KESKUSTELUFOORUMI

Tilannepäivitys: Edelleen menee hienosti!

Miten upeaa onkaa olla ihmisen kanssa, jonka kanssa voi puhuu kaikesta ja asioista keskustellaan ja se kuuntelee ja ymmärtää. Todellinen aarre! ..vaikkakin on kai se jokseenkin ihan odotetavaa että parisuhteessa käyttäydytään noin, mutta tuon narskuvuoden jälkee sitä tosissaan edellee yllättyy tän miehen inhimillisyydestä <3 Ei ne tosiaan kaikki oo sairaita kusipäitä!

Selkärangaton kirjoitti: ↑06 Touko 2018, 17:40 Tilannepäivitys: Edelleen menee hienosti!

Miten upeaa onkaa olla ihmisen kanssa, jonka kanssa voi puhuu kaikesta ja asioista keskustellaan ja se kuuntelee ja ymmärtää. Todellinen aarre! ..vaikkakin on kai se jokseenkin ihan odotetavaa että parisuhteessa käyttäydytään noin, mutta tuon narskuvuoden jälkee sitä tosissaan edellee yllättyy tän miehen inhimillisyydestä <3 Ei ne tosiaan kaikki oo sairaita kusipäitä!

Tosi ihana kuulla!

Jes! Ihanaa. Toivottavasti jatkuu samanlaisena. Rakkauspeukut täältä sinne päin.

Toivottavasti tämä minun onneni ja onnistumiseni sekä optimistisuuteni antaa muillekkin uskoa parempaan!

Edelleen hyvin luistaa! <3 Normaaleja parisuhteen erimielisyyksiä on, mutta ne käsitellään ja keskustellaan niinkuin aikuisten ihmisten voi olettaakkin tekevän.

Ihanaa kun olet voinut rakastua uudelleen ja tällä kertaa siis normaalintuntuiseen ihmiseen!

Itse olen ollut nyt Suomessa paossa 2 ja puoli kuukautta. Olin alkuun aivan innoissani, onnellinen vapaudestani, ja vaikka tuli paljon suruhetkiä ja ikävää lasta, kotia, kotieläimiä, ystäviä ja entistä elämää kohti vedin adrenaliinin voimilla ja sillä helpotuksella ettei enää tarvinnut pelätä, sai olla rauhassa, ei selittelyä, ei riitelyä, ei raivoa, vihaa, ahdistelua.

Ainoastaan 11 päivää saapumiseni jälkeen olin jumpassa ja tunnin jälkeen eteeni ilmestyi mies joka pyysi minua ulos syömään kanssaan. Olin niin äimänkäkenä etten tiennyt mitä sanoa. Se kiltti tyttö joka ei koskaan osaa sanoa kunnolla ei, ei tiennyt mitä tehdä. Olin yksin, olin vapaa, minulla oli aikaa, ja annoin hänelle puh numeroni. Samana iltana menimme lasilliselle. Hän osoittautui fiksuksi, empaattiseksi, mukavaksi, todella hyväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Kun hän saattoi minut asunnolleni, huomasimme että hän asuu itse viereisessä talossa! Kerroin hänelle tarinani ja sen, etten ollut missään tapauksessa valmis mihinkään suhteeseen, mutta olin yksin ja kyllä mielelläni saisin ystäviä. Aloimme käydä hiihtämässä, retkiluistelemassa, konserteissa jne. Hän oli kaikkialla ja vaikka kuinka yritin pitää rajoja ja pitää häntä etäisyydellä, hän oli aina siinä. Tiesin että hän ei ollut minun tyyppiäni, enkä ollut ihastunut, eli mitään hälyytyskelloja ei tullut sillä hänellä ei ollut mitään otetta minuun. Mutta hän oli niin avulias, niin kiltti, niin kunnollinen, niin ihana minua kohtaan, että pikkuhiljaa aloin lämmetä häntä kohtaan. Meistä tuli rakastajia ja hän alkoi olla enemmän ja enemmän kanssani. Silti en halunnut häntä nukkumaan yön yli asunnossani, en paikalla joka hetkessä. Aina välillä minulle tuli sellaisia ahdistuksen hetkiä, ikävä ja ahdistus. Ja hän oli aina rinnallani tukemassa, ymmärtämässä. Välillä hänen läsnäolonsä ärsytti ja olin töykeä tai välinpitämätön, ja silti hän ymmärsi aina. Tunsin syyllisyyttä ja koin että käytän häntä hyväksi laastarina. Hän silti aina vakuutti että tiesi tilanteeni ja kaikesta huolimatta sai minusta energiaa, että olin saanut hänet nousemaan masennuksestaan (hänkin lähti 11v suhteestaan peton vuoksi vasta pari kuukautta sitten). Ja vaikka olen ehkä hänen laastarinsa, näen selvästi että hän on kiinnostuneempi minusta kuin päinvastoin.

Haluaisin olla rakastunut tähän ihmiseen. Pelkään etten löytäisi koskaan ketään yhtä hyvää minulle. Mutta mieheni kummittelee ajatuksissani koko ajan. On kuin laulussa Nothing compares to you. Mieheni oli paha minua kohtaan, ja silti ikävöin joka senttiä hänestä. Yksikään mies ei ole 30v aikana saanut minua tuntemaan samoin. Miten tästä pääsee irti? Yritän koko ajan muistuttaa itseäni siitä raivosta, vihasta, syyttelystä, minulle rakkaitten ihmisten solvaamisesta, sairaasta mustasukkaisuudesta, henkisestä väkivallasta, manipuloinnista, hänen ihastuksistaan 20v tyttöihin, epäreiluudesta jne jne. Ja silti mieleen tulevat hellät ja herkät hetket, ne yhteiset hetket lasten kanssa, ne hyvät hetket. Nothing compares to them.

" Life is a bitch and then You die. " eli elämä voi hyvinkin heittää toisen v...pään elämääsi. Ei ole mitään onnellisuustakuuta. Nauti pienistä hetkistä ja kulje päivä kerrallaan

Jostain luin vasta, että elämässä jaetaan onni ja epäonni tasan et 10 000 molempia. Sais tulla korkojen kera toi onnen 10 000..

Eihä se onni kestäny kuin reilun kuukauden. Ja hitto ku ite menin siinä kuukauden kohdalla antaa periksi ja laskeen pelkomuurini, että täähä menee NIIIN hyvin, etteihän tämä nyt voi mihinkää seinään päättyä yhtäkkiä. Sitpä tuli se yö, mikä yhtäkkiä käänsi kaiken toisen mielessä ja sit seuraavana iltana ei lähteny pelkkä matto, kun iha koko lattia alta. Se oli siinä. Tätä osannut odottaa ollenkaa. Tätä ihmistä en vihaa, hän teki sen niin hyvin kuin hän pystyi, järkisyitä hänen puoleltaan.

Mut joo kiitollinen silti, että tuon kuitenkin hyvän ja empaattisen ihmisen kautta pystyin varmasti eheytymään huomattavasti nopeemmin arvista mitä narsisti jätti ja palautumaan omaksi itsekseni. Oon päässyt narsisti melkeinpä kokonaan. Tuntuu kuin hänestä olisi jo ikuisuus eli hän on vain kaukainen muisto enää.

Olen pahoillani, että suhde päättyi noin nopeasti. Hienoa kuitenkin, että osaat löytää siitä laajempaa merkitystä elämääsi. Aivan varmasti jokainen hyvä kohtaaminen toisen ihmisen kanssa on aina lopulta hieno asia. <3 Muista kuitenkin, että sinulla on taustastasi huolimatta oikeus odottaa samanlaisia oikeuksia kuin muidenkin, eli ei ole mitään syytä miksi sinut saisi yhtäkkiä jättää. Se oli hänen päätöksensä johtuen hänen omista syistään. (En siis tiedä taustoja, mutta halusin muistuttaa.)

Muista kuitenkin, että sinulla on taustastasi huolimatta oikeus odottaa samanlaisia oikeuksia kuin muidenkin, eli ei ole mitään syytä miksi sinut saisi yhtäkkiä jättää. Se oli hänen päätöksensä johtuen hänen omista syistään.

Jotkut suhteet päättyy nopeesti mutta munkin mielestä se oli kypsää että hän antoi syitä päätökselleen eikä vaan kadonnut ja jättänyt toista miettimään missä ongelmat olivat. Kertoo että hän jollain tasolla kumminkin arvosti toista ja siinä oli jo, kuten Selkärangaton kuvasi, terveempi peili mitä narsistin kanssa suhde on.

Jostain luin vasta, että elämässä jaetaan onni ja epäonni tasan et 10 000 molempia. Sais tulla korkojen kera toi onnen 10 000..

Sitä päivää odotellessa, varmaan aika moni meistä tartteis sen positiivisemman puolen.. Vaikka eikös onni ole enemmän kiinni omista teoista kuin siitä että se annetaan mystisesti valmiina? En tarkota etteikö jatkuva epäonnistuminen voi olla masentavaa, ellei jopa lamauttavaa.

Harmaus kirjoitti: ↑09 Kesä 2018, 14:23

Muista kuitenkin, että sinulla on taustastasi huolimatta oikeus odottaa samanlaisia oikeuksia kuin muidenkin, eli ei ole mitään syytä miksi sinut saisi yhtäkkiä jättää. Se oli hänen päätöksensä johtuen hänen omista syistään.

Jotkut suhteet päättyy nopeesti mutta munkin mielestä se oli kypsää että hän antoi syitä päätökselleen eikä vaan kadonnut ja jättänyt toista miettimään missä ongelmat olivat. Kertoo että hän jollain tasolla kumminkin arvosti toista ja siinä oli jo, kuten Selkärangaton kuvasi, terveempi peili mitä narsistin kanssa suhde on.

Kaikenlaista elämässä tosiaan voi tulla eteen ja syitä miksi suhteet loppuvat nopeasti. En tähän tapaukseen osaa sen enempää kommentoida, kun en siitä tiedä. Olen iloinen, että kokemus oli kaikesta huolimatta hyvä.

Se on kuitenkin merkityksellistä, että usein meillä selviytyjillä on tapana idealisoida ja nostaa jalustalle se seuraavakin vastaan tulija. Varsinkin, jos hän kohtelee meitä mukavasti niin kuin ihmisiä kuuluukin kohdella, voimme nostaa hänet todella jalustalle ja miettiä "miten hän kohteli minua niin hyvin, ja hän jopa kertoi minulle jättävänsä minut, eikä vain kadonnut, aivan ihana ihminen". Näiden asioiden pitäisi kuitenkin olla itsestäänselvyyksiä eikä mitään extraa, joka tekee toisesta aivan mahtavan. Suhteiden loppuminen tai muut karikot aiheuttavat kuitenkin aina samalla myös niitä negatiivisia tunteita, kuten "miten hän kehtasi antaa ymmärtää, että meillä olisi jotakin enemmän, ja sitten vain lähtee" tai jotakin vastaavaa. Niidenkin tunteiden on hyvä antaa virrata vapaana, mutta olen ainakin itseni kohdalla huomannut, että tuo jalustalle nostaminen on niin voimakas tarve, että nämä muut tunteet vähän tukahtuvat. On jotenkin niin kova tarve löytää pelastaja, joka vihdoin antaa sen "normaalin ihmissuhteen", että unohtaa, että eihän se oikeasti ollut minusta kivaa, mitä tuo toinen teki. Ei se tee hänestä välttämättä kpäätä, mutta ei minun ole järkeä häntä idealisoidakaan. Joskus ne omat rajat on tajuamatta niin alhaalla, että pitää itselleen ihan eri oikeuksia kuin muille, ja on tyytyväinen jo siitä, että toinen on ns. "normaali" eikä vedä turpaan joka toinen päivä.