reissussa ja viikonloppusin kävi päivittelemässä, miten sekopäisessä porukassa joutuu olemaan. Kenelle mä olisin voinu puhua siitä? Äidille se oli lähinnä huvia. En edes osaa kuvitella terveitä rajoja sukupuolirooleissa. Nolaaminen, nöyryytys ja kiusa oli tärkeämpää mun äidille. Näin sen ainakin itte koin.

Mää pahoittelen Krizz, että valtasin aihetta näin omilla asioillani. Mut tosiaan näistä asioista en oo ikinä puhunu ääneen tai edes kirjottanu ja tuntuu siltä, että hajoan jos yritän pitää asiat ittelläni, enkä vastaa heti. Mulle kaikki oli vaan elämää ja ihan "tavallista". Kiitos myös kommenteistanne, ne jotenkin antaa peilausta sille tunteelle, mitä tunnen sisälläni kun kirjoitin näistä. Voin tosi pahoin, kun muistelen ja vastaan näihin kysymyksiin. Palaan tuohon lahja asiaan kunhan saan rauhoituttua hieman.