Miten rakensitte itsetunnon takaisin eron jälkeen?

[krassi]

Lisään vielä, että minäkin olin kaikkien ystävä. Se oli yksi virheistäni. Kun huomasin, että ei tarvitse olla kaikkien ystävä, kehitykseni alkoi.

[Tiiti]

tiiti, älä vaan anna periksi! Tiedän että kukaan ei voi sanoa sulle mitä pitää tehdä... sun täytyy itse päättää se. Joku päivä vielä pystyt siihen jos et heti tänään.

Murroksessa, kiitos. Vaatii voimia, mutta nyt olen tosiaan tajunnut sen, että itse mun on tehtävä se päätös, että pysyn erossa tästä tyypistä...kukaan muu ei voi sitä tehdä. Nyt mun pitää vaan pysyä tässä päätöksessä tai muuten pilaan elämääni lisää.

[Harmaus]

Hei murroksessa, juuri meitä kilttejä narsistit manipuloivat. Jos osaisimme laittaa rajat, se ei onnistuisi. Itsetunnossa on siis vikaa, kun alistuu manipuloitavaksi. Minusta paras tie toipumiseen on rehellinen itsetutkiskelu.

Vähän menee sivustahuutelun puolelle mutta pakko kommentoida että tää on on ihan totta. Tosin itsetutkiskelua tehnyt koko elämän ja huonosta itsetunnostani oon ollut enemmän kuin tietoinen, eikä yritys esittääkään jotain muuta kauaa huvita, mutta kun roolimalli "hyvästä itsetunnosta" on joko sokeahkon ylimielinen muiden yli jyrääminen, manipulatiivinen egon pönkitys toisten kustannuksella tai vaihtoehtoisesti passiivinen "anna muidenkin loistaa (... mutta millos on mun vuoro??)" niin sen rakentaminen on vaikeeta. Välillä koettanu kattoa maailmalla menestyineitä ihmisiä malliksi siihen miten kannattaisi olla mutta median maalaamissa imagoissa ei ole mitään autenttista. Sitä suuremmalla syyllä oon koettanut löytää ympärilleni semmosia joiden kanssa itsetuntoa voi rakentaa ilman mitään sosiaalisia pelejä. Voin vaan kuvitella miten vaikeeta se on niille ketkä ovat jättäneet itsetutkiskelun vähemmälle. Jaksamisia siis kaikille jotka tän kanssa painii!
Pieniä onnistumisen kokemuksia hankkimalla saanu hiljalleen itsetuntoa takaisin kun narsku kaveri sitä viimeksi joka kulmasta halusi polkea lyttyyn, mutta pohjimmiltaan mun itsetuntoa ei pysty narsisti tuhoamaan. Se kuka sen lopullisesti on tuhonnut, oon mä itse. Narsistit vaan ohjasi kohti tuhoprosessia tosi tehokkaasti.

Lisään vielä, että minäkin olin kaikkien ystävä. Se oli yksi virheistäni. Kun huomasin, että ei tarvitse olla kaikkien ystävä, kehitykseni alkoi.

Mulla oli vähän samaa, mutta toisaalta myös sorruin ottamaan liiallisesti omakseni sen syyllisyyden mitä muut viljeli siitä jos kerrankin kategorisoin ihmisiä yhtään mistään! Kategorisointi voi olla tosi pinnallista ja ennakkoluuloista pahimmillaan, mutta on hyvä osata erotella jollain standardilla ketkä auttaa sua elämässä ja ketkä haluu vaan kaataa paskaa niskaan. Kaikkien kanssa kannattaa osata tulla toimeen mutta kaikista ei tartte pitää.

Ja jos nyt jokainen tähän threadiin kommentoinut kysyis nyt iteltään, auttaako narsku kumppanit teitä oikeasti elämässä vai vetääkö se teijät hetkellisesti kehiin vaan silloin kun hän tarttee teitä omassa elämässään? Kumpaa oikeasti toivotte saavanne jos pitäisi valita? Tekeekö narskulta saamanne asiat teistä oikeasti onnellisia? Tiiti sä etenkin kysyt iteltäs nämä.

[krassi]

"Ja jos nyt jokainen tähän threadiin kommentoinut kysyis nyt iteltään, auttaako narsku kumppanit teitä oikeasti elämässä vai vetääkö se teijät hetkellisesti kehiin vaan silloin kun hän tarttee teitä omassa elämässään? Kumpaa oikeasti toivotte saavanne jos pitäisi valita? Tekeekö narskulta saamanne asiat teistä oikeasti onnellisia? Tiiti sä etenkin kysyt iteltäs nämä."

Yllä oleva lainaukseni Harmaukselta viehätti minua. Etenkin tämä: "Tekeekö narskulta saamanne asiat teistä oikeasti onnellisia?" Minusta kyse on pärjäämisestä yksin. Epävarmana tarvitsee narsistilta kehuja ym. hänen hyviä puoliaan. Kun alkaa pärjätä yksin ja löytää tasaveroisia kavereita nämä narskun " hyvätkin puolet" paljastuvat tyhjiksi. Kun itsenäistyy tarpeeksi, tyhjiä sanoja ei enää kaipaa. Sitten alkaa olla onnellinen, kun kykenee jättämään narsistin. Alkaa nähdä muuta maailmaa ympärillään.

Tällaiseen olotilaan on kuitenkin pitkä matka. Siihen kuuluu monille sitäkin, että haksahtaa useampaankin narsistiin. Mutta kannattaa yrittää, onnistumisen ja erehdykden kautta hyvät yritykset palkitaan.

[Kissapistoksissa]

Hei, Krassi
Olen samaa mieltä Murroksessa kanssa, että uhrissa ei ole se vika, vaan narsistissa. Normaali, ystävällinen ja empaattinen käytös ja muutkin hyveet saavat narsistin tuntemaan itsensä huonommaksi ja siksi sellainen pitää kitkeä pois huorittelemalla, syyllistämällä ja vähättelyllä. Itselläni on myöskin ollut erittäin hyvä itsetunto ennen narsistia, mutta kyllä se kovinkin luu murenee, kun viisi vuotta paukutetaan. Jokainen rakastava kumppani yrittää välttää riitaa ja pitää parisuhdetta kunnossa. Ei se ole heikoutta, eikä teidän tarvitse muuttaa itseänne, vaikka narsisti näin uskottelee.

Eron jälkeisestä ajasta en lähde neuvomaan, koska itse en ole pystynyt vieläkään lähtemään lopullisesti. Itse pelkään eniten yksin jäämistä, sillä tukiverkosto on narsistin takia jäänyt kovin huonoksi. Hyvä jos omien lapsieni kanssa saa olla tekemisissä. Tiedän sisimmässäni, että olisin onnellisempi ilman narsistia, mutta vielä ei ole löytynyt sitä voimaa, joka antaisi rohkeuden hypätä junasta. En vaan jaksa taistella enää. Välillä jopa toivon, että narsistimies tekisi niin suuren virheen, etten voisi antaa anteeksi. Lyömiset, huorittelut, kyttäämiset, syyttelyt ja kontrolloinnin olen vielä niellyt. Vuosia kestänyt manipulointi on tehnyt sairaalla tavalla myös läheisriippuvaiseksi. Kaiken sen kontrollin jälkeen jäisi suuri tyhjiö. Tiedän, että tämä pitäisi täyttää ystävillä, harrastuksilla ja toivottavasti joskus myös uudella rakkaudella. Tieto ei vain ole siirtynyt vielä jäseniin ja niin sormus palaa sormeen kerta toisensa jälkeen...

[krassi]

Olen minäkin sitä mieltä, että uhrissa ei ole vika vaan narsistissa. Erovaiheessa on tärkeintä päästä eroon keinolla millä hyvänsä. Silloin on turha miettiä syntyjä syviä.
Ketjun aihe on itsetunnon rakentaminen. Sitä alkaa tehdä eron jälkeen ja silloin on hyvä miettiä, miksi joutui uhriksi.

[minna69]

Hei kaikki!
Itse olen kamppaillut nyt 5kk kotoa lähdön jälkeen ja voin sanoa, että No Contact on ainoa joka todella toimii. Heti kun alkaa viestittely (ja välillä se on pakollista alaikäisen lapsen sekä mutkikkaan ulkomaalaisten välisen avioerohakemuksen vuoksi), oli se sitten positiivista tai negatiivista (exän puolelta aina joko idealisointia tai devaluatiointia, ihan niinkuin koko avioliiton ajan) alkaa ahdistus. Jos hän syyttelee, olen ihan onneton, ahdistunut, tuntuu kuin elämältä putoaisi tarkoitus, ja jos hän kehuu, ikävöi, itkee, pyytelee anteeksi, myöntää virheensä jne. olen onnellinen, ja en saa häntä kirveelläkään mielestäni. Ajattelen häntä joka sekuntti ja epäilen itseäni. Syyllistyn ja ajattelen että olen tuominnut hänet väärin. Unohdan kaiken pahan ja hirveän ja muistan vain hyvät hetket ja kuinka ihana hän oli. Sairasta.
Ts. pitää pysyä erossa eikä pitää mitään kontaktia paitsi ihan pakolliset. Paras on email, ei whatsapp, puhelin tai tekstiviestit, koska niissä ei ehdi miettiä.

Kamppailen myös sen itsetunnon kanssa. Olen käynyt terapeutilla joka yrittää auttaa mina sen kanssa, mutta löysin parhaan terapiamuodon viime viikonloppuna. Ennen Suomesta lähtöäni 30v sitten olin koko ikäni naisvoimistelija. Ja aika hyvä sellainen. Maasta muuton jälkeen se harrastus jäi, sillä laji on vain Suomessa. Sen koomin en ole koskaan kokenut olevani erityisen hyvä missään asiassa. Olen ihan ok monessa jutussa, mutta vain keskiverto älykäs, keskiverto urheilija, keskiverto kaikessa. Mieheni sen sijaan on erittäin lahjakas työssään, ja kaikessa mistä hän innostuu hän on erinomainen. Sattumalta löysin vanhan voimistelijaystävän jolla on voimisteluseura paikkakunnalla jonne olen muuttamassa. Hän piti 3 päivän voimisteluleirin viime viikonloppuna ja kutsui minut sinne. Voi sitä liikunnan riemua! Tuntui kuin olisin löytänyt itseni uudelleen! 30v myöhemmin tuntui kuin olisin 15v uudestaan. Treenasimme, uimme, saunoimme, lauloimme, tanssimme, kikatimme ja käkätimme 3 päivää. Sain uusia ystäviä, koin onnistumisen iloa, ja itsetuntoni nousi raketin nopeudella.

Yrittäkää löytää se nuori, varma, positiivinen, iloinen itsenne. Löytäkää se joku joka teki teidät silloin ennen narskua onnelliseksi. Oli se vaikka vanha ystävä, harrastus, en tiedä mikä. Minusta tuntuu että siitä se lähtee. Kaikkea hyvää teille. Unohdetaan nuo narskut.

[NeitiK]

Kamppailen myös sen itsetunnon kanssa. Olen käynyt terapeutilla joka yrittää auttaa mina sen kanssa, mutta löysin parhaan terapiamuodon viime viikonloppuna. Ennen Suomesta lähtöäni 30v sitten olin koko ikäni naisvoimistelija. Ja aika hyvä sellainen. Maasta muuton jälkeen se harrastus jäi, sillä laji on vain Suomessa. Sen koomin en ole koskaan kokenut olevani erityisen hyvä missään asiassa. Olen ihan ok monessa jutussa, mutta vain keskiverto älykäs, keskiverto urheilija, keskiverto kaikessa. Mieheni sen sijaan on erittäin lahjakas työssään, ja kaikessa mistä hän innostuu hän on erinomainen. Sattumalta löysin vanhan voimistelijaystävän jolla on voimisteluseura paikkakunnalla jonne olen muuttamassa. Hän piti 3 päivän voimisteluleirin viime viikonloppuna ja kutsui minut sinne. Voi sitä liikunnan riemua! Tuntui kuin olisin löytänyt itseni uudelleen! 30v myöhemmin tuntui kuin olisin 15v uudestaan. Treenasimme, uimme, saunoimme, lauloimme, tanssimme, kikatimme ja käkätimme 3 päivää. Sain uusia ystäviä, koin onnistumisen iloa, ja itsetuntoni nousi raketin nopeudella.

Yrittäkää löytää se nuori, varma, positiivinen, iloinen itsenne. Löytäkää se joku joka teki teidät silloin ennen narskua onnelliseksi. Oli se vaikka vanha ystävä, harrastus, en tiedä mikä. Minusta tuntuu että siitä se lähtee. Kaikkea hyvää teille. Unohdetaan nuo narskut.

Ihana kuulla tuosta kokemuksesta!
Ja hyvä neuvo, jokin konkreettinen asia toimii kätevästi varsinkin silloin, kun ei yhtään tiedä mitä tehdä. Se voi auttaa ponnistamaan eteenpäin ja aloittamaan muunkinlaisen asioiden käsittelyn. Jos ei muista tai ei onnistu mikään vanha juttu, kokeilkaa rohkeasti jotain uutta harrastusta! Suomessa on onneksi kansanopistoja ja muita, joissa pääsee pienellä kynnyksellä kokeilemaan melkein mitä vain.

[NeitiK]

Missmywaylle: Sinä tulet selviämään tästä! Sinussa on tarpeeksi vahvuutta, se on aina ollut sisälläsi, ja nyt voit saada sen tulemaan ulos. Voit jopa yllättyäkin miten paljosta pystyt selviämään. Olet jo selvinnyt kaikesta tästä, ja nyt selviät seuraavastakin askeleesta. Aiemmat valintasi ovat olleet ymmärrettäviä, traumasidos saa ihmisen maalailemaan omituisen vaaleanpunaista todellisuutta mustankin päälle, ja palaamaan, palaamaan, palaamaan. Yrittämään, auttamaan, pelastamaan, rakastamaan. Kuvitellen, että itse hallitsisi niin, että saisi toisen muutettua. Et siis olekaan ollut altavastaajana, vaan olet koko ajan pyrkinyt olemaan se, joka muuttaa hänet, olet sillä tavoin uskonut voimaasi jo silloin. Nyt on hyvä vain ymmärtää, että toisen ihmisen muuttaminen on mahdotonta, ja siihen ei kukaan pysty. Voit valjastaa nämä voimasi siihen, että muutat ja pelastat itsesi ja lapsesi (et enää häntä). Kaikella sillä energialla, mitä olet käyttänyt suhteeseen hänen kanssaan, sillä energialla valjastettuna pystyt vaikka mihin rakentaessasi itseäsi uudelleen. Tässä vaiheessa olo ei todellakaan tunnu vahvalta, ja sekin on ok. Asiat saavat edetä juuri niin hitaasti kuin ne etenevät. Se on ok. Tiedä kuitenkin, että siellä sinussa, siellä se vahvuus on. Se on olemassa.

[krassi]

Oli ilo lukea minna69:n viimeisin tarina.

Luin uudelleen kissapistoksissan viimeisimmän tarinan. Minusta jo huonossa parisuhteessa ollessa tapahtuu uhrissa muutoksia, jos hänestä löytyy voimaa erota. Havahtuminen: Minua ei saa kohdella huonosti! En hyväksy kaltoin kohtelua, on muutos. Tämä havahtuminen voi johtaa kauan kaivattuun eroon. Narsisti ei muutu koskaan. Uhrin hyvä ominaisuus on se, että hän pystyy muuttumaan. En tarkoita käyttäytymisen muuttamista karkeaksi vaan sisäistä muuttumista, uhri huomaa, että hän on aivan huvä, kelvollinen ihminen, jonka ei tarvitse sietää manipulointia, huorittelua, lyömistä, kontrollointia.